Ihmisen alkulaumoja on helppo kuvitella totaalisina autokratioina, jossa yhteisöllisen vallan määrä oli vakio, niin että johtajauroksen kuoltua hänen paikkansa automaattisesti otti seuraaja, eikä tätä hierarkian itseään säilyttävää ja täydentävää systeemiä uhannut mikään. Lajinsisäinen väkivalta on alkujaan ollut – kuten se muillakin kehittyneillä laumaeläimillä on – hierarkian organisoitumisen väline, ja jos ihmisessä väkivallan tuhovoimat olisivat olleet vahvempia kuin selviytyminen yhteisöinä olemassaolon taistelussa, olisimme jo aikapäiviä kuolleet sukupuuttoon.
Kun tämä kehittyvä laji kulttuurin kynnyksen ylitettyään – lakattuaan vaeltelemasta ja asetuttuaan paikoilleen – loi työnjaon myötä ensimmäiset vakiintuneet, periaatteessa vaihdettavat sosiaaliset roolit, ja siten myös yhteisölliset instituutiot, siitä alkoi se inhimillisen kehityksen pitkä taival, joka lopulta jalosti yhteisöllisen "vallan" aste asteelta yksilön kokemukselliseksi "tahdoksi". Tällä tiellä alkuyhteisön autokratia on rakoillut, ja yhteisöllisten roolien vaihdettavuus sekoittanut käsitteellisen pakan lopullisesti.
Vaikka inhimillinen kehitys on, kuten Erich Fromm osuvasti toteaa, lajiamme parhaiten kuvaava tosiasia ja eniten sitä määrittävä käsite, aniharvat meistä ymmärtävät esimerkiksi sen, että alkuyhteisöjä organisoinut ”valta” on sama asia kuin nykyisen yksilön kokemuksellinen ”tahto”. Ehkä asiaa hieman havainnollistaa se, että yhä vieläkin voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen taannuttaa yksilön ”tahto” sen alkuperäiseen kollektiiviominaisuuden tilaan, jolloin yllättäen näemme, että ”tahto” voikin siirtyä henkilöltä toiselle.
Eläytymiskykymme oman lajimme alkuhistoriallisiin lähtökohtiin on vähentynyt sitä mukaa kun ajattelumme on yhä määräävämmin muodostunut käsitteellisen ja kirjoitetun kielen varassa. Meille on vaikeaa tajuta itse kielen tajunnallisia laadullisia kehitysasteita, signaalien, symptomien ja symbolien, hahmon- ja käsitteenmuodostuksen, olemista ja tekemistä ilmaisevien alkuperäisten kielimuotojen, preesensin, kuvallisen ja kirjallisen ikuistamisen eroja. Niihin liittyvät tajunnalliset perusratkaisut asettivat kuitenkin muinaisuudessa kunkin kulttuurin kehitysraiteet omille urilleen, ja tosiasiassa kaikki ”ihmisyys” on edelleenkin nimenomaan kulttuurista ihmisyyttä.
Vielä vaikeampaa on ymmärtää esimerkiksi niitä alkulauman tajunnallisia emergenssejä, jotka valjastivat keskeisten aistiemme työnjakoa, yön pimeydessä herkistynyttä kuuloaistia, joka edelleen vaalii meissä keskittyneitä ”pyhyyden” tuntoja ja valmistaa meitä – nyt käsitteellisiin – pakoreaktioihin, tai päivän valossa kehittyneisiin "profaaneihin" visuaalisen järkijäsennyksen kykyihin, jotka olivat sitten myös erityisiä kaiken uudella ajalla tapahtuneen tiedollisen kehityksen edellytyksiä ja käynnistäjiä.
Me ehkä voimme ymmärtää tästä pitkässä perspektiivissä tapahtuneesta kehityksestä juurikin sen verran kuin omista, eurooppalaisen uuden ajan loppuvaiheen historiallisista asemista oman valta-auktorisoitumisemme kehityksestä voimme nähdä. Ja tätä omaa, neljän- tai kuudensadan vuoden ajatushistoriaamme tarkastellen – siis ihmiskunnan historiassa missään koskaan aiemmin tapahtumatonta eurooppalaisen uuden ajan individualisaatiota tarkastellen – me voisimme kirjoittaa esimerkiksi oman "edustuksellisen" demokratiamme historian kognitiivisina emergensseinä, joissa ratkaisevaa roolia näyttelisivät vaikkapa romaanikirjallisuuden roolihahmot, eivätkä suinkaan valtio-opillisten teoreetikoiden ylöskirjaamat vallanjaon muotorakenteet.
