Ihmisen lajityypillistä, lähtökohtaista ja olemuksellista sosiaalisuutta on mahdollista ymmärtää kuvittelemalla alkulauman, joka on organisoitunut valtahierarkiaksi, jossa johtajan kuoltua hänen paikalleen asettuu seuraaja – ja likimain kaikki jatkuu entiseen malliin, eikä vallan määrä eikä yhteisön sisäinen hierarkiakaan tästä muutoksesta juuri muutu.
Sosiologiaa on mahdollista ymmärtää kun oivaltaa, että ”johtajan” roolin lisäksi muutkin lauman selviytymiseen ratkaisevasti vaikuttavat roolit ovat eräänlaisia sosiaalisia vakioita – jos jokin rooli jää vaille tekijäänsä, siihen asettuu tilalle joku toinen, ja niin elämä jatkuu sisällöiltään entisen kaltaisena kun yhteisölliset rakenteet säilyvät.
Sosiologia on sitä, että ymmärretään miten yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet tuottavat pysyviä yhteisöilmiöitä, instituutioita, jatkumoita, jollaisia ”sosiaaliset vakiot” juuri ovat. Ikään kuin evolutiivisen kehityksen ja olemassaolon taistelun käsikirjaan, käsikirjoitukseen, kirjatut roolit eläisivät yli sukupolvien, ikuisuutta varten, ja lauman osajaolla olisi vahvaakin vahvempi taipumus pitää käsikirjoituksesta ehdottomasti kiinni – vain marginaalinen osa näytelmästä voi jäädä pois tai olemuksellisesti muuttua.
Koska ihmislaji on selviytynyt olemassaolon taistelussa vain yhteisöinä, eikä toisiaan vastaan kilpailevina tai taistelevina yksilöinä, nimenomaan yhteisöominaisuudet ovat meissä matkan varrella evolutiivisesti valikoituneita, ja niinpä ”kulttuurit” ovat siis ehdottomasti kaikkein "perinnöllisintä" mitä nahkamme alla voimme kantaa. Tämän ymmärtäminen on ainoa oikean ”ihmiskuvan” muodostamisen lähtökohta.
Kaikki ”ihmisyys” on kulttuurista ihmisyyttä. Kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita.
Alkulaumoista on satojen tai vähintään kymmenien tuhansien vuosien matka eurooppalaisen uuden ajan yksilöön – me kaikki olemme syntyneet sellaiseen jo valmiina olemassa olevaan maailmaan, jossa yhteisön sisäistä sosiaalista sidosta ylläpitävä käsitteellinen kieli on kehittynyt yksilökokemuksen maailmassa, eikä meillä ole sellaista käsitteistöä, jolla yhteisövoimien vaikutuksia tai yhteisöominaisuuksia olisi mahdollista suoraan kuvata. Siksi sosiologian ymmärtäminen on meille aika lailla mahdotonta.
Yhteisöilmiöt – sosiaaliset vakiot – näyttäytyvät meille vain epäsuorasti, esimerkiksi oikein laadituissa tilastollisissa tarkasteluissa. Ensimmäisinä varsinaisina sosiologisina tutkimuksina pidetään Emile Durkheimin 1897 julkaisemaa kartoitusta itsemurhista, joka ilmiönä on erityinen siksi, että sitä on mahdotonta selittää kuuluvaksi mihinkään ihmisen biologiseen ohjelmaan.
Itsemurhien täytyy olla jokin outo poikkeus, häiriö, kriisi joko yksilön sisällä tai lähipiirissä, siinä ympäristössä johon hän kuuluu. Ja tilastoja tarkastelemalla Durkheim päätyi siihen lopputulemaan, että itsemurhilla näytti olevan varsin vähän tekemistä ihmisen ”itsen” kanssa. Pikemminkin näytti siltä, että tietyssä yhteisössä tehdään tiettyä ajanjaksoa kohden tietty määrä tietyn tyyppisiä itsemurhia – eli itsetuhoisuus olisikin pohjimmiltaan itse itsensä toteuttava sosiaalinen vakio.
