Historiallisesti harhaisten uhrituntojen pohjalta Ukrainaan hyökännyt Johtaja Putin käänsi alitajuiset tuhoamistarpeensa projektiivisiksi hyveiksi esittämällä, että Ukraina on ”denatsifioitava”.
Tämän kaikille todellisille, siis oikeille natseille ominaisen puhdistusoperaation ympärille on koostunut määreitä niin, että on syntynyt pyhä kolmiyhteys: ”demilitarisointi”, ”denatsifiointi”, ja turvallisuusneuvoston apulaissihteerin suulla upeasti muotoiltu ”desatanisointi”.
Uskonsotaahan tällaiset uhrituntoihin ja tunnustukselliseen ajatteluun pohjautuvat aggressiot ovat. Tässä taisi tapahtua niinkin, että ortodoksinen kirkon patriarkka Kirill kiirehti jo lupaamaan, että sodassa kuolleet pääsevät taivaaseen.
Narsistisiin psyykenkuvioihin palautuvan uhriajattelun ja projektiivisten mekanismien ilmiselvästä ensisijaisuudesta huolimatta länsimaailma tarkkailee Putinin – ja Venäjän – toimia ikään kuin niissä olisi kyse eurooppalaisen uuden ajan ajattelun päämäärärationaalisista ominaisuuksista.
Ei ole. Niissä on kyse narsistisesta loukkaantumisesta, uhriajattelulla oikeutetusta tuhoamistarpeesta, ja lopulta, kun ne eivät tule tuottamaan tarvittavaa tyydytystä vaan vain vahvistavat uhrirooliin samaistumista, kyse on itsetuhosta. Putinin hyökkäys ei tule päätymään muuhun kuin laajennettuun itsemurhaan.
Tilanne Putinin suhteen on sama kuin Hitlerin valtaannousun ja uhrisamaistumisen eskalaation kanssa. Ympärysvallat seurasivat sivusta uutta elintilan laajentamisen eskalaatiota toivoen, että touhussa toteutuisi jokin tavoite ja sotatoimet loppuisivat siihen.
Amerikkalaiset psykoanalyytikot laativat 1942 Hitlerin personallisuudesta profiilin narsistina, joka tulisi jatkamaan aloittamaansa laajenemissotaa hamaan katkeraan loppuun asti ja tekemään sen jälkeen itsemurhan. Niin tapahtui. Hitlerillä ei ollut käytettävissään ydinasetta – kuinka olisi käynyt, jos olisi ollut?
Eurooppalaisen uuden ajan välineellisellä järjellä on muutaman viime vuosisadan aikana muutettu maailmaa ja ihmisen elinehtoja miljoonakertaisesti enemmän kuin mitä ne olivat muuttuneet ihmisen koko edeltävän miljoonan vuoden kehityshistorian aikana. Tätä järkeä – maailmaa tarkkailevan Subjektin eriytymiseen ja todellisuuden Objektivoimiseen perustuvaa kartesiolaista järkeä – on menestyksekkäästi käytetty niin luonnontieteiden kuin ihmistieteiden aloilla.
Jos todellisesta pyhästä kolminaisuudesta puhutaan, sellaisen voisivat muodostaa 1900-luvun alun nerot, joiden ajattelussa kartesiolainen rationaalisuus ratkaisi yhden perusongelmistaan, eli sai maailmaa tarkastelevan Subjektin sisällytetyksi ja kalibroiduksi siinä todellisuudessa jonka se oli ensin asettanut itsensä ulkopuolelle mitatakseen sitä empirismin edellyttämillä tavoilla.
Einstein, Freud ja Wittgenstein olivat se tositiedon kolmiyhteys, jossa ihmisen kalibrointi täysin erilaisilla tiedonaloilla tapahtui. Einstein mullisti fysiikan maailmankuvan, Freud ihmiskuvan, ja Wittgenstein pohdiskeli nerokkaalla tavalla kielen, ajattelun ja totuudellisuuden ongelmia.
Näistä Einsteinille myönnettiin Nobel-palkinto – mutta ei suinkaan hänen suhteellisuusteoreettisista ansioistaan. Palkinnon perusteeksi nimettiin ”valosähköisen ilmiön selvittäminen”. Tragikoominen historiallinen kytkentä liittyy siihen, että kontrovertti tieteentekijä Wilhelm Ostwald, joka oli miltei ainoana esittänyt Einsteinin palkitsemista nimenomaan suhteellisuusteoreettisesta työstään, oli se sama pioneeri, joka uskalsi julkaista Wittgensteinin kielifilosofisen teoksen.
Freudille ei koskaan annettu edes akateemista oppituolia. Hän oli kaikkien kunniallisten ja oman arvonsa tuntevien akateemikkojen sylkykuppi. ”Me täällä emme harrasta pornografiaa.” Hänen kaiken kestänyt kanttinsa kesti kirjoittaa Gestapon kirjelmään ironisen lisäyksen: "Voin vilpittömästi suositella Gestapoa ihan kaikille."
Tragikoomistako vai pelkästäänkö traagista on esimerkiksi se, ettei yksikään viime vuosisadan kirjallisuuteen eniten vaikuttaneista nerotyypeistä – James Joyce, Marcel Proust, Robert Musil – saanut tunnustusta Nobel-komitealta. Koomista on ainakin ollut se, että nimenomaan komitean kirjallisuuspiirien seksiskandaalit ovat onnistuneet tahraamaan Nobel-palkinnon maineen.
Nobelin rauhanpalkinnon saaneista kannattaisi joskus laatia samanlainen Musta Kirja kuin mitä on tehty kommunismin uhreista ja meillä taistolaisista. Aika monta sangen arveluttavaa tapausta on palkittujen joukossa.
Tänä päivänä luetaan uutisista, ettei tulossa olevaan Nobel-gaalaan kutsuta Putinin eikä Lukashenkon suurlähettiläitä. Tällaisen moralisoinnin ruotsalaiset hallitsevat. Traagisinta on se, että periruotsalaiseen tapaan siinäkin on kysymys vain hyvesignaloinnista, ”poliittisesta korrektiudesta”, tosiasiassa kyvyttömyydestä käsitellä kipeitä kysymyksiä, kuten maahanmuutto-ongelmia -- kyse on puhumattomuuden kulttuurista, joka on vuorenvarmasti muuttamassa Ruotsia samanlaiseksi totalitarismiksi, jollaista Venäjät esimerkillisesti edustavat.
Samaan hengenvetoon nimittäin ilmoitetaan, ettei myöskään Ruotsidemokraattien puheenjohtajaa juhlatilaisuuteen kutsuta. Ajatelkaas, sitä älyn, sivistyksen ja suuren humanismin sumua. Äijät mitaleita killutellen kuin joulukuuset, ja frouvat iltapuvuissaan kimallellen kuin karamellipaperit. Siellä häärää uuden hallituksen kulttuuriministeri, joka luuli maansa kansainvälisen ykkösnimen Ruben Östlundin olevan kirjailija. Siellä saattaisi kriittinen ääni kirkastaa ilman vaarallisesti kuin riitasointu.
-------------------------------
Lisäys 28.10. 2022:
Kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, yhteiskuntien sosiopsyykkinen taantuminen kriisiytymisen seurauksena sosiaalisesti sitovampaan autokratian – totalitarismin – tilaan on suoraan ihmisen lajityypillisestä, lähtökohtaisesta ja olemuksellisesta sosiaalisuudesta seuraava mekanismi.
