 |
| Taloususkonnon jumala: kaikkiallinen kaikkivoipa raha |
Elämme maailmassa, jossa vallankäyttäjät voivat tehdä väärin, mutta kaikki pahuus ei ole rikollista. Valta suojaa käyttäjänsä syytteiltä. Valta omaa enemmän arvoa kuin laki.
Rahalla on maailmassa eniten valtaa. Sillä on suorastaan jumalalliset valtuudet toteuttaa sen omia lakeja. ”Talous” on tosiasiassa oman aikamme valtauskonto, ja ”raha” on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto.
Emme pysty kyseenalaistamaan rahan valtaa. Eikö se ole outo paradoksi – tapa, jolla ”raha” tajunnassamme sulattaa ”arvon” ja ”vallan” yhteen. ”Raha” omaa sen ominaisuuden – ja itse asiassa se juuri tekee rahasta rahan – että se voi irrottaa maailmasta ja ikuistaa ”arvoa”.
Se voi mitata ”arvoa” suhteessa reaalimaailmaan. Se voi mitata sitä eri kohteissa, joilla ei ole keskenään mitään reaalista yhteismitallisuutta. Se voi siirtää arvoa kaupasta toiseen – tai, lopulta, puhaltaa kokonaan imaginaarisia arvokuplia, jotka puksahtaessaan romauttavat rahan arvon.
Euroraha on luotu sen hurskaan kuvitelman vallassa, että mitä yleisempää jokin valuutta on, sitä vakaampi on sen arvo. Yhtä hyvin pitää paikkansa se, että mitä yleisempää jokin valuutta on, sitä suurempia arvokuplia sillä pystytään puhaltamaan ja sitä valtavampia ovat romahdukset.
”Rahalla” on nimenomaan se ominaisuus – se pyrkii toteuttaman siihen olemuksellisesti kuuluvan uskonnollisen kaikkivoipaisuuskuvitelman. Suuri valuutta tekee sen totaalisemmin, globaalimmin. Globaalia maailmaa on luotu pankkien masinoimana, ja taloususkonto on maailman uusi valtauskonto.
”Valta” on tässä ymmärrettävä myös ja ehkä nimenomaan siinä merkityksessä, että kaikki ”valta” siirtyy poliitikoilta pankinjohtajille ja pörssien keinottelijoille. Sikariportaasta se sitten siirtyy ”rahaan”.
On irvokasta, että esimerkiksi Euroopan Keskuspankin johtajat on etukäteen vapautettu kaikista mahdollisista virkasyytteistä, aiheuttivatpa heidän masinoimansa rahaliikkeet reaalimaailmassa minkälaista ja kuinka suurta inhimillistä kärsimystä tahansa.
Ajatelkaas sitä. Kaikki inhimillinen vastuu on siirretty ”rahalle”. Sitä on toki tapahtunut ennenkin, ihan konkreettisestikin, kuten kerrotaan meillä 90-luvun laman yhteydessä ”Koiviston konklaavissa” tapahtuneen. Puhutaan, että Koivisto ohjasti oikeuslaitosta tuomitsemaan riitajutut pankkien eduksi.
Poliitikot eivät ota vastuita kannettavakseen. He ottavat käytettävissä olevat rahasummat annettuina realiteetteina ja keskittyvät jakamaan rahaa kannattajiensa vaatimiin kohteisiin.
Pankkiirit, tai muut rahan ammattilaiset, eivät ota mitään yleisempää vastuuta. Tiukan paikan tullen he piiloutuvat poliitikkojen selän taakse. Demokratia onkin siitä hyvä järjestelmä, että enemmän kuin valtaa, se jakaa vastuuta, niin ettei yksikään poliitikko koskaan joudu yksin vastuuseen mistään.
Todellisuudessa valtionvelka on uusi, demokratian jälkeinen hallitusmuoto.
Se siirtää kaiken vastuun ”rahalle”, jolla kaikki todellinen ”valta” on. Eikö se ole outo paradoksi: raha, joka rakentaa arvovaraukset, on ikään kuin itsenäinen toimijasubjekti, jonka ikiomat ”valtuudet” ajavat kaikkien yksityisten ihmisten toiminnan ohi ja yli. Kuitenkaan ei ole olemassa mitään autonomista ”rahaa” – ei mitään ”ei-kenenkään” rahaa – vaan taloudessa kaikki raha on jonkun rahaa.
Raha määrää kaiken, mutta on abstraktiona kaikesta vastuusta vapautettu. Talous on sitä, että suuret toimijat nauttivat taloususkonnon suojaa, ja pienten osana on joutua vastuuseen suurten tekemistä virheistä.
Niin sanotut ”taloudelliset realiteetit” = rikkaiden ihmisten edut.
Mikä on tämä vaikenemisen kulttuuri, joka ihan ilmeisesti pysyy pystyssä ihan suojellakseen ”rahan” raakalaismaisten vaikutusten paljastumista. Onko se samanlaisten tabutuntojen tuotetta kuin mitä kaikkien muidenkin uskontojen nauttima ”suojelu” on? Sisäistetyn itsesensuurin sementoimaa vapautta olla ajattelematta liian kipeitä vääryyksiä?
"Uskonrauhan rikkomista" koskevissa lakipykälissä "uskonnoksi" riittää uskonnon nimi. Mitään sisällöllistä ei tarvitse, anteeksi, ei saa määritellä. Samoin taloususkonnossa voidaan tehdä mitä vääryyksiä tahansa, kunhan ne tehdään "taloudellisten välttämättömyyksien" nimissä.
Kun taloususkonto ei kanna vastuuta aiheuttamastaan ihmistuhonnasta, se juttu kääntyy päässämme vaatimukseksi siitä, että meidän pitää tuntea ”sananvastuuta”.
Talouselämän niin sanotut ”asiantuntijat” ovat pihalla kaikkein perustavimmanlaatuisista talousajattelun tajunnallisista premisseistä, kuten juuri talouden uskonnollisesta peruslaadusta.
Talousasiantuntijoiden analyysit tarkastelevat voimavarauksia valmiiksi annetuissa talouskoordinaatistoissa. Kun lähtökohtana ovat numerot – jotka jo itsessään ovat kaikkivoipia, iättömiä ja ajattomia, mihinkään reaaliseen sitoutumattomia – analyysit eivät lopulta todista muuta kuin omat lähtökohtansa. Yksi plus yksi on kaksi plus lisäarvo, ja tämän toteaminen on hyvin palkattua hommaa.
Ja aivan ilman mitään vastuuta. Siis inhimillistä vastuuta oman toiminnan seurauksista.
Talousajattelumme, jossa ”raha” on ”arvon” mitta, on saanut opilliset muotonsa eurooppalaisella uudella ajalla, ja jo noiden ajatushistoriallisten vaiheiden parempi tunteminen voisi auttaa meitä tervehdyttämään ”rahaan” nyt yhä vahvempina ja vaikutuksiltaan globaalimpina kuuluvia, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisia ominaisuuksia.
Mutta omat eurooppalaiset yhteiskuntamme ovat kriisiytymässä – kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot, jotka nimenomaan olivat uuden ajan varsinaisia vakautta tavoittelevia ajatusmuotoja, ovat nyt hajoamassa – ja sosiopsyykkisen taantuman vahvistuessa ihmisillä on lajityypillisiin valmiuksiin palautuvat puolustusmekanisminsa, joista yksi on aivan kaiken ”tunnustuksellisen” ajattelun vahvistuminen.
Taloustaantumiin ajaudutaan samojen tajunnallisten lakien mukaan kuin totalitaristisiin taantumiin. Mitään vaihtoehtoista ajattelua ei enää kyetä ottamaan vastaan, vain valmiiksi olemassa olevat ajatusmuodot vahvistuvat. ”Varmuutta” tavoitellaan, ja nimettömän ”vallan” depersonoituneet mekanismit määräävät mitä tapahtuu todella.
Ne ovat tajuntamme symbioottisissa syvyyksissä yksi ja sama virittymä – tapa, jolla ”taloudesta” tulee maailman uusi valtauskonto, ja tapa, jolla olemme kyvyttömiä ottamaan vastuuta omien kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioittemme tarvitsemasta sosiaalisesta eheydestä.
Samoin kuin raha-ajattelu palautuu pohjimmiltaan uskonnollislaatuiseen kaikkivoipaisuuskuvitelmaan, ja ”raha” on tosiasiassa kaikista käsiterealistisista yliyleistävistä yleiskäsitteistä vaikutusvallaltaan kauhein, aivan samoin yhteiskuntamme nyt hajoavat toisiinsa sopeutumattomien kulttuurien kognitiivisiin tuhovaikutuksiin, kun muodostamme ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” mukaisen ”ihmiskuvamme”, joka esittää ylihistoriallista, ylikulttuurista, ylikansallista ja yliyhteisöllistä yliyksilöä – eli jonkinlaista yli-ihmistä.
-----------------
Lisäys 7.10.2022:
Kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni siitä miten ”omistamisen” tunnot palautuvat kaikkein varhaisimpaan lapsuuteen, äidin rintaan ja maitoon. Äidin rinta on vauvan ensimmäinen omistamisen kohde, ja äidin syli symbioosin sulkeutunut turvatila.
Olen kirjoittanut myös, että kaikki maailman uskonnot palautuvat noihin vastasyntyneen symbioottisiin tuntoihin. Kaikissa uskonnoissa tavoitellaan takaisin omnipresenssin ja omnipotenssin, ”kaikkiallisuuden” ja ”kaikkivaltaisuuden” tuntoihin. Kaikki jumalat ovat suuria.
Omistamisen mielteet ovat kaiken talousajattelun ja -toiminnan pohjana. Vain ”yksityinen” omistaminen on omistamista, ”yhteinen” omistaminen, sikäli kuin se ei palaudu yksityisiin osiin, on pelkkä käsiterealistinen idea.
Meidän pitäisi kunnioittaa yksityistä omistusoikeutta, varsinkin kun se on mahdollista. Kunnioitus edellyttää, että myös toisten omaisuutta kunnioitetaan – se, joka hankkii omaisuutensa ryöstämällä, ei ansaitse yleistä kunnioitusta. Varhaisessa lapsuudessaan vaille rakkautta jääneet yksilöt kokevat kilpailuasetelman läpi elämänsä – ja he ovat niitä, jotka mieluummin mustasukkaisuuden puuskissa tuhoavat kanssaihmistensä omaisuudet kuin osallistuvat yleisen hyvinvoinnin rakentamiseen.
Ei pidä ainoastaan kunnioittaa yksityistä omistusoikeutta, vaan myös yksityistä omaisuutta. On pidettävä huoli kaikkien omaisuudesta, eikä tuhottava mitään millä on jollekulle arvoa.
Tämä kaikki voidaan kääntää koskemaan myös aineettomia omaisuuksia, totuuksia. Niiden kohdalla samat lainalaisuudet pätevät, mutta päinvastaisina. Materiaan verrattuna totuuksilla on se ero, että niitä ei voi kukaan omistaa. Niiden arvo on nimenomaan siinä, ettei niitä voida ryöstää, ostaa ja myydä, tuhota mustasukkaisuuden vallassa. Totuus ei pala tulessakaan.
Kun joku kuvittelee ja kokee omistavansa totuuden, se on pelkkää puuttuvan äidinrakkauden kompensaatiota ja mustasukkaisuuden nostattama puolustusreaktio. Ääritapaus on, kun jokin uskonto, ideologia tai totuutta julistava oppi takertuu omistusoikeuteensa ja tulee siitä riippuvaiseksi niin kipeästi, että reagoi aggressiivisesti jos joku uskaltaa kyseenalaistaa sen.
Tuollaisilla mustasukkaisuusreaktioilla on kuitenkin puolustajansa. Meilläkin ovat voimassa nuo ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” ja ”uskonrauhan rikkomista” koskevat, täydellisen käsitesekaannuksen vallassa kirjoitetut lakipykälät, joiden tosiasiallinen sisältö on se, että totuus painaa oikeuden vaa’assa aina vähemmän kuin pelko mustasukkaisista raivoreaktioista.
Näitä asioita on vaikea nähdä. Yhteiskunnallista keskustelua ei käydä sielun pohjiin asti porautuvalla röntgenkatseella, vaan aikalaisajattelun käsitteillä, joilla tapahtumisen todelliset motiivit ja mekanismit jäävät käsittelemättä. Silti totuus on olemassa, eikä se miksikään muutu, vaikka juristeristit kuin väistelisivät kipeimpiä kysymyksiä ja kehittelisivät pykäliinsä miten hienoja kiertoilmauksia tahansa.
----------------------------