Vaikka Durkheimia vastaan on tietysti esitetty sitä enemmän kritiikkiä mitä individualistisemmaksi maailma on vuosisadan mittaan muuttunut, hänen tutkimuksensa vahvistivat pohjan sosiologialle autonomisena tiedonalana. On vain valitettavaa, että pitkänä ajatushistoriallisena trendinä vaikuttaa jatkuvasti vahvistuva individualismi, jonka sisältä meidän on sukupolvi sukupolvelta yhä vaikeampaa ymmärtää ihmisen lajityypillistä, lähtökohtaista ja olemuksellista sosiaalisuutta.
Tieteenhistoriallisessa perspektiivissä pitäisi mielestäni korostaa sitä, että nimenomaan uuden ajan individualismi eriytti yksilön ja yhteisön toisistaan ja repäisi lopulta niiden väliin ylittämättömän kuilun, joka vasta mahdollisti kartesiolaisen objektivaation tarvitseman tarkkailuetäisyyden ja teki sosiologiasta autonomisen tiedonalan ja tieteen. Individualistisen näkökulman ja sosiologian on elettävä rinta rinnan toisiaan tukien, jos halutaan muodostaa oikea ihmiskuva ja saada oikeaa ihmistä koskevaa tositietoa.
Freudilaisen syvyyspsykologian perinne ja durkheimilainen sosiologia ovat paralleeleja tositiedon perinteitä. Freudin kesken jäänyt tutkielma ”Egoanalyysi ja joukkopsykologia” on yksi kaikkein tärkeimmistä ihmistieteiden kehityksen maamerkeistä. Siinä puhutaan esimerkiksi hypnoosista, joka ilmiönä on jäänyt ja jää selittämättä kummastakin ihmistieteiden suunnasta – mutta se, nimenomaan todellisena ilmiönä, voi opettaa meille jotain ratkaisevan tärkeää siitä millaisia olentoja olemme.
Pitkässä lajihistoriallisessa kehitysperspektiivissä alkulaumoja organisoinut yhteisöllinen ”valta” on jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, joka kuitenkin tuota erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen voidaan yhä palauttaa alkuperäiseen kollektiivivoimien muotoonsa, jolloin yllätykseksemme huomaamme, että yksilöllinen ”tahto” voikin siirtyä henkilöltä toiselle.
Mikään alkuperäinen ei ole rakenteestamme eikä tajunnastamme mihinkään hävinnyt, vaikka olemmekin nykyisellään päällekkäisten kehityskerrosten kumulatiivisia tuotteita. Vieläpä niin, että päällimmäiset kerrokset voivat hyödyntää syvempiä kerroksia ikään kuin eksponentiaalisesti.
”Ajatukset” ovat eräänlaisia tähtikuvioita tajunnallisella taivaalla. Vaikka ne muodostavat pinnan tasolla tietyn kuvion – merkin ja merkityksen – niiden avainkäsitteet saattavat sijoittua avaruuden syvyysulottuvuudessa hyvinkin kauas toisistaan. Niiden täydellinen tulkitseminen edellyttäisi vähintäänkin kolmiulotteista perspektiiviä. Tai, jos myös lajin- tai yksilönkehityksellinen aika otetaan huomioon, tilan olisi oltava neliulotteinen.
Arkaaiset miellemaailmat elävät meissä yhä. Ne juuri muodostavat sen kulttuurisen pohjan, joka yhdistää tietyt kansat tietyn suuren kulttuurin lapsiksi, ja erottaa heidät hyvinkin radikaaleilla tavoilla muista maailman suurista kulttuureista. Tämä on vastaus G H von Wrightin kirjansa ”Ajatus ja julistus” Spengler-esseessä esittämään kysymykseen siitä, mikä yhdistää kulttuurin erilaiset ilmaisut kokonaisuudeksi.
