Tammi kustansi ja julkaisi Hemingwayn teoksen sodan jälkeen
Huomaa kultakoristeisessa kirjanselässä kuva Vapauden patsaasta
Kenelle kellot soivat? Pavlovin koirien kelloista ei koskaan kysytä, kenelle ne soivat. Pitäisi kysyä, nekin nimittäin soivat kaikille.
Vahvat ideologiset totuudet – olivatpa ne nimiltään, sisällöiltään tai etumerkeiltään mitä tahansa – tulehduttavat kaiken ajattelun tunnustuksellisuuden asteelle, ja taantuvassa yhteiskunnassa ideologiset leimasanat toimivat Pavlovin koirien kelloina.
Ei kannata uskoa siihen fraasiin, että yhdet totuudet eivät olisi keneltäkään toiselta pois. Kun länsimaiset yhteiskunnat nyt taantuvat asteelle jossa triggeröidytään leimasanoista, jokainen wokellus ja muu kansankiihotus tai känselöinti on pois yhteisestä yhteisöllisyydestä ja viime kädessä ihmisyydestämme.
Leimasanat korvaavat yhteiskunnallisen keskustelun. Identiteettipolitiikka syvenee ensin yleiskäsitemagiaksi ja sitten noitaoikeudenkäynneiksi. Tänä päivänä elämme jo keskellä ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuria. Sananvapautta rajoittavien sensuurilakien pykälillä langetetut tuomiot otetaan tosissaan ja toimivat lyömäaseina poliittisten vastustajien mustamaalaamisessa. Vaikka jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi osata ja uskaltaa kavahtaa moralisteja houkuttelevaa, ”ihmisoikeusideologioiden” nimissä vahvistuvaa lynkkausmielialaa.
Me näemme nyt hyökkäyssotaan sortuneessa itänaapurimaassamme havaintoesimerkin siitä, mihin yhden puolueen ja ideologian, yhden totuuden valta on johtanut. Siis ennen muuta siihen, että kansalaisilta on kuin huomaamatta viety mahdollisuudet saada monipuolista tietoa ja oppia ajattelemaan.
Ja paradoksi, joka on toki ominainen kaikille sensuurin pimennossa eläneille yhteiskunnille, on se, että siellä missä tiedon pimitys on onnistunut parhaiten, siellä ihmiset nimenomaan kokevat ja kuvittelevat sanan ja ajattelun vapauden vallitsevan.
Vain ulkopuolelta nähdään, että vain sensuurin ja pelon mekanismit ovat jäljellä. Palvovin koirien kellot on ehdollistettu, enää ei edes tarvita tsaarin tyranniaa, suoraa uhkaa. Koirakansalaisten korvat kasvavat alistuneesti luimuun. Lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin oppii nopeasti reagoimaan jo laumanjohtajan pienimpiinkin signaaleihin, mikroaggressioihin.
Yhteiskunnan taantuminen tunnustuksellisen totalitarismin asteelle tuo jo itsessään mukanaan kaikkein tehokkaimmat alitajunnalliset aseet – sosiaalisen paineen, yksiarvoisuuden ja yhdensuuntaisuuden – vai pitäisikö tässä sanoa: yhdenvertaisuuden – vahvistamisen. Uhriajattelu – uhrirooleihin samaistuminen ja uhriutuminen – ovat se ihmispsyyken pohjalla oleva, psyykeä eniten voimaannuttava mekanismi, valmius, jota historian kaikki totalitarismit ovat vaistomaisesti hyödyntäneet.
Kun arvot muuttuvat absoluuttisiksi, keinot saavat luvan muuttua suhteellisiksi. Mitä jalompia ovat julistetut ihanteet, sitä rumempia ovat tavat, joilla tavoitteisiin pyritään. Kun ihminen samaistuu uhrirooliin, ja kun kaikki uhrit mieltävät itsensä viattomiksi, seurauksena on, että oikeus voidaan ottaa omiin käsiin.