Sen, miten hyvin kirjallisuuden kehitys kuvaa yleisen, ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuvan valta-ajattelun kehitystä, on määritellyt hyvin tsekkikirjailija Milan Kundera teoksessaan ”Petetyt testamentit”, jossa hän rakentaa paralleeleja muihinkin oman perinteemme murtumassa oleviin tukialueisiin, varsinkin musiikkiin. – Meidän pitää häntä lukiessamme toki olla jo jonkin verran valistuneita kirjallisuuden alkuhistorian suhteen – pitäisi vähintäänkin ymmärtää miten muinaisten vielä kirjoitustaidottomien kansojen muistitieto säilyi kielen algoritmien, runojen riimien muodossa, ja miten kirjoitetun kielen maailmassa kronikoista kulkeuduttiin kirjeromaanin kautta sellaiseen henkilöhahmoja juonen mukaan kuljettelevaan romaanimuotoon, joka syntyi nimenomaan uudella ajalla samaan hengenvetoon, jolloin ”edustuksellinen” demokratia sai kantavan kognitiivisen sisältönsä.
Siitä huolimatta, että Kunderan ilmava teksti on jossain mielessä, hänen omaa ilmaustaan käyttääkseni, ”olemisessaan sietämättömän kevyttä”, ja vaikka hänen laajemmista näkemyksistään voi perustellusti olla jopa huolissaan, joitakin asioita hän on nähnyt erinomaisen nerokkaasti ja tarkasti. Tällainen on nimenomaan eurooppalaisen valistusajan romaanikirjallisuuden erityinen kytkös yleiseen yhteiskunta-ajatteluun. Näin Kundera:
”” Sen kuvitteellisen alueen luomisella, jolla moraalituomioista pidättäydytään, oli kauas kantavia seurauksia. Vain täällä saattoivat kasvaa romaanien henkilöhahmot, yksilöt joita ei ollut valettu jonkin valmiin totuuden muottiin, esimerkeiksi hyvästä ja pahasta tai objektiivisten lakien yhteentörmäyksistä; nuo yksilöt oli luotu autonomisiksi olennoiksi, toimimaan omien moraalisten lakiensa mukaisesti. Länsimainen yhteiskunta esittäytyy mielellään ihmisoikeuksien tyyssijana, mutta ennen kuin ihmisellä saattoi olla oikeuksia, hänen täytyi määrittyä yksilöksi, ymmärtää itsensä ja tulla ymmärretyksi yksilönä. Sitä ei olisi tapahtunut ilman eurooppalaisen taiteen ja romaanin pitkäaikaista käytäntöä, etenkin romaanin joka opetti lukijat olemaan uteliaita toisten suhteen ja ymmärtämään omista totuuksistaan poikkeavia ajatuksia. Cioran oli tässä oikeassa kun hän kutsui eurooppalaista yhteiskuntaa ”romaanin yhteiskunnaksi” ja eurooppalaisia ”romaanin lapsiksi”. ””
Kunderan ajattelun sietämätön keveys näyttäytyy sitten tiettynä irtiottona siinä, että vaikka hän vahvasti ankkuroi romaanimuodon olemukselliseksi osaksi eurooppalaisen uuden ajan individualistista emergenssiä, ja siitäkin huolimatta, että hän kärjekkäästi herjaa pelokkaita länsimaisia intellektuelleja jotka eivät määrätietoisesti nousseet puolustamaan Salman Rushdieta, jolle Iranin ajatollah Khomeini langetti islamilaisen fatwan, kuolemantuomion – ja edelleen, huolimatta siitä että hän näkee tämän ”surullisen jupakan” teokratian hyökkäyksenä kirjallisuutta ja demokratiaa vastaan, hän yhä edelleen itse haluaa uskoa kulttuurien sovintoon, siihen, että teokratiaan voitaisiin vaikuttaa:
”” Kaikkein surullisinta ei ollut Khomeinin tuomio (joka lähti kauheasta mutta johdonmukaisesta logiikasta) vaan Euroopan kyvyttömyys puolustaa ja selittää (kärsivällisesti selittää itselleen ja muille) eurooppalaista taidettaan, romaanin taidetta, sanalla sanoen selittää ja puolustaa omaa kulttuuriaan. ”Romaanin lapset” pettivät taiteen, joka heidät kasvatti. Eurooppa, ”romaanin yhteiskunta”, hylkäsi itsensä. ””
Mutta tyly tosiasia on, ettei tällaista vaihtoehtoa käytännössä reaalisesti ole olemassa. Teokratia on sosiodynaamisesti erisuuntainen järjestelmä kuin eurooppalaisen uuden ajan demokratia – nämä yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet sulkevat toisensa pois. Se roolien vaihdettavuuteen pohjautuva ja monikulttuurisuutta suvaitseva ominaisuus, joka yleisen maallistumisen myötä valistuksen ajoilta aina viime vuosisadan mittaan ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeen vakiintui demokratioihin, ei aidosti pysty sulattamaan sisäänsä ensimmäistäkään täydellisesti eriperusteista tunnustuksellista kulttuuria, jossa ihminen ja elämä eivät ole korkeimpia arvoja, vaan sellaisia ovat ihmistä ja elämää suuremmat totuudet.
Yritämme ratkaista kulttuurisen sopeutumattomuuden ongelmat kehittämällä omaan opilliseen ajatteluumme yliyleistäviä yleiskäsitteitä, jotka tosiasiassa taannuttavat ajattelumme takaisin keskiaikaiseen skolastiseen käsiterealismiin. Tätä käsitteillä tapahtuvaa ymmärryksen noitumista emme normaalisti edes huomaa, koska yleiskäsitteisiin liittyy aina maagista merkityslaajentumaa, joka saa ajattelun vaikuttamaan kattavalta ja luo illuusion asiahallinnasta.
Esimerkiksi hellimämme käsite ”uskonnonvapaus” on ylimuotoiltu stiiknafuulia siksi, että uskonnoissa olemuksellinen tunnustuksellisuus ja ajattelun vapaus tosiasiassa sulkevat toisensa pois. Ei ole mitään ”vapaasti” tunnustettavaa uskontoa. On tunnustuksellisuuteen sisäänrakennettua, että se sulkee uskovan kuplaan ja määrää lähtökohtaiset käsitteet sekä tabujen muodossa rajan sille mihin asti kriittinen ajattelu saa ulottua.
Kaikki yritykset toteuttaa uskonnonvapaus merkitsevät käytännössä vain erityisesti valittujen uskontojen julistamista suojelukohteiksi – ja silmien ummistamista siltä, että näin suljetaan paitsi kaikki muut uskonnot myös kaikki järkiajattelu pois suojelun piiristä. – Ylittämätön saavutus tässä suhteessa on se kuuluisa Korkeimman Oikeuden tuomiolauselma, jossa todettiin suunnilleen, ettei uskontojen yhteydessä ”tiedolla” ole sitä samaa merkitystä, joka tiedolla yleensä on. – Tällainenkin onnistuu sillä edellytyksellä, että käytännössä suojelun kohteiksi julistamiseen riittää uskonnon nimi – jos suojeltavia sisältöjä edes yritettäisiin määritellä, koko touhun absurdisuus kävisi pian ilmi.
Kysymys on lopulta vallasta. Meille eurooppalaisille individualisteille "valta" ei saisi enää olla pelkkää autokratiaa, vaan nimenomaan omaksi otettuja, "edustuksellisia", sisältöjä.
Tällaisten kysymysten pohdiskelut kuitenkin loppuvat yleensä siihen missä eläytymiskyky tajunnallisiin perusasetuksiin ja -voimiin loppuu. Pitäisi lähteä liikkeelle niin kaukaa, niin syvistä vesistä. Pitkä tie pitäisi kulkea omien korvien välissä alusta loppuun.
