Eurooppalaista kuvataidetta: Rene Magritten "Kuuntelemisen huone" (1958)
Omnipresenssin ja omnipotenssin visuaalinen versio
Kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, vastasyntynyt elää vielä hahmottomassa ”kaikkiallisessa” maailmassa, jossa hoitajan hahmo on ”kaikkivaltainen”. Kaikkiallisuus ja kaikkivaltaisuus, omnipresenssi ja omnipotenssi, ovat tajunnallisia perustuntoja, jotka ovat esimerkiksi maailman kaikkien uskontojen rakennusainetta.
Vastasyntynyt ”pelkää” oikeastaan vain kahta asiaa, ”putoamista” ja kovia äkillisiä ääniä. Näihin tuntoihin on mahdollista samaistua kuvittelemalla että elät pelkkien ruumiintuntojen maailmassa, ja äkkiä menetät kaiken ”tuen” ja turvan – vauva säpsähtää ja jännittää refleksin omaisesti kaikki jäsenensä ellei häntä pidellä varmalla otteella – tai että elät pelkän kuuloaistin varassa tasaisen äänimaton maailmassa, joka täyttää tajunnan tilan, koko kuuloavaruuden – ”kaikkiallisesti” – ja yhtäkkiä kaikkeuden pasuuna rääkaisee hirvittävän kaikkiläpäisevän äänen – taas raju säpsähdys.
Kuten kaikki varmaan tietävät vaikka eivät kaikkea ymmärrä, kaikkien uskontojen jumalat ovat suuria, edustavat ”kaikkiallisuutta” ja ”kaikkivoipaisuutta”. Samoin meidän pitäisi tietää ja ymmärtää, että uskontojen rakennusaineina ovat tyypillisesti myös mielikuvat turvallisuudesta – siitä että meillä on tukevaa maata jalkojemme alla, ja että myös tajunnallinen apparaattimme on vahvasti valjastettu turvaa tuomaan – ja uskomme lujittamiseksi tarvitsemme turvallista säädeltyä ääntä, joka kunkin uskonnollisen perinteen mukaisessa retorisessa resitaatiossa, rukouksessa, tuottaa uskon vahvistuksen kokemuksia.
Kuten pitäisi tietää, uutistenlukijan uskottavuus ja vakuuttavuus ovat edelleenkin ”tositiedon” todellisimpia kriteereitä, ja uutislähetykset ovat maallistuneen maailman päivittäisiä rukoushetkiä. Tositiedon sisällölliset kriteerit palautuvat narratiivisiin raamituksiinsa, ja ne on luotu kielellisten keinojen – yleiskäsitteiden – varassa, laadullisina valintoina. Paljon puhutaan siitä, miten nyt elämme ”narratiivien maailmassa”, mutta se kysymys on paljon ikuisempi kuin nykyinen yhteiskunnallisen keskustelun tilamme. Kaikki palautuu paljon syvemmälle kehityksellisiin lähtökohtiin, jotka eivät kehityksen myötä ole mitenkään menettäneet mitään merkityksestään.
Se mikä jäisi jäljelle, jos kaikki tulkinnallinen tarve voitaisiin sisällöistä eliminoida, olisi pelkkiä numeroita, määriä vailla määreitä. Numerot itsessään taas ovat ajattomia, kaikkiallisia ja kaikkivoipaisia. Jos kuva todellisuudesta yritettäisiin rakentaa pelkkien numeroiden ja puhtaan logiikan varaan – logiikkahan on tautologia, muodollinen mekanismi, jossa esimerkiksi säästä ei tiedetä mitään, jos tiedetään, että ulkona joko sataa tai ei sada – siinä kuvassa ei näkyisi mitään eikä se sanoisi mitään. Niin sanotulla ”faktantarkastajalla” on helppo tehtävä – hän voi useimmiten ihan kiistattomasti tarkistaa ovatko numeeriset faktat oikein. Uutistenlukijan epäkiitolliseen tehtävään sitten kuuluu numeerisen faktan muotoileminen ja soluttaminen narratiiviseen raamiin ja puhuminen niin uskottavalla ja vakaalla äänensävyllä, että kuulija kokee uskonvahvistuksen ellei herätyksen kokemuksia.
Olen joskus irvaillut siitä miten paljon harjoittelua vaatii esimerkiksi sanan ”populismi” oikea, faktajournalismin mukainen ääntäminen. ”Populistiset puolueet”, ”oikeistopopulismi”. Näitä tällaisia taikasanoja on nykyisin niin yhteiskunnallinen kuin kulttuurikeskustelu täynnänsä. On yliyleistäviä yleiskäsitteitä, joista on ihan keskiaikaisen skolastiikan tyyliin alettu päättelemään todellisuuteen päin. ”Onko tämä siis tätä-vai-tätä?” ”Tällaiset-ja-tällaiset ovat siis sellaisia-ja-sellaisia.” ”Onko siellä demokratiaa?” – Poliittiset ismit eivät vain itsessään ole maagisia leimasanoja, vaan lopulta niiden itsessään vähäinen ”tiedollinenkin” sisältö on jo aikapäiviä muuttunut pelkäksi narratiiviseksi raamintäytteeksi. ”On panostettava koulutukseen, tarvitsemme lisää lääkäreitä ja insinöörejä.” Mutta kuka kertoisi edes todelliset numeeriset tilastofaktat? Reunaehdot? Esimerkiksi sen, miten monta lääkäriä tai insinööriä ylipäänsä voidaan kouluttaa niin-ja-niin monimiljoonaisesta kansasta, jolla on tietyt sen-ja-sen laatuiset kulttuurikognitiiviset rasitteet ja jonka keskimääräinen älykkyysosamäärä on niin-ja-niin paljon yli tai alle sadan?
Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, joka on selviytynyt ja selviytyy, jos ylimalkaan selviytyy, olemassaolon taistelusta vain yhteisöinä, ei toisiaan vastaan kilpailevina tai taistelevina yksilöinä. Yhteisöllinen eheys tarvitsee ihmisen symbioottisiin varhaisvaiheisiin palautuvaa tajunnallista apparaattia, jossa hyvin pitkässä evolutiivisessa kehitysperspektiivissä voidaan selvästi nähdä miten alkuperäiset symbioottiset elämäntunnot peittyvät niiden päälle rakentuneiden uusien tiedollisempien kerrosten alle. Mutta mihinkään ne eivät ole kokonaan kadonneet, eivätkä tule katoamaankaan, sillä itse asiassa kaikki myöhäsyntyisemmät kerrokset tarvitsevat niitä ja hyödyntävät niitä myös tiedon sisällöllisiä tekijöitä käsitellessään. Traagista on lähinnä se, ettemme edelleenkään näe tajunnallisia rakenteitamme niin hyvin, että voisimme ottaa niistä oikein opiksemme – nyt ne lähinnä estävät meitä olemasta älyllisesti rehellisiä.
Kaikki yhteisöllinen ”valta” palautuu primitiivisiin maagisiin alkutekijöihin. Uskonnollinen ja maallinen valta asettuivat eurooppalaisessa kulttuuripiirissämme vahvasti vastakkain vasta uudelle ajalle tultaessa. Gutenbergilaisen kirjapainon tehtyä sanan levittämisen joukkomitassa mahdolliseksi, katolinen kirkko kehitti sen systeemin minkä nyt tunnemme ”sensuurina”. Sanakirjamme kuitenkin kertovat meille aiheesta vain typeriä yksinkertaistavia käsitteellisiä selvityksiä. ”On olemassa kahdenlaista sensuuria, ennakkosensuuria ja jälkikäteen tapahtuvaa sensurointia.” ”Itsesensuuri on pidättymistä julkaisemasta vaarallista, sopimatonta, jne, materiaalia.” – Sanoisin tällaisia yleiskäsitteellisiä määrittelyjä käpertymiseksi skolastiikkaan – pieneksi ajatteluksi. Se ei auta meitä edes ymmärtämään miten syvälle sosiaalisen lajin perustavanlaatuisten tajunnallisten toimintojen, kaiken sosiaalisen ”vallan” symbioottisiin syövereihin sananvapauden rajoittamistoimet ulottuvat.
Suuressa kuvassa näemme, miten kieleen vakiintuneet käsitteet muodostavat ja vahvistavat niiden raamitusten rakennetta, joissa aivan kaiken uuden tiedon tulkinta on mahdollista. Mitä vahvemmat raamitukset, sitä rajoittuneempaa on ajattelu. Kuinka joku voisi jotenkin ajatella jotain, jolle julkisessa, yleisesti käytetyssä kielessä ei ole käsitteitä? – Sananvapauden suurin kompastuskivi ei suinkaan sijoitu siihen missä maagiset taikasanat yhteiskunnallisessa keskustelussa nostetaan tikunnokkaan ja herättävät primitiivisiä raivoreaktioita – vaikka sekin on tietysti oireellista – vaan siihen, että kaikki keskustelut vaikeista aiheista käydään täysin invalidilla käsitteistöllä.
Keskustellaan ”maahanmuutosta” – ”siirtolaisuudesta”, ”pakolaisuudesta”, ”turvapaikoista” – vaikka kysymyksessä on tosiasiassa kehitysmaiden väestöräjähdyksen seurauksena väistämättä edessä oleva, mahdollisesti satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvava kansainvaellus. Siitä sen enempää Eurooppa kuin kulkuritkaan eivät tule selviytymään. Koska ihminen on pohjimmiltaan yhteisöolento, ja koska kulttuurikognitiiviset kehitystekijät ovat meihin evolutiivisesti valikoituneita ja niin muodoin ”perinnöllisintä” mitä nahkamme alla kannamme, yhteismitattomien kulttuurien kesken on turha toivoa sopeutumista. Kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita, ja kahden totaalisesti erilaisen tai eritasoisen kulttuurin yhteiselämä voi tapahtua vain alkeellisemman ehdoilla.
Nyt keskustellaan huolestuneina myös yhteiskunnassamme räjähdysmäisesti kasvavasta ”nuorisorikollisuudesta”, vaikka ilmiössä nimenomaan ei ole kysymyksessä mikään mitä olemme omassa keskuudessamme tavanneet kutsua nuorisorikollisuudeksi, vaan toisiinsa koskaan sopeutumattomien kulttuurien yhteentörmäys. – Tapa jolla yhteisötason kuvauksissa ja selityksissä käytetään tosiasioita vastaamattomia invalideja yleiskäsitteitä, ja niiden kritisoinnin sijaan nostetaan kuvaan yliyleistetty ”yksilö”, jonka oikeuksista ja vapauksista ei saa esittää kysymyksiä – se kertoo jotain siitä, miten syvissä vesissä älylliset väistöliikkeet nyt vellovat.
Tämä merkillinen itsesensuuri, joka estää kokonaisten, todellisuutta oikein kuvaavien, tiedollisesti pätevien ja selityksiin kykenevien käsitteistöjen kehittymistä, ja perustelee ajatteluun jätettävät valkoiset tabuaukot manaamalla tajuntaan yksilön kohtelussa opetettuja moraalisia ”arvoja” – tätä suuren mittakaavan itsepetosta voisi Douglas Murrayn termiä käyttäen kutsua Euroopan ”oudoksi itsemurhaksi”.
Murrayn raportti ilmestyi 2017
--------------------------------