Euroopan suurin projekti oli USA. Eurooppa tarvitsi vakautta, vakaus tarvitsee tiedon siitä mikä on mitäkin. Se tieto on filosofiaa. USA:n perustuslaki julisti taas toimimisen vapautta. Se filosofia on pragmatismia. Mayflower oli seilannut yli valtameren, niin teki niin moni laiva, niin moni karkoitus muuttui pelastukseksi, ei kuitenkaan Manon Lescautin, josta kuitenkin tuli sankaritar. Paljon myöhemmin lensi lentäjäsankari Charles Lindbergh näytösluontoisesti takaisin, koneella yli Atlantin, ja viisikymmentä vuotta sen jälkeen sieltä lennettiin kuuhun.
Uuden ihmistieteellisen tiedon valossa meidän pitäisi nyt pystyä näkemään myös miten erityinen asia päätään nostava ”kansallismielisyys” on. Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneet kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat toteuttaneet aika lailla optimaalisella tavalla ihmisyyden perustuslain asetuksia. Niissä kehittynyt, erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia on ollut jotain ihmissuvun ajatushistoriassa koskaan ennen näkemätöntä.
Se, että yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet ovat evolutiivisesti valikoituneita ja perinnöllisintä mitä nahkamme alla kannamme, merkitsee sitä, ettei ei-eurooppalaisista ihmisistä koskaan tule eurooppalaisia. Se eurooppalaisella uudella ajalla syntynyt tiedollinen ajattelu, jonka vaikutuksesta maailma muutamassa vuosisadassa on muuttunut miljoona kertaa enemmän kuin mitä se muuttui ihmissuvun koko miljoonan edeltävän vuoden kehityshistorian aikana, ei olisi voinut syntyä missään muualla, ei koskaan aiemmin eikä myöhemmin, eikä voi koskaan toistua missään muualla.
Nykyisen yksilöindividualismin maailmassa me typerykset emme ymmärrä edes, etteivät Fazer tai Finlayson olleet monikulttuurisuuden mannekiineja, koska he ja muut kaltaisensa olivat kaikki eurooppalaisen kulttuuriperinnön lapsia. Yhteisöä hyödyttävä maahanmuutto voi tulla vain oman suuren kulttuurimme piiristä – sitä ei tule esimerkiksi sieltä missä on vallinnut ikiaikainen kulttuurinen kuvakielto tai jokin muu vastaava, koko kognitiota perustavanlaatuisella tavalla amputoinut alkutekijä.
Venäjästä ei koskaan tule demokratiaa. Ei monesta muustakaan maasta, tuskin mistään. Eurooppalaisetkin voivat menettää edustuksellisen demokratiansa, kuten kaiken muunkin ainutlaatuisen kognitiivisen kehittyneisyytensä – koko sivistyksensä – jos antavat kulttuurinsa hajota ja tuhoutua uhkaamassa olevan, historiassa ennen näkemättömän kansainvaelluksen ja monikulttuurisuuden jalkoihin.
Nykyisen yksilöindividualismin maailmassa emme ymmärrä, että paitsi yhteisöjen sosiaalisuuden laatutekijät, myös kaikki yhteisöille tyypillinen epäsosiaalisuus – kulttuurinen rikollisuus – pitäisi arvioida sosiologian suunnasta. Sitä pitäisi lähestyä kullekin kulttuurille ominaisena sosiaalisena vakiona. Toiskulttuurinen rikollisuus ei ole samaa laatua kuin oman yhteisömme rikollisuus.
Juristeria vain luettelee tekojen tunnusmerkit ja tuomitsee teot tekoina, jos tuomitsee. Sillä ymmärrys ei lisäänny. Sillä ongelmat eivät ratkea. Vaikutus voi olla aivan päinvastainen kuin mitä toivotaan.
Emme pysty edes myöntämään tätä kyvyttömyyttämme, vaan sorrumme älylliseen epärehellisyyteen ja väistöliikkeisiin. Tosiasiaa, että jokainen ”sopeutuva” toiskulttuurinen maahanmuuttaja aiheuttaa oman, sosiaalisesti sitovan yhteisönsä piirissä kulttuurisen vastareaktion, joka mitätöi monin kerroin kaiken kotouttamisesta saatavan satunnaisen hyödyn, ei kukaan tohdi ottaa käsiteltäväksi.
