Äidin rinta on vauvan ensimmäinen omistamisen kohde, ja äidin syli symbioosin sulkeutunut turvatila. Vielä puhumaan opetellessaan lapsi voi pyytää äidiltään: ”Anna syliin!” Paljon myöhemmin on mahdollista nähdä tilanne vastapuolen kannalta: ”Ota syliin!” Mutta aikuisetkin ilmaisevat läheisyydentarpeensa sanoen: ”Anna halaus!”
Niin ne vähitellen hahmottuvat ja muodostuvat, nuo tajunnalliset perushahmot, Subjektin ja Objektin roolit. Jos jokin minuuden varhaisvaiheissa menee pahasti pieleen, nuo roolihahmot eivät koskaan myöhemmässäkään elämässä selvitä keskinäisiä välejään. Sisäisesti ristiriitainen ihminen taistelee itseään vastaan ja on oma vihollisensa loppuun saakka.
Kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, alkusymbioosin jäljiltä me elämme ikään kuin kaikki toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme. Se on yhtäältä hyvä tilanne, jos olemme ihmisinä hyviä, toisaalta paha, jos kaikki sielumme pohjalla on jäänyt kipeästi yhteen kasvaneeksi.
Omistaminen on perustunne, jonka samuus turvallisuuden kanssa ei kaikille selviä. Se on ikään kuin kaiken tuntemisen äiti. Mustasukkaisuus taas on vainoharhan veli.
Kasvava lapsi haluaa omistaa äitinsä. Mustasukkaisuus seuraa siitä että lapsi joutuu kilpailemaan jonkun kanssa äitinsä rakkaudesta. Sanotaan, että suhteessa resursseihinsa noin kaksivuotias lapsi elää elämänsä aggressiivisinta vaihetta – eli tuolloin ihmisen ”minän” eriytyminen alkaa, ja taustalle tarvittaisiin edelleen vahvaa perusturvallisuutta, jota jakamassa saattaa sitten olla jo toinenkin lapsi.
Kehittymättömissä suku- ja klaaniyhteiskunnissa mustasukkaisuuden mekanismeista muotoutuu omistusavioliiton instituutio, jossa naissukupuolen rooliksi jää olla omistamisen kohteita. Kun tällaiset kulttuuriset ominaisuudet tuodaan kehittyneisiin länsimaisiin yhteiskuntiin, perhetragediat luetaan sanomalehdistä. Paitsi ettei niitä lueta, niiden julkaiseminen ei näet kuulu säännellyn sananvapautemme piiriin.
Vaille rakkautta jääneen minuuden pimeä puoli, vainoharhaisuus ja taipumus rakennella projektiivisia viholliskuvia tuhoamisentarpeen kohteeksi – se sen sijaan saa sijansa sanomalehtien palstoilla, jopa ihan etusivulla. Kukaan ei vain vaivaudu ottaman selvää ja kertomaan, mistä esimerkiksi Putinin hyökkäyksessä Ukrainaan on pohjimmiltaan kysymys.
Siinä on kysymys vammautuneen persoonallisuuden mustasukkaisesta raivosta parempaa maailmaa – rakastavampaa maailmaa – kohtaan ja saavuttamattomien unelmien paranoidisesta muuntelusta projektiivisiksi viholliskuviksi. Tällaiset sielunvammat kumpuavat niin syvältä, ettei millään maailman mahdilla niitä voida miksikään muuttaa. Kuten Hitler, niin Putinkin tulee jatkamaan sotaansa katkeraan loppuun asti, ja siellä tuhoaminen ja itsetuho lopulta sulavat yhteen.
Kaikista sielunsairaista paranoidikot ovat parhaita kehittämään järkiperustelut sairaille mielihaluilleen ja piilevälle tuhoamistarpeelleen. ”Haastattelin miestä viisitoista minuuttia vastaanotossa, ja hän kirjoitti minusta viisitoista liuskaa pitkän valituksen Lääkintöhallitukseen”, kertoi eräs psykiatri.
