 |
| Rakastavaiset: ostaisitko tältä tyypiltä käytetyn auton |
Mahtaisikohan millekään keskustelulle olla mitään apua siitä, että kansallisuuskysymykset asetettaisiin vähän pitempiin ja syvempiin oppihistoriallisiin raiteisiin, jolloin omalle ajallemme tyypilliset ideologiset leimailut – herjanheitto kaikenlaisesta ”kansallismielisyydestä” – jäisi omaan arvoonsa.
Eurooppalaisen uuden ajan suuri kognitiivinen kantoaalto oli jatkuvasti vahvistuva individualismi, ja kannattaisi varmaan kiinnittää erityistä huomiota siihen, että ihmistieteistä sosiologia ja psykologia tavallaan eriytyivät tiedon puusta samassa kasvuvaiheessa. Näiden tiedonalojen institutionalisoituminen tapahtui reilut sata vuotta sitten, suunnilleen.
Se, mikä erityisesti pitäisi noteerata on, että tarvittiin ihan tiettyihin mittoihin kasvanut yksilöindividualismi jotta yksilön ja yhteisön väliin olisi syntynyt se objektiivisen tutkimuksen tarvitsema tarkasteluetäisyys, jonka ansiosta sitten alettiin ymmärtää, miten sosiaalinen olento ihminen on.
Klassinen sosiologia lähti liikkeelle siitä, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.
Koska ihminen on vuosimiljoonaisesti selviytynyt olemassaolon taistelusta vain laumoina, yhteisöinä, eikä toisiaan vastaan asettuvina yksilöinä, kehityshistoriassa nimenomaan yhteisöominaisuudet ovat siivilöityneet ja valikoituneet meihin periytyvimpinä, ja kaikki "ihmisyys" meissä on nimenomaan "kulttuurista" ihmisyyttä. Siksi siitä, että kaikilla on "ihmisarvo", ei mitenkään seuraa se, että kaikki "kulttuurit" voisivat sopeutua toisiinsa. Päinvastoin, liian erilaiset tai eri kehitysasteella olevat kulttuurit voivat vain tuhota toistensa kognitiiviset ominaisuudet.
Vasta kun tämä lajityypillinen sosiaalisuus ymmärrettäisiin, voitaisiin kansallisuuskysymykset nähdä oikeassa valossa. Nykyisen, lähinnä vain ideologisiin leimailutarpeisiin ja Pavlovin koirien kilikilikellojen helihelisyttämiseen kehittyneen kielenkäyttömme käsitekoneistot jauhavat kaikki ”kansallismielisyyteen” liittyvät kysymykset popopopulililitsläts.
Katse ihmisen lajihistoriaan: siellä missä yhteisöt elävät vielä eriytymättömyyden tilassa, vahvan sosiaalisen sitovuuden tilassa, siellä tuskin kukaan pystyy nostamaan päätään yhteisövoimien, laadultaan tunnustuksellisen kielen ja ajattelun vedenpinnan yläpuolelle. Mitä ymmärtää kala vedestä, jossa se ui koko ikänsä?
Toistan: eurooppalaisen uuden ajan ajattelun historiassa tarvittiin ihan tiettyihin mittoihin kasvanut yksilöindividualismi jotta yksilön ja yhteisön väliin olisi syntynyt se tarkasteluetäisyys, jonka ansiosta vasta alettiin ymmärtää, miten sosiaalinen olento ihminen on.
Maailmassa on edelleen paljon, ehkä eniten, yhteisöjä, joissa eletään sukupolvelta toiselle periytyvän tunnustuksellisen yhteisöllisyyden vankeina. Sosiaalisesti sitovan normimoraalin, yksilöiden sisäistämien kunnian ja häpeän tuntojen, tunnustuksellisen ajattelun vankeina. Ne yhteisöt eivät omaa tilaansa tajua, eikä ole mitään tapaa yhteisön ulkopuolelta tätä tilaa heille kuvata saati selittää.
Lapsi ei voi koskaan ymmärtää kuinka aikuiset ajattelevat, mutta aikuisten pitäisi ymmärtää miten lapset ajattelevat. Inhimillinen kehitys on niin sanoakseni yksisuuntainen perspektiivi.
Nykypäivän eurooppalaisille yksilöindividualisteille kehittymättömät yksiarvoiset yhteisöt voivat näyttäytyä hyvinkin "kansallistuntojen" läpitunkemilta. Samoin oman yhteiskuntamme "kansallismieliset" piirit leimataan primitiivisiksi. Siinä me lankeamme oman tiedollisen edistyneisyytemme ansaan: nimeämme maailmaa oman kokemuksemme pohjalta meille ominaisilla käsitteillä. Oma ajattelumme, jota itseään esimerkkihenkilöinä, ihan fiksuina ja filmaattisina pitävät uutistoimittajat edustavat, alkaa tässä oman sosiopsyykkisen taantumamme vaikutuksesta johtaa meitä pahemman kerran harhaan.