Pinnallisilla hengen eväillämme emme pysty ratkaisemaan kansainvaelluksen ja monikulttuuristumisen mukana jo tulleita ongelmia, kuten juuri kulttuurista rikollisuutta, asuinalueiden eriytymistä, koulujen oppimistulosten romahtamista, sosiaalitukien ja terveydenhoidon kasvavia kustannuksia. Vain narsistit, efektien ja elämysten metsästäjät, joille jo seurusteleminen toiskulttuuristen kanssa on palkitsevaa, saavat tilanteesta tyydytystä.
Ruotsi on maailmanluokan malliesimerkki siitä, miten kaiken ”kotouttamisen” lopputulos on aina miinusmerkkinen. Me olemme Ruotsin tiellä. – Ruotsi on meille mallimaa varsinkin siinä, miten mitään kipeää ei edes pystytä ottamaan esille. Loputon ”diskuteeraaminen” luo illuusion siitä että demokratia toimii. – Tosiasiassa ”poliittinen korrektius” toimii moraalikilpenä, jolla peitetään se, että kyse on täydellisestä kyvyttömyydestä, ei hyvyydestä. Irvokkaimmillaan tilanne ilmenee siinä, että maahanmuuttokriittinen puolue Ruotsidemokraatit on näiden tekopyhien hyväihmisten yksimielisen rintaman toimesta absoluuttisesti boikotoitu.
Sama asetelma vallitsee periaatteessa meilläkin. Poliittinen rintamajako on kaikki muut vastaan maahanmuuttokriittiset Perussuomalaiset. Ja asiaan kuuluu, ettei kukaan muista tunnusta että meillä tässäkin ollaan Ruotsin tiellä.
Mitä ihanteellisemmat ja absoluuttisemmat arvot, sitä suhteellisemmiksi ja rumemmiksi saavat muuttua keinot, joilla idealismia toteutetaan. Juristeria rientää poliitikkojen avuksi.
Puhumattomuuden kulttuuri, sensuuri, joka on jo ehdollistunut itsesensuuriksi, joka aste asteelta muuttaa suomalaiset ruotsalaisiksi – tai venäläisiksi, jotka mieluummin sulkevat suunsa ja kääntävät pään poispäin kun eivät enää uskalla lausua julki todellisia mielipiteitään. Puhumattomuuden kulttuuri, joka sekään ei vielä vallanpitäjille riitä, vaan yhä uusia sensuurilakeja on tekeillä.
Kuinka tilanne on mahdollinen myös yhteiskunnan yläkerroksen, sivistyneistön piirissä? Siten, että he ovat kehittäneet itselleen erityisen ymmärrystä noituvan skolastisen käsiterealismin – kielen, jonka käsitteillä he pystyvät pysyttelemään omalla hyväihmiselle sopivalla mukavuusalueella.
Yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä muodostettu ihmiskuva – mielikuva yksilöstä jonkinlaisena ylihistoriallisena, ylikulttuurisena, ylikansallisena ja yliyhteisöllisenä yliyksilönä, siis jonkinlaisena yli-ihmisenä – on tänä päivänä yleisesti hyväksytty tapa mitätöidä sosiologia tieteenalana.
Idealisoidulle yliyksilölle luvatut absoluuttiset ”ihmisoikeudet” ovat abstraktin ajattelun sumea humanistinen kielipilvi, johon ”suvaitseva” painaa päänsä piiloon ollakseen näkemättä maailman pahuutta. Tai sitä, että reaalimaailmassa yksien oikeudet muuttuvat aina toisten velvollisuuksiksi.
-------------------------------
Lisäys 11.11.2022:
Olen kirjoittanut jo kauan siitä, että käsitteet ”moniarvoisuus” ja ”monikulttuurisuus” ovat toisensa pois sulkevia.