Yhteisövoimien ja yksilödynamiikan yhteen sulaminen kertoo jo syvälle symbioottisiin tuntoihin taantuneesta tajunnasta – siinä on siis kyseessä ikuinen ilmiö, joka esimerkillisellä tavalla näyttäytyy tämän päivän Venäjällä, jossa jopa akateemisissa piireissä on Duginin kaltaisia oppihirviöitä, jotka ihan vakavissaan esittävät, että Putinin ”poliittinen ruumis” on mystisellä tavalla koko Venäjän ruumis, että siinä elää Venäjä valtiona, kansana ja sivilisaationa. (Kts. Vihavainen)
Tuollaisen ruumiintuntoihin palautuvan symbioottisen käsitteellisen megalomanian nykyistä edellinen inkarnaatio oli Hitlerin "Ein Volk, ein Reich, ein Führer!". Dugin voisi ruumiintuntoihin palautuvine miellemaailmoineen olla Rosenbergin inkarnaatio.
Tämä kaikki kertoo erinomaisen esimerkillisellä tavalla, miten hämmästyttävän tarkasti Putinin historiallisesti harhainen narsistinen uhriajattelu ja sen vahvistuksekseen tarvitsemat projektiiviset viholliskuvat – ukrainalaisten ja laajennettuna koko länsimaailman demonisointi – käy yksiin sen kanssa, mitä natsit saivat aikaan Saksassa.
Ymmärtääksemme tapahtumahistoriaa psykohistoriallisesta näkökulmasta meidän kuitenkin pitäisi ensin olla paremmin selvillä oman sosiopsyykkisiä ilmiöitä koskevan tiedollisen ajattelumme oppihistoriallisesta kehityksestä.
Eurooppalaisella uudella ajalla vasta varsin myöhään tapahtunut kahden tiedonalan – sosiologian ja psykologian – toisistaan irtoaminen ja omiksi tiedonaloiksi autonomisoituminen on valitettavasti ylivoimaisen vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Ehkä kaikkein vaikeinta on omaksua sen tosiasian merkitys, että tarvittiin hyvin pitkälle kehittynyt individualismi, ennen kuin yksilö oli eriytynyt niin irti yhteisöstä, että objektiivisen tarkkailun ja tutkimuksen tarvitsema etäisyys syntyi.
Vasta kun koko eurooppalaista uutta aikaa kantoaaltona johtanut jatkuvasti vahvistunut individualismi oli kasvanut koskaan aiemmin tavoittamattomiin mittoihin, saattoi sosiologia syntyä tieteenä. Kyse on samanlaisesta ajatuksellisesta emergenssistä kuin muissakin suunnilleen sadan vuoden takaisissa kartesiolaisen järjen kalibroinnin täydellistymissä, suhteellisuusteoriassa, psykoanalyysissa, wittgensteinilaisessa kielifilosofiassa.
Freudin kesken jäänyt kirjoitelma ”Egoanalyysi ja joukkopsykologia” on jo jokseenkin puhdasta sosiologiaa. Se ottaa käsiteltäviksi niitä psyykkisiä ilmiöitä, joissa tajunnallisen taantuman mekanismit näyttävästi tulevat esille. Hypnoosi on yksi avainilmiöistä.
On ollut aika traagista, että uudella ajalla syntyneiden ja kehittyneiden ihmistieteiden kohtalona on ollut putoamainen siihen tabuajattelun aukkoon, joka omassa "humanistisessa" ajattelussamme syntyi toisen maailmansodan jälkeen, kun natsien harjoittama joukkotuhonta paljastui. Sen jälkeen sosiopsyykkisen "taantuman" käsite – ja itse asiassa aivan kaikki vastaavanlainen käsitteistö, jolla yleisinhimillistä kehitystä yritettäisiin mitata – on sanattomilla sopimuksilla julistettu epäpyhäksi ja kirotuksi, ja ainoastaan erilaiset ylevöitetyt, tosiasiassa kulttuurirelativismia eri muodoissa toistelevat näkemykset olleet legitiimejä.
Oman aikamme ihmistiede on tunnustuksellista uskoa julkilausumattomiksi jääviin ja vain ylevöitetyillä yliyleistävillä yleiskäsitteillä ilmaistuihin, yksilöistä yhteisöön päin päätteleviin näennäisen "humanistisiin" premisseihin. Ja tällaisten väistämättöminä vastakohtina sitten hahmottuvat kaikki "duginilaiset" uusnatsismin ajatusmuodot.
--------------------------