Kuten kaikkien pitäisi tietää, maailmasta ei ole löytynyt ainoatakaan ihmisyhteisöä, jossa ei esiintyisi jonkinlaista uskonnollisuutta. Mikä tämän tosiseikan ymmärtämisessä on vaikeaa?
Sekö että uskonnot ovat keskenään näennäisesti niin erilaisia? Sekö että jokaiselle hänen oma uskontonsa on ainoa tosi ja oikea uskonto, kaikki muut taikauskoja? – Mutta eikö tämä asia – uskontoilmiölle ominainen tunnustuksellisuus – juuri tee uskonnosta uskonnon? Eikö tämä kerro juuri siitä, että näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta kaikki uskonnot ovat tässäkin samanlaisia?
Uskonnollinen kokemus moninaisuudessaan: psykologi William James teki viisisataasivuisen kartoituksen siitä miten erilaisia uskonkokemukset voivat yhden ja saman uskonnon piirissä olla. Jokainen tuon teoksen läpi kahlannut saa jonkinlaisen kuvan siitä miten kaikissa uskontoilmiöissä on jotain samaa, vaikka kaikki kokemukset ovat henkilökohtaisia ja ainutlaatuisia.
Suomalainen uskontokriitikko Matti Luoma kyseli uskonnonpsykologian perään. Häntä häiritsi se, että akateemisessa maailmassa teologia tuntui vierastavan psykologiaa. Hän oli oman kansallisen uskontokeskustelumme outolintu ja edelläkävijä – hän hahmotti uskontoilmiöiksi myös sellaisia ihmistieteellisiä pyrkimyksiä, jotka yrittävät selittää selittämätöntä.
Länsimaiden kaksi uskontoa: kristinusko ja rationalismi. Se oli hänen kirjansa nimi.
Sellaisella tiedollisen totuudellisuuden postulaatilla on oikeutuksensa. Filosofi Stephen Toulmin, Wittgensteinin oppilas, muistutti että tieteellisenkin selittämisen sisällä vaikuttaa teologisen selittämisen perinne. Koherenttista totuudellisuutta ei voi pyyhkiä pois tajunnasta, vaikka empiristinen metodi suuntaakin kartesiolaisen silmän tarkastelemaan mitattavissa olevia korrespondenttisia tosiasioita.
Tiedon- ja tieteenfilosofia, ehkä toistan tämän: tiedon- ja tieteenfilosofia voivat käsitellä tietämisen rajallisuutta. Teologian lisäksi on toinen tiedollisen vallankäytön regiimi, jossa tietämisen rajoja käytetään pelkästään hallinnanalan sulkemiseen ja oman hallinnonalan suojelemiseen.
Se on juristeria. Korkeat oikeusoppineet voivat lakien laatijoina tai tuomiovallan käyttäjinä sortua jos jonkinlaiseen tiedon- ja tieteenfilosofiseen puoskarointiin. Meillä on muotoiltu lakipykäliä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” – näitä pykäliä on käytetty lähinnä tai miltei yksinomaan tietyn yhteiskuntaideologian – monikultturismin – legitimoimiseen.
Noissa lakipykälissä uskonnoille ominaisen tunnustuksellisen totuuden ongelmat on ratkaistu yksinkertaisesti määrittelemällä käsitteet niin, että ”kansanryhmäksi” riittää kansanryhmän nimi ja ”uskonnoksi” riittää uskonnon nimi.
Tuollainen juristeria palautuu tai oikeammin taantuu takaisin keskiaikaisen skolastiikan ja käsiterealismin ongelmiin. Keskiajan oppineet väittelivät likimain tuhat vuotta siitä miten tietyt yleiskäsitteet, ”universaalit”, pitäisi ymmärtää. Taantuneessa tajunnantilassa yleiskäsitteet vaikuttivat yhtä realistisilta – niillä oli yhtä ”todellinen olemus” – kuin konkreettisilla kohteilla.
Juristerian jumalallisista korkeuksista suojelukohteena olevan kansanryhmän tai nimellä määritellyn uskonnon kyseenalaisten joukko-ominaisuuksien päälle liimattu universaalinen yhdenvertaisuusvaatimus olisi naurettava, ellei näitä lakipykäliä inkvisitioksi itsensä ymmärtävässä oikeuslaitoksessamme reaalimaailmassa koko ajan pantaisi toimeen.
Meillä jopa Korkein Oikeus voi tuomiolauselmassaan antaa ymmärtää tietävänsä, ettei ”tiedolla” ole uskonnollisissa yhteyksissä samaa merkitystä joka tiedolla tietona on – ja antaa samoin ymmärtää tietävänsä, mikä on tai ei ole ”omiaan edistämään uskontojen välistä keskustelua”.