Vainoharhat eivät koskaan kohtaa reaalimaailmaa niin, että niiden oikaiseminen todellisuudentajua kasvattamalla mahdollistuisi. Ne sulkeutuvat omaan piiriinsä – itse asiassa hyvinkin symbioottiseen sisäiseen ”turvatilaansa” – ja siellä ne vain etsivät itselleen jatkuvaa vahvistusta.
Kuten omasta akateemisesta maailmastamme voimme havaita, vastaavanlaiset varhaislapsuuden vammoihin palautuvat psyykenkuviot, kuten wokeltaminen ja känselöinti, joka palautuu uhrisamaistumiseen ja siitä suoraan seuraavaan omankädenoikeuteen, voivat vain vahvistua. Ne etsivät tuekseen toisiaan tarvitsevien vertaisryhmän ja ”turvallisen tilan”, jossa voimaantumisen kokemuksia mikään todellisuuskosketus ei pääse häiritsemään.
Venäjänmaa on kulttuurinen matriarkaatti, jossa miessukupuoli elää joko äidin helmoissa tai keskenään kilpaillen, toisiaan tuhoten. Mitään luottamukseen perustuvaa hallintoa siellä ei koskaan ole syntynyt eikä kehittynyt. Siinä suhteessa se on pohjiaan myöten kehitysmaa – vallankumoukset ovat tosiasiassa olleet sen varsinainen hallitusmuoto.
Kun N-liitto hajosi omaan mahdottomuuteensa, monet länsimaiset ajattelijat luulivat Pahan Valtakunnan vihdoin vaipuneen historian hautaan. Idea ”historian loppumisesta” nousi sosiologiaa ja syvyyspsykologiaa ymmärtämättömien poliittisten intellektuellien piirissä muotiin. Immanuel Wallerstein taisi olla yksi niistä harvoista, jotka selkein sanoin ilmaisivat, ettei sosialismi ollut sitä mitä se ilmoitti olevansa, vaan oikeastaan jotain aivan päinvastaista.
Itse asiassa edesmennyt N-liitto oli maailman taloushistorian toistaiseksi tehokkaimmin valtaa ja varallisuutta harvojen käsiin keskittävä järjestelmä. Se oli siis itse asiassa toistaiseksi maailman ”kapitalistisin” valtio.
Se oli irvikuva sivistyksen ja omaisuuden liitosta. Sama irvistys sillä on edelleen naamallaan, niin ilmeetön kuin omat mielenliikkeensä kipeän itsesuojelun panssariin peittelevä Putin onkin.
Totuus kaikesta vallasta, maailman mahtavimmista voimapoliitikoistakin, on ihan liian yksinkertainen jotta ihmiset sen pystyisivät ymmärtämään. Miehet, jotka jäävät vaille vanhempiensa rakkautta, haluavat vallata ja omistaa koko maailman. He kilpailevat mustasukkaisesti suosiosta ja vallasta, juonittelevat niin kuin vain vainoharhaiset osaavat, ”jatkavat politiikkaa sodan keinoin”, tuhoavat vihollisensa tavoitellen ongelmilleen ”lopullista ratkaisua”, eikä heillä lopulta ole yhtään ystävää.
Meillä on naureskeltu Sanna Marinin biletansseille ja hänen pubertaaliselle lähipiirilleen. Siitä on puhuttu ikään kuin kysymys olisi vain tanssista. Totta on, ettei tällä yhteiskunnalla olisi tällaisiin vallanpitäjiin varaa. Kuitenkin politiikan varsinaiset valtapelaajat kaikessa voimapolitiikan ihannoinnissaan ovat paljon vaarallisempia.
Putin pystyy käyttämään kansalaisiaan hybridiaseina höynäyttääkseen hyväuskoisia länsimaisia humanisteja. Hän järjestää lavastettuja kansanäänestyksiä. Yhteistyölavasteina rakennetut kaasuputket räjähtelevät yllättäen. Se kaikki jatkaa sotaa, tuhoa kohti itsetuhoa. Ydinpommi on hänen viimeinen ystävänsä.
------------------------------------