Siinä missä antiikin myytit olivat totuudellisuuden ensimmäisiä muotoja, siinä keskiajan skolastikkojen opilliset dogmit samoin ikuistivat ikuisia jumalallisia totuuksia. – Vasta valistus vapautui uskonnollisen tunnustuksellisuuden suljetuista ontologioista ja yritti valjastaa hengen voimat palvelemaan uskonnon sijasta järkeä. Mutta kuten tiedämme, tämäkin vallankumous söi omat lapsensa. – Inhimillinen kehitys ei tietenkään ole vain kuvitteellinen vaate tai aate jota itseään huippupätevänä pitävällä keisarilla ei oikeasti ollut – vaan todellinenkin inhimillinen kehitys on myös vaarassa aina taantua takaisin sosiaalisesti sitovampiin ”vallan” muotoihin.
Kehitys on toki tosiasia, joka on miljoonien vuosien mittaan kudottu soluihimme, ja on siellä lähtemättömästi – mutta samoin on suuri historiallinen taantuma mahdollinen. Eurooppalainen keskiaika oli siitä tuhannen vuoden todiste.
Kaikenlaisessa ”opillistamisessa” olemme historiallisesti aina olleet hyviä – itse asiassa kaiken havainnon alku on ollut kohteen erottaminen taustasta, ja kaiken ajattelun alku samuuden tunnistaminen ja säännön ulkoistaminen. Yleistävällä käsitemagialla on aina ollut oma roolinsa niin kaiken "vallan" kuin ”tiedonkin” kulisseissa. Ja niin myös uudella ajalla, kun ”tieteellisenkin” selittämisen sisälle jäi – vaaditun koherenttisen totuudellisuuden muodossa – vaikuttamaan keskiajan teologisen selittämisen perinne.
Dogmien muodostaminen, joka oli tuhatvuotisen keskiajan inkarnaatio antiikin ajattelulle, kreikkalaisten ”ideoille” ja miellemaailmalle, joka muodostui ikään kuin todellisuuden pysäytyskuvista – johonkin sellaiseen olemme jälleen tajunnallisesti palaamassa. Nythän jälleen kaikki vähänkään syvempi ymmärtäminen latistuu akatemioissa opituksi "tiedolliseksi" käsiterealismiksi.
Se kulttuurinen taantuma johon akateeminen ajattelu on nyt vajoamassa, kun tiedolliset ja aatteelliset ”ismit” sulavat samaan yhteiseen symbioosiin, on nimenomaan tajunnallinen taantuma – palaamme taas skolastiseen käsiterealismiin, jossa yleiskäsitteistä taas päätellään todellisuuteen päin. Yliyleistävät yleiskäsitteet sitovat sisältöönsä maagista tabuvoimaa, ja niinpä kaikki mitä nyt nimitämme ”ajatteluksi”, tuppaa jäämään lähinnä kielen signaalivaikutusten varaan, opillisiksi leimasanoiksi, joilla nimenomaan ei enää pidättäydytä moraalisista tuomioista, vaan jaellaan niitä.
Vaikka meillä tälläkin hetkellä on maailmannäyttämöllä täydellinen esimerkki siitä, mitä täydellisesti "sisällyksetön" taantunut autokratia on – sillä Putinhan on todellakin kuin itse itsensä suureelliseen historialliseen rooliinsa ja "valtaan" nimittänyt nukkehallitsija – silti yleinen ymmärryksemme yhteisöllisen "vallan" legitimoitumisen tapoja kohtaan on jokseenkin pyöreä nolla. Emme pysty näkemään maailmaa ilman omia, eurooppalaisella uudella ajalla päähämme elimellisesti kasvaneita päämäärärationaalisuuden silmälaseja, emmekä pysty tulkitsemaan maailmaa, jossa "valta" on itseriittoinen itsetarkoitus, jossa aggressioon ei kuulu rakentavia ominaisuuksia, eikä mihinkään sisälly mitään välineellisen järjen ominaisuuksia.
”Olemisen sietämätön keveys” kuvasi yksilöiden täydellistä irrallisuutta keskellä Tsekkoslovakian miehitystä elokuussa 1968, maailmannäytelmää, johon taantuva totalitarismi N-liitto tuolloin sortui. Se saattoi kaiken kaikkiaan sysätä sosialismin sisäistä hajoamista eteenpäin, ja kaikki autokratiathan voivat romahtaa vain sisältä käsin. – Mutta N-liiton kuolinkamppailu kestää liian kauan, koska se on edelleen kesken, ja tuo edelleen mukanaan täydellisen järjettömiä kouristuksia, jollainen juuri on Putinin yritys elvyttää taannoinen taantunut suurvalta. Nyt maailma on jälleen irti kaikesta – tunnemme sitä pohjatonta turvattomuutta, joka vallitsee maailmassa, jossa tuhovoimilla on enemmän valtaa kuin valtiailla ymmärrystä.
---------------------------
Lisäys. Kuvaus ja selitys. Tiivistelmä ja anteeksipyyntö.
Olen tässä vain muina miehinä miettinyt seuraavien lauseiden sisältöjä.
Demokratian petetty testamentti. Kirjoitustaidon itselleen kehittäneiden kulttuurikansojen kansalliskirjallisuus alkoi kansanrunoudesta. Sisällöt löysivät roolinsa kielen kuvaominaisuudessa. Myytit ovat tajunnallisia pysäytyskuvia, totuudellisuuden ensimmäisiä muotoja. Skolastiikka oli opillisia muotoja, sisältöjen yhteys reaalitodellisuuteen ongelma. Universaalien ongelmasta ovat yliyleistävät yleiskäsitteet edelleen jäljellä. Eikä vain jäljellä, ne syntyvät uudestaan.
Kronikat, kertomukset, kertojaroolin ensimmäinen emergenssi olivat kirjeromaanit. Valistus ja kaunokirjallisuuden romaanimuoto loivat roolien vaihdettavuuden ja uuden ajan demokratian. Demokratiaa on yritetty muotoilla opillisesti, hallinnollisina muotorakenteina. Sisältä ne saattavat aina sulaa kaikki yhteen. Rousseaun valtioruumis jo sanoi: ”Ein Volk, ein Reich, ein Führer.”
Yksilöindividualismi sai rinnalleen ulkomaailmaa koskevan objektivaation ja ”tieteen”. Kartesiolainen rationaalisuus ja tositiedon hankinta perustuvat vahvistuvaan individualismiin, Subjektin eriytymiseen ja todellisuuden Objektivoimiseen. Todellisuusvasteen empiristinen jäljittäminen loi tieteelliset tosiasiat.
Pisin historiallinen jatkumo on ihmislajin kasvu sosiaalisesti sitovasta symbioottisesta alkutilasta kohti aikuista autonomiaa. ”Vallan” jalostuminen ”tahdoksi” on maailmamme merkillisin metamorfoosi. Tiedollisesti merkittävin jakolinja on vanhan- ja keskiajan retorisen – kuuloaistin kognitiivisille resursseille perustuneiden – ja eurooppalaisen uuden ajan uusien, visuaaliseen mieltämiseen perustuvien tiedonalojen välillä.
1900-luvun filosofia oli kielen filosofiaa, ja pelkistetyimmillään se oli Wittgensteinin nerokkaassa yrityksessä jäljittää elementaarilauseen jäsenet ja muoto, kielen kuvateoria. Hänkin päätyi eron korostamiseen: muoto ei sano sisällöstä mitään tai ainakaan paljoa. ”Kaikki mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi” on muotoa, ei sisältöä koskeva huomautus. Myöhäisfilosofia oli tälle äärimmäinen vastaliike, yritys saada ote sisällöistä sisältönä. Kielipeliteoria on tavallaan anteeksipyyntö, formaalinen yritys korvata kielen kuvateoria.
Arjessa demokratian sisällöt romahtavat kun rooleja täyttävät jälleen myyttiset, retoriset, yliyleistävillä yleiskäsitteillä ilmaistut ideat. Tieto ja aatteet sulavat yhteen, ismi-identiteettien maailma noituu ymmärryksen. Taivas mustuu, palaamme noitaoikeudenkäyntien maailmaan.
----------------------