Olen tällöin tarkoittanut sitä, että nämä käsitteet pitäisi palauttaa durkheimilaisen sosiologian tekemään eroon omantunnonetiikan ja normimoraalin välillä – eli siis niin, että kehittyneille yhteisöille ominainen roolien vaihdettavuus mahdollistaa ”orgaanisen” solidaarisuuden, mutta kehittymättömille yhteisöille ominainen tunnustuksellinen ajattelu, yksiarvoisuus ja ”mekaaninen” normimoraali voivat vain sulkeutua omaan piiriinsä.
Tunnustuksellinen yksiarvoinen normimoraali ei voi olla osa orgaaniseen omantunnonetiikkaan kypsynyttä yhteisöä. Arendtilaiset ”vallan voimaviivat” kulkevat näissä yhteisötodellisuuksissa päinvastaisiin suuntiin.
Uudella ajalla syntyneet ja kehittyneet kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuvine demokratioineen ovat ongelmissa, kun kasvavat kansainvaellukset – väestöennusteiden perusteella voidaan pelätä niiden kasvavan alkaneella vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan – kokonaan eriperusteisista kulttuureista hajottavat vanhat eurooppalaiset yhteiskunnat sisältä käsin.
Valtiot eivät osaa vastata vieraskulttuurien tunkeutumiseen muulla tavalla kuin kehittämällä ”moniarvoisuuden” hengessä yliyleistäviä ylevöitettyjä yleiskäsitteitä, joilla noidutaan ymmärrys perusteellisesti ja paetaan hajoavasta yhteiskuntatodellisuudesta ihanteellisten ideologioiden suojiin. ”Ihmisarvo- ja -oikeusideologiat” ovat lopulta se aatteellinen kulissi, jonka raameissa kriisiytyvät yhteiskunnat ajautuvat totalitaristisiin taantumiin.
Tulemme näkemään ehkä koko Eurooppaa järisyttävän näytelmän, jossa viime vuosisadan totalitarismit näyttäytyvät vain varoituksina siitä, miten helposti kehittyneet yhteiskunnat voivat taantua barbarian asteelle. Ja miten vähän mistään ”sivistyneisyydestä” on hyötyä silloin kun yhteiskunnalliset paineet kasvavat ja konfliktin kaikki osapuolet osaavat vain entistä tiukemmin takertua omiin moraalipremisseihinsä.
Ei pitäisi koskaan sulkea silmiä eikä unohtaa jo saatuja opetuksia. Niillä on hyvin yksinkertainen sisältö: kriisiytymisen seurauksena ajaudutaan totalitarismiin, ja tuolla totalitarismilla on aina kulisseinaan ne ideologiset eväät, jotka ajan oppineisto on luonut. Rotuopit olivat kansatieteen viimeisin sana, ja niihin natsien oli helppoa pukea politiikkansa. Sosialismi oli liberalismin viimeisin sana, joka niin ikään puhutteli ensi sijassa intellektuelleja.
Ei ole epäilystäkään siitä, millaisen opillisen käsitemagian raameissa seuraavat suuret taantumat toteutuvat. Niihin ajaudutaan ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” nimissä.
Milan Kunderan ”Petetyt testamentit” on traaginen teos, jos sen osaa lukea sellaisilla silmillä, jotka ovat avautuneet ajatushistoriallisessa perspektiivissä näkemään akateemisen ja intellektuaalisen itsepetoksen. Jos oma sodanjälkeinen sukupolveni, joka suuren nuorisovallankumouksen aikaan länsimaailmassa loi sen ”moniarvoisuuden” hengen, jonka ”jäljestätulevien valtavat laumat” nyt ovat muodottomassa muodossa omaksuneet, pystyisi jättämään jonkin oikeita arvoja vaalivan testamentin, sen sisältö olisi tyly.
Rajat kiinni. Pitäkää tiettyä etäisyyttä. Monikulttuurisuus on sairas arvo ja vaarallinen hanke.
------------------------------