Uhriajattelu johtaa omankädenoikeuteen. Miksi tämä sokeasta yksilökokemuksesta liikkeelle lähtevä mekanismi on niin vaarallinen?
Siksi että se operoi moraalilla, joka on juuri se sosiaaliselle lajille ominainen yhteisövoima, yhteisöominaisuus, joka ei palaudu yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Ihmisyhteisö on olemuksellisesti ylisummatiivinen ilmiö, eikä sen eheyttä normaalisti pysty uhkaamaan juuri mikään. Mutta kun yhteiskunta täyttyy ihmisistä, joilla on vahva taipumus uhriajatteluun, ja joskus jopa syytä siihen, yleinen oikeustaju hajoaa ja katoaa.
Yleinen oikeustaju ei ole mikään vitsi, jolle itseään yliälykkäinä pitävät pykälänikkarit, juristeristit, seurapiireissään naureskelevat. Se on olemassa oleva tosiasia, nimenomaan yhteisöä koossa pitävä sosiaalisidos, juuri se voima, joka durkheimilaisittain muodostaa yhteisöominaisuudet ja tekee liian erilaisista kulttuureista keskenään yhteismitattomia ja yhteensopimattomia. –
Hitler ei saarnannut pahuutta, vaan uhriajattelua. Hän nousi valtaan vetoamalla vääryyksiin, joita Saksan kansa oli Versailles'n häpeärauhassa pantu kärsimään. Saksalaisilla oli oikeus oikaista tapahtunut historiallinen kaltoinkohtelu. Aivan samoin Putin kokee ja julistaa Venäjän olevan historian hajottavien vaikutusten uhri ja länsimaiden hyökkäyksen kohteena – ja kun kysyt Venäjänmaan rivikansalaiselta, saat tyypillisesti kuulla Putinin olevan oikeassa ja että maata täytyy puolustaa.
Kellojen pitäisi nyt soida kaikissa torneissa vallan raivokkaasti. Ne olisivat hälytyskelloja, joiden pitäisi havahduttaa yhtä lailla länsimaiset ihmiset näkemään kuinka omat yhteiskuntamme tekevät hienojen ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” nimissä ”outoa itsemurhaa” – eli paluun tunnustuksellisesti toimivaan totalitarismiin. Ja niiden pitäisi herättää myös idässä tosiasiallisesti jo oleva totalitarismi, jossa ihmiset suojautuvat omilta natsijohtajiltaan vetämällä päähänsä mustan säkin.
Nobel-palkitsijat eivät enää elä Hemingwayn aikoja. Nyt he valitsevat puolta. Voi olla, että hyvä niin. Ikään kuin manner todellakin pitäisi jakaa kahdeksi saareksi, joista toinen edustaa Hyvää ja toinen Pahaa. Mutta tosiasia kuitenkin on, että kummallakin liittoutumalla on sama sisäinen kehitys menossa. Kumpikin on vajoamassa omiin liemiinsä. Kummallakin on yhdenvertaiset mahdollisuudet voittaa kilpavarustelu totalitarismin radalla kohti lopullista ratkaisua.
Kirjan nimi ja motto on otettu John Donnen runosta vuodelta 1624
--------------------
Lisäys:
Kuten jokaisen pitäisi tietää ja ymmärtää, kirjallisuuden romaanimuoto, sellaisena kuin se kehittyi eurooppalaisella uudella ajalla ja loi kognitiiviset edellytykset sille sosiaalisten roolien vaihdettavuudelle, joka sitten ”edustuksellisessa demokratiassa” sai ihmisen historiassa ainutlaatuisen valtio-opillisen ilmentymänsä, on jo vuosisadan verran ollut hajoamassa, ja näinä päivinä ehkä nähdään tätä perinnettä kannattaneen erityisen kirjoitetun tekstilaadun kuolema.
