 |
| Veikko Huovinen esikoisteoksensa "Hirrin" julkaisun aikoihin 1950 |
Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen ei ollut huolissaan toimenkuvaansa kuuluvien hommien loppumisesta. ”Vielä on monta mojovaa ajatusta ajattelematta.”
Aika lailla samat tajunnalliset kuviot voi löytää itseään viisaampinakin pitävien ihmisten repliikeistä. ”Minulla olisi nii-iin paljon rakkautta annettavana”, huokaisee moni kumppania vailla oleva nainen kaihoisasti. Terapeutti tarjoaa apuaan: ”Meillä kaikilla on huonoja ajatusmalleja ja käyttäytymismalleja, jotka varjostavat elämäämme ja saavat meidät toistamaan samoja virheitä.”
Ihmisen ”minä” on kovasti kokemuksellinen asia. Sehän on olemassaolomme keskipiste, kaiken fokus. Hienommin ilmaistuna ”minä” on se kokemuksellinen raami, jossa koemme olemassaolomme jatkuvuuden. Tämä jatkuvuus, aika, on se elementti, josta ”minä” on rakennettu.
”Minää” ajatellaan eräänlaisena sipulina, jota kuoriessa ydin lopulta paljastuu. Ikään kuin totuus sijoittuisi sydämeen -- ehkä tämäkin on tunneajattelua. Usein kuoriessa palataan menneisyyteen, jäädään miettimään, miten ne-ja-ne kokemukset vaikuttivat. Millaisia jälkiä ne jättivät. Ehkäpä juuri niitä ajatusmalleja ja käyttäytymismalleja.
Kokemukselliset totuudet eivät kuitenkaan ole koko totuus ”minästä”. Voisi väittää vaikka täysin päinvastoin: kaikki kokemuksellinen on pikemminkin valhetta kuin totta. Älä luota tunteisiin. Vaikka tuntuisi siltä, että vielä on monta mojovaa tunnetta tuntematta.
Tieto on ainoa lääke tunteiden ylivaltaa vastaan. Tartu siihen ”minän” tärkeimpään rakennusainekseen, aikaan, ja kiinnitä tutkiva katse ihmisen historiaan, kauas, kauas, vuosisatojen ja -tuhansien taakse. Esimerkiksi keskiajan eurooppalaisella ihmisellä ei ollut ollenkaan samanlaista ”minuutta” kuin meillä nyt. Hän ei jäsentänyt ”aikaa” samalla tavalla – itse asiassa nimenomaan ”aika” puuttui hänen tajunnastaan.
Rooman valtakunnassa jo olemassa olleet kognitiiviset kyvyt, luku- ja kirjoitustaito ja maalauksissa ja mosaiikeissa ilmenevä syvyysperspektiivin hahmottaminen, katosivat eurooppalaisesta tajunnasta kun ylikasvanut imperiumi hajosi monikulttuurisuuteensa ja kansainvaellusten alle.
Luku- ja kirjoitustaito edellyttävät ”minältä” nimenomaan ajallista hallintaa. Tajunnan on hahmotettava ja pystyttävä pysäyttämään se ohikiitävä ajanhetki, jossa puheen jatkumossa tietty äänne alkaa ja loppuu, niin että siitä on ollut mahdollista muodostaa kirjainmerkki, joka voidaan ikuistaa paperille. Tekstin lukeminen on samaa ajanhallintaa, jossa silmä kulkee pitkin kirjainriviä, ja poimii äänteen kerrallaan sanoina tajuttavaksi.
Suu puhuu, korva kuulee, järki jäsentää äänen tajunnallisiksi alkioiksi, käsi kirjoittaa merkit paperille, silmä lukee eli ”kuulee kirjoituksen” – tämä on ehkä inhimillisen kehityksen suurin ihme. Ei vain sivistys, vaan kaikki elämänhallinta nousee tässä aivan uudelle asteelle.
Emme enää ymmärrä esimerkiksi sitä, miten olemuksellinen osa käsin kirjoittaminen -- vaikkapa ihan vanhan ajan kaunokirjoitus -- on lukutaidon omaksumiselle. Käden hallinta on tajunnallisesti ajan hallintaa. Äännekirjoituksen omaksuneessa kulttuurissa tähän voi sisältyä enemmänkin yleistä tai erityistä kognitiivista vaikutusta kuin muunlaisia kirjoitusmerkkejä käyttävissä kulttuureissa.
Hurjia juttuja, mutta hyvin ymmärrettäviä siksi, että ne tapahtuvat edelleen jokaisen luku- ja kirjoitustaitoisen päässä. Hurjia siksi, että kokonaiset historialliset aikakaudet ovat alkaneet ja loppuneet tällaisten tajunnallisten mekanismien määräämänä.
Kun eurooppalaisen ihmisen päästä katosi ajantaju, samalla katosi se kokemuksellinen raami, johon olemassaolon kokemus sijoittuu – eli ihmisen ”minä”. Keskiajan ihmiset elivät oudossa tajunnantilassa, minäpersoonan kadottaneessa depersonalisaation unessa, jossa kaikkein viisaimmat oppineet saattoivat epäillä jopa omaa olemassaoloaan.
Ja, kun tajunnasta katosi se fokusoiva ominaisuus, joka ”minälle” antaa sijainnin ja muodon, sama tapahtui ulkoista todellisuutta koskeville havainnoille. Ihminen ilman fokusoitunutta ”minää” ei näe eikä tajua syvyysperspektiiviä. Siksi koko tuhatvuotisen keskiajan jaksolta emme löydä ainoatakaan sellaista esittävää kuvaa, jossa olisi hahmotettu syvyysperspektiivi.
Lukutaidottomalle rahvaalle tarkoitetut, kirkkojen seinille maalatut raamatun tapahtumia esittävät kuvat sekoittivat perspektiivin ja uskonnollisen arvon -- tärkeät henkilöt piirrettiin suuremmiksi, vähemmän tärkeät pienemmiksi.
Ellemme ymmärrä tällaisten tajunnallisten ilmiöiden perustoja, emme voi nähdä syy-yhteyksiä – eli esimerkiksi sitä, miksi yhtäältä hävisivät kirjoitus- ja lukutaito ja toisaalta kyky hahmottaa syvyysperspektiiviä. Ellemme ymmärrä, ne näyttävät meistä ”aivan eri asioilta”.
 |
| Tajunnallinen ihme. Kuva McLuhanin - Fioren kirjasta "The Medium is the Massage" |
Marshall McLuhan oli kirjallisuudentutkija, visionääri, mediakriitikko ja nerotyyppi, joka oivalsi miksi ihmisen alkuhistoriassa vain siellä, missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi valikoitui äännekirjoitus, syntyi tilageometriaa. Ihmiskunnan historiassa on joskus niin, kuten Teilhard de Chardin hyvin ilmaisi, että tarvitaan vain yksi oivallus, niin seurauksena voi olla kokonaisten maailmanselitysten avautuminen.
Jos ihmisen minä ymmärretään kokemuksellisena raamina, jota aivan tietyt kulttuurikognitiiviset ehdot, kuten juurikin ajan hallinta pitää paikoillaan, ihmiskuvamme muuttuu ja saa ratkaisevasti paremman todellisuusvasteen. Ymmärrämme myös lajihistoriamme valossa sen miten syvälle ihmisyytemme perustavimmanlaatuiset juuret ulottuvat.
Kun keskiajan ihmisen tajunnasta hävisi "minä", fokus ja dynaaminen syvyysperspektiivi, samalla katosivat muutkin visuaaliseen jäsennykseen kuuluvat ajatushahmot: peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden ja hierarkian – myös arvohierarkian – ajatusmuodot. Maailma koettiin Jumalan paikoilleen asettamana. Staattiset mielteet olivat myös kielen käsitteisiin implikoituneita, ja niinpä keskiajan filosofeille ongelmaksi muodostuivat kielen yleiskäsitteet, joiden hierarkkista kokoavaa ominaisuutta he eivät enää hahmottaneet.
Likimain läpi tuhatvuotisen depersonalisaation unen he pähkäilivät kysymyksiä siitä miten ”todellisia” yleiskäsitteet olivat. Itseään ”realisteiksi” nimittävä koulukunta väitti, että esimerkiksi yleiskäsite ”koira” on yhtä ”todellinen olemus” kuin konkreettiset koirat Musti ja Haukku. Kun taas ”nominalistit” pitivät yleiskäsitteitä lähinnä jonkinlaisina kielellisinä temppuina vailla varsinaista reaalimaailman vastinetta.
Siellä missä tajunta taantuu, siellä sumenevat ensimmäiseksi yleiskäsitteet. Näinä päivinä elämme eurooppalaisen kulttuurimme ja ajattelumme kohtalonhetkiä, vaaravyöhykkeellä. Historiallista uutta aikaa ylläpitänyt dynamiikka on jo sata vuotta ollut ehtymässä, ja nyt tämän heikkouden tilan täydellistävät kansainvaellukset kehitysmaista – eikä ole katteetonta verrata omaa aikaamme Rooman valtakunnan muinaiseen tuhoon.
Vastaamme kokonaan erilaatuista kulttuurikognitiivista ihmisyyttä edustavien vaeltajien haasteeseen kehittämillämme yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä, kovasti keskiaikaista skolastista käsiterealismia muistuttavilla, teokraattisen pyhillä dogmaattisilla opeilla, ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla”.
Uskomme, että on oikeasti olemassa jokin ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen, yliyhteisöllinen yliyksilö, siis eräänlainen yli-ihminen, jolle kuuluvat kaikki ”ihmisoikeudet”, joiden toimeen paneminen reaalimaailmassa sitten jää valtioiden kanta-asukkaiden velvollisuudeksi. Tämä velvollisuus on ministeripuheidenkin mukaan niin sitova, että ”turvapaikkaoikeus” ajaa kaiken muun ohi ja edelle.
Tulee mieleen, että ministereillä on ”nii-iin paljon rakkautta annettavanaan”.
 |
| Hallituksen tädit porrasteisessa perspektiivissä |
-------------------------------