Joskus uutistenlukijoita kuunnellessa alkaa kuvitella, että he ovat pukuhuoneessa peilin edessä harjoitelleet noita näennäisen ”tiedollisia” leimasanojaan. Toistelleet totisina, omaa ääntään narsistisesti kuunnellen ja uskottavuutta tavoitellen: ”Populisti, populisti, populistinen puolue, oikeistopopulismi…”
Voi sitä kielenkäännön ja väännön määrää. ”Oikeistopopulismi.” Oppisikohan sen sanomaan paremmin äänenpainoin, jos harjoittelisi sanomaan vastakohdan: ”Vasemmistopopulismi.” No hetkinen hetkinen. Eihän sellaista voi olla? Eihän sosiologian nelinkenttiä sillä tavalla saa soveltaa? Ei, taivas varjelkoon. Oikeistopopulismin vastakohdan täytyy olla vasemmistointellektualismi. Niin sen täytyy olla.
”Oikeistopopulismi… oi-keis-to-po-pu-lis-mi.” Vähän niin kuin Bill Clinton vakuuttavuutta tavoitellen harjoittelisi peilin edessä: ”Minulla ei ole ollut seksisuhdetta miss Lewinskyn kanssa. Minulla ei... Minulla ei ole ollut seksisuhdetta miss Lewinskyn kanssa…”
Olen joskus miettinyt, miten syvällä sielun pohjamudassa täytyy olla sellaisen ihmisen itsetunto, jonka on luettava Vladimir Iljits Leninin teosta ”Materialismi ja empiriokritisismi” kokeakseen että on maailmassa vielä sentään häntä itseäänkin huonompia ajattelijoita. Kuinka huono sitten täytyy olla sellaisen yksilön itsetunto, joka kokee arvonnousua omissa silmissään saadessaan nimittää poliittisia vastustajiaan ”populisteiksi”.
Kansallismieliset maahanmuuttokriitikot ovat avointa riistaa sille varsin naisvaltaiselle, sosiologisista tosiasioista, kuten kulttuurista rikollisuutta kuvaavista tilastoista, mitään ymmärtämättömälle populistijoukolle, joka on jäänyt omien uhrisamaistumistensa ansoihin ja laajentanut narsistisen sielunsa pohjalla viriävän vahvan omankädenoikeuden koskemaan koko yhteiskuntaa. Siinä meillä on todellinen vihapuhujien joukko, todellinen vihapuhepopulismin pesä.
Meillä on itseään ihan viisaina pitäviä, hyvissä yhteiskunnallisissa asemissa toimivia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kaikkein perustavimmanlaatuisia ihmistä koskevia tosiasioita. He päästelevät suustaan sitä ainoaa todellista populismia, persupopulismia, wokepopulismia, vihapuhepopulismia.
Oikeasti todellista populistista puppua syntyy kun oma ymmärrys sosiologiasta on nolla. Että koetaan ja kuvitellaan leimasanojen, kuten ”kansallismielisyys”, kertovan jotain todellista. Ettei siis itse olla eriydytty älyllisesti niin pitkälle, eikä ajatella niin omaehtoisesti, että omassa päässä olisi syntynyt edellytyksiä ihmisen lajityypillisen, lähtökohtaisen ja olemuksellisen sosiaalisuuden ymmärtämiselle.
Sosiaalisuuden tosiasian ja merkityksen ymmärtäminen ei ikävä kyllä ole yhteiskunnassamme lisääntymään päin. Päinvastoin: niin politiikka, jossa seurataan Ruotsin tietä ja sorrutaan ”poliittiseen korrektiuteen” – joka juuri nostaa arvoon wokeltamisen ja leimasanat – kuin journalismi, joka juoksee yhdentekevien juorujen perässä, ja lopulta jopa juridiikka, jossa näytösluontoiset noitaoikeudenkäynnit arkipäiväistyvät – näihin jäävät kaikki populistit kiinni ja ansaan yhä matalammalle laskeutuvaan tunnustuksellisen ajattelun rimaan.
Kuinka moni ostaisi tv-uutisankkurilta käytetyn auton? Entä valtalehdistön poliittiselta toimittajalta? – Valitettavasti aivan liian moni. Aivan liian moni.
 |
| Rakastavaiset: ostaisitko näiltä tyypeiltä käytetyn auton |
----------------------------------