Juristeristeilla olisi syytä käydä käräjäsaleissa sitä keskustelua, sen sijaan että he käytännössä vain siunaavat syyttäjän syytteitä. Mutta kuinka voidaan käydä keskustelua syyttäjän ja syytettyjen välillä – onko se muka jokin keskustelutilanne, missä vain toisella osapuolella voi olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä?
 |
| Oman Euvostoliittomme, EU-komission kolossaalinen valtarakennus Brysselissä |
Kansalaiskeskustelu voisi alkaa tuosta tosiasiasta, josta tämä blogitekstikin alkoi. Maailmasta ei toistaiseksi ole löytynyt ainoatakaan ihmisyhteisöä, jossa ei jonkinlaista uskonnollisuutta esiintyisi. Miten siitä muka voi vetää sen johtopäätöksen, että kaikkiin uskontoihin pitäisi suhtautua yhdenvertaisesti, mitään syrjimättä?
Kyllä ne uskonnot pitävät sisällään miljoonia asioita – sosiaalisia, moraalisia, tiedollisia – jotka tunnustuksellisina totuuksina ja peruuttamattomasti sulkevat uskontojen välisissä konflikteissa toisensa pois. Vain juristeristi voi skolastisessa käsiterealismissaan kuvitella, että lukemattomat uskonnot voisivat ihan itse Münchhausenin tavoin nostaa itsensä omista hiuksistaan oman tunnustuksellisuutensa suosta samalle universaalin yhdenvertaisuuden ylevöitetylle kattotasolle, jolta oikeusinstanssit asioita katselevat.
Kansalaiskeskustelun tulisi muodostaa vastavoima lainsäätäjien tietämättömyydelle ja ymmärtämättömyydelle. Kansalaiskeskustelun pitäisi nostaa esille kaikkein yksikertaisimmat ja perustavimmanlaatuiset uskontoilmiötä koskevat tosiasiat.
Meidän pitäisi jäljittää niitä kaikkeen ihmisyyteen kuuluvia tosiasioita, jotka tekevät uskontoilmiöstä universaalisen. Esimerkiksi: kaikista ihmistä määrittelevistä mittareista yleispätevin on inhimillinen kehitys. Ihminen sekä lajina että lapsuuden symbioottisesta riippuvuudesta aikuiseen autonomiaan kasvavana yksilönä on nimenomaan kehittyvä olento.
Kaikki uskonnot palautuvat varhaislapsuuden symbioottisiin perustuntoihin – ”kaikkiallisuuden” ja ”kaikkivaltaisuuden” tuntoihin. Kaikissa uskonnoissa on lopulta kyse kaiken ihmisyyden ensimmäisestä edellytyksestä: riippuvaisuudesta, perusturvallisuudesta.
Kaikkien uskontojen jumalat ovat suuria. Kaikkien uskontojen jumalat ovat kaikkivoipia, kaikilta ominaisuuksiltaan jotain ihmistä ja elämää suurempaa. Kun ihminen törmää mihin tahansa johon voimat eivät riitä, vastaukseksi riittää, että se asia on herran hallussa.
Kaikki uskonnot vahvistavat yhteisön sosiaalista sidosta, joka voi olla tiukempi tai väljempi, mutta on aina olemuksellisesti moraalinen. Uskonnot sisältävät normijärjestelmän, jonka noudattaminen sanktioidaan maan päältä aina tuonpuoleiseen – niin hyvät kuin pahat teot saavat lopulta palkkansa. Uskonnot sisältävät aina jonkinlaisen maailmanselityksen, ja myös eskatologinen kuvasto kuuluu uskontoihin.
Kaiken tällaisen, yksikertaisista yksikertaisimpien tosiasioiden tasolta lähtevän ja kaikkia omia tunnustuksellisia tuntoja kauemmas asettelevan keskustelun kautta saattaisi kasvaa lisää ymmärrystä sen kaikkein perustavimmanlaatuisen lähtökohdan käsittelyyn – etteivät ”uskonnot” ole mitään uskontojen nimiä, vaan pikemminkin jotain perusihmisyyteen kuuluvaa.
Uskontoilmiö ei koskaan ole mitään tässä ja nyt määriteltäviä yksittäisen nimikyltin käsitesisältöjä, vaan pikemminkin ajattelulaatu, joka kuuluu kaiken ihmisyyden perusvarustukseen. Meillä jokaisella on varhaisen lapsuutemme jääminä tajuntamme pohjalla kaiken uskonnollisuuden rakennusaineena tunnot kaikkiallisuudesta ja kaikkivaltaisuudesta.
 |
| Kommunismin kirkko, Moskovaan suunniteltu mammuttimittainen valtapalatsi, korkeudeltaan kokonaista 430 metriä, huippuna palvotun Leninin 60 metriä korkea patsas. Tämäkään betoniin valettu uskontunnustus ja absoluuttinen ikuistus ei sitten koskaan toteutunut |
---------------------------------
Lisäys:
Tämä, kuten muutama edellinen blogitekstini, on saanut inspiraationsa Olavi Paavolaisen kirjoista ”Kolmannen valtakunnan vieraana” ja ”Risti ja hakaristi”.
Tapa, jolla tämä kulttuurimatkailija käsittelee poliittisia ideologioita uskontoina, ja myös hänen teksteissään julkilausumattomina vaikuttavat klassisen sosiologian perusasemoinnit, on antanut minulle aihetta ajatella omiani. Kulttuuriväen kontrovertit entiset ja nykyisemmät käsitykset Paavolaisesta ihmisenä jätän väliin, kun en itse mihinkään ketkujen ketjuun kuulu.
Hän käynnistää jälkimmäisen kirjansa Bolivian ja Perun maaperältä, jossa hän eläytyy inkojen valtakuntaan käsittääkseni lähinnä Prescottin kuvausten pohjalta. Ne ovat tietysti järkyttäviä – ihmisen raakuudella ja rikkauksien himolla ei ole rajoja. Ihmisen historiassa kammottavimmat vaiheet liittyvät toisiinsa täysin yhteensopimattomien ja eriperusteisten kulttuurien kohtaamiseen.
Siitä hän sitten siirtyy takaisin Eurooppaan, ja rinnassa kasvaa hänen näkemyksensä totalitarististen järjestelmien synnystä – juuri se sama visio, jonka myöhemmin sotien jälkeen olemme oppineet Hannah Arendtin, Wilhelm Reichin tai vaikkapa Erich Frommin teoksista. Tai, no, oppineet tai oppineet – oikeastaan emme ole noista mistään mitään oppineet.
Jos olisimme, osaisimme ihan toisessa mitassa nyt varoa sitä sosiopsyykkistä taantumaa, johon myös oma yhteiskuntamme on pikavauhtia taantumassa. Myös meillä uhriajatteluun taantuneet valtataistelijat ovat ottaneet omankädenoikeuden saarnata yleistä hyväksyntää kaikkein yliyleistävimpien ylevöitettyjen yleiskäsitteiden varaan kyhätyillä ideologisilla ohjelmilla.
Ne ovat pohjimmiltaan uususkontoja – tai, itse asiassa, tietenkin vain sitä samaa ikiaikaista sosiopsyykkistä taantumista lapsenomaisen symbioottisen valtamagian huomaan. Sitä tietä yhteiskuntamme päätyy tilaan, jossa käsitteelliset tabut eivät enää tarvitse sananvapauspykälillä nyt ylläpidettyä sensuuria, vaan kansalaiset käynnistävät itsesensuurin itseään vahvistavat mekanismit.
Uskonnot – niiden nostaminen erityisiksi suojelukohteiksi – eivät ole mitään muuta kuin portteja siihen että kaikki tunnustuksellinen ajattelu – myös tiedollinen, aatteellinen ja ideologinen, yleisesti yhteiskunnallinen – voidaan sensuurimielialaa kasvattamalla vaientaa. Tähän tarvitaan vain vahvoja leimasanoja – ja sellaisiahan yhteiskunnallinen keskustelumme miltei pelkästään tarjoaa.
Paavolainen kirjoittaa myöhemmän kirjansa loppuyhteenvedossa muun muassa, miten määrätyissä oloissa diktatorisen yhteiskunnan toteuttaminen on mahdollista. Primitiivisyys on diktatuurin välttämätön edellytys, ja siksi esimerkiksi kaikki utopioiden kirjoittajat sijoittavat ihanneyhteiskuntansa koskemattomiin ja neitseellisiin oloihin. Sanoisin, että tässä näemme esimerkin siitä, miten taantuvasta tajunnasta ensimmäisenä häviää historia ja ajantaju.
Liberalismi, anteeksi totalitarismi, kansallissosialismi – nimet eivät merkitse mitään – aloittaa aina kaiken puhtaalta pöydältä. Harmi, että ihon pinta on niin rajallinen ja se on kohta tatuoitu täyteen primitiivisiä merkkejä.
Paavolainen kiinnittää huomiota myös siihen, että diktatuurien johtajat ilmestyvät ikään kuin tyhjästä – he eivät edusta mitään historiallista jatkumoa. Heissä on mielestäni se sama ominaisuus, joka tulee näkyviin totalitarismien tyypillisesti aivan absoluuttisessa arvopohjassa. Totalitarismille kaikki kehitysajattelu on kirous – jos kehityksen tosiasia tunnustettaisiin, kaikki absolutismiin kuuluva tunnustuksellisuus kadottaisi pohjansa.
Mehän olemme nähneet oman ISIS-hallituksemme absoluuttiset arvot. Ne eivät herätä mitään hälytyskelloja. Emme ole oppineet läksyämme – sitä ettei uskonnon nimellä ole mitään väliä. Sosiopsyykkinen taantuma totalitarismiin voi tapahtua minkä tahansa aatteen tai opillisen ideologian nimissä.
 |
| Tässä palkittu työn sankari, kommunismin edustava ihanneihminen, oman palatsinsa, modernin tehtaan edustalla |
-------------------------