Tavallaan kirjallisuuden kuolema on ollut kaunis, ehkä juuri samalla tavalla kuin Hemingway näki härkätaistelut ja kuoleman iltapäivällä kauniina. Kun haavasieluiset runoilijat kokevat lopun lähestyvän, heidän säkeensä muuttuvat muistokirjoituksiksi, ja niinpä koko viime vuosisadan kirjallisuus oli parhailta osiltaan tietyllä tavalla eurooppalaisen kulttuurin omaelämänkertaa, jossa klassiset ainekset alkaen antiikin myyteistä lämmitettiin uudelleen, vielä kerran, ennen kuin ne kylmenisivät, kun kansainvaeltajat jälleen saapuvat ja suuri kulttuuri hajoaa ”outoa itsemurhaansa” tehden.
Paul Simon elvytti Donnen runoutta lauluissaan, niitä on useampiakin. Nyt kuitenkin mieleeni nousee muusikon muuan toinen tarina, se joka vielä oli täynnä optimismia, joka kertoo mielenosoituksista, ja jossa oli säe ”historian junasta”. Edistysusko tiivistetään siinä toteamukseen, että ”et voi astua ulos historian junasta”. – Jotenkin tuo laulu soi vielä korvissani, kun näinä päivinä näen jossakin, vaikkapa jonkin paidan rintamuksessa CND:n harakanvarvasmerkin, peace-merkin, joka aikanaan oli konservatiivien kammoama, poliitikkojen vihaama, ja tavallisen kansan huvittuneesti halveksima, mutta josta muutamassa vuosikymmenessä tuli sitten maailman ehkä kaikkien aikojen tunnetuin logo.
Mielikuva historian junasta on klassinen, ehkä pohjimmiltaan sen eurooppalaisen edistysuskon ilmentymä joka loi 1800-luvulla rautatiet ja marxilaisen yhteiskuntateorian, jossa talousliberalismin käsitteistöä käyttäen yritettiin luoda samalta syvätasolta nouseva mutta antiteesinä toimiva opillinen pinta. Kuten nyt tiedämme, se ei koskaan onnistunut, eikä vähiten siksi, että historian junan vaunut olivat jo siinä vaiheessa lähteneet omille teilleen ja kadottaneet varsinaiset raiteensa.
Juna on hieno metafora. Eikä vain metafora, vaan kognitiomme konehuone, koehuone, jossa tajunta testaa vauhdin vaikutuksia ja voi todeta esimerkiksi sen, miten erityinen merkitys nimenomaan kirjoitetulla kielellä on eurooppalaisen uuden ajan ihmisille.
Ensimmäiset junat liikkuivat suunnilleen kolme kertaa nopeammin kuin hevosvaunut. Nopeuden kasvaessa kävi jossain vaiheessa mahdottomaksi junanvaunun ikkunasta hahmottaa nopeasti liikkuvaa radanviertä, ja niin katse fokusoitui kauemmas. Se on juuri se sama silmän mekanismi, joka mahdollistaa kirjan rivin lukemisen, ja niinpä samaan kuvaan junien nopeuden kanssa kuuluukin se ilmiö, että matkustajat alkoivat lukea kirjoja. Juna-asemille syntyi tätä tarvetta tyydyttämään kirjakauppoja ja lainakirjastojakin.
Viime vuosisadan eurooppalaisen kirjallisuuden huiput todistivat nimenomaan siitä, miten historiallisesti loitontuvien kaukaisten hajanaisten huippujen laelta voidaan nähdä kulttuurisen ehtymisen orastavat merkit. T S Eliot kirjoitti ”Aution maan” ensimmäisen maailmansodansodan jälkeen, ja se on karu kuvaus siitä miten mielen bileet ja viihteen syke muuttuvat epätoivoiseksi merkityksellisen sisällön metsästykseksi, miehet muuttuvat sisältä ontoiksi, eikä maailma lopu komeaan paukahdukseen, vaan loputtomaan kitinään.
Hänen elämäntuntonsa muuttuivat sitten yhä myyttisemmiksi ja saivat myös uskonnollislaatuisia ikuisia sävyjä. Toisen maailmansodan aikaan hän sommitteli pääteoksena pitämänsä ”Neljän kvarteton” runokokoelman, jossa jo sen nimi on nimi on nimi. Kykymme ymmärtää kerroksellista ajattelua on nykyisin kokonaan kuollut, parodia on jo pitkään käynyt mahdottomaksi, ne tekevät sen itse.
Runoja ja näytelmiä kirjoittanut T S Eliot noteerattiin Nobel-palkinnolla 1948, rikosreportterina aloittanut kontrovertti sotakirjeenvaihtaja Hemingway 1954. He matkustivat kirjallisuuden junalla taivaaseen. Nykyisin kiskot eivät enää kitise, kaikki konkreettinen ja reaalimaailman tavoittava on tajunnasta kadonnut. Suuriksi asioiksi ja arvoiksi kelpaavat vain yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä muotoillut ”ihmisarvo- ja -oikeusideologiat”, ja junat kuljettavat kehitysmaista kotoisiin olevia kansainvaeltajia läpi Ruotsin Pohjanlahden pohjukkaan, jossa he sanovat suomalaisille viranomaisille nykykirjallisuuden todellisen taikasanan ”turvapaikka”, ja nykyinen sivistyneistömme reagoi heihin ihastuneesti.
Ruotsi, josta olemme koko itsenäisyytemme ajan ottaneet esimerkkiä, on muuttunut vuosien varrella kansankodista monikulttuuriseksi tragediaksi. Ja Suomi on jälleen, vuorenvarmasti, tulossa perästä. Sama mihinkään päätymätön ja pelkkään ”diskuteeraamiseen” pitäytyvä yhteiskunnallinen keskustelu, jota lahden toisella puolen on jatkettu vuosikymmeniä meitä pitempään, toistuu meillä aivan samanmuotoisena, samoja mussuhumanistisia hokuja kotouttamistoimien tarpeellisuudesta ja sopeutumisen mahdollisuudesta yhä uudelleen, päättymättömästi läpi käyden.
Päivän uutiset ovat nyt sitä kirjallisuutta, jossa maailmantila näkyy kuvankaltaisina fragmentteina. Putinin hyökkäys Ukrainaan on nostattanut likimain koko muun maailman vastareaktioon, jossa sen sirpaleisuudesta huolimatta näkyy hajoavan eurooppalaisen kulttuuriperinteen viimeisiä yhteisiä koossa pitäviä voimia. Mutta samalla on todettava se armoton tosiasia, ettemme nyt näe, miten pahassa jamassa läntinen arvoyhteisömme jo on – myös meillä on menossa yhteiskuntien vahva taantuminen tunnustuksellisen ajattelun totalitaristisiin ominaisuuksiin.
Ruotsissa parlamenttivaaleissa varsinaisena voittajana oli porvaririntaman maahanmuuttokriittinen puolue, mutta hallitusta muodostetaan muiden oikeistovoimien johdolla – tällainenkin on eräänlainen täydellisen yhteiskunnallisen tekopyhyyden osoitus.
Idealismi kukkii vahvasti nimenomaan kulttuuririntamalla. Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin tänä vuonna kolmelle taholle: Venäjällä toimineelle ihmisoikeusjärjestö Memorialille, joka on koko olemassaolonsa ollut Putinin hampaissa, Valko-Venäjällä poliittisena vankina olevalle Lukasenkon hallinnon kriitikolle Ales Bjaljatskille, ja Ukrainassa toimivalle kansalaisvapauskeskus Center for Civil Libertiesille.
Kirjallisuuden Nobelin sai ranskalainen Annie Ernaux, jonka tuotanto esitellään omakohtaisena kokemuksellisena kartoituksena naisen identiteeteistä ja elämästä tässä ajassa.
Peili on särkynyt. Outoa itsemurhaa tekevä Eurooppa ei näe itseään.
-----------------------------