 |
Kunnia ja häpeä eivät kuulu ajattelijan asennearsenaaliin. Ne ovat alitajunnasta kumpuavia suttuisia tuntemuksia, jotka voivat vain myrkyttää järjen – jos järki niistä motivoituu, ajattelu terävöityy ratkaisemaan ongelmat väkivallalla.
Kunnian ja häpeän tunnot ovat olemuksellisesti kollektiivisia. Ne nousevat lajin ja yksilön kehityksellisen varhaisvaiheen symbioottisista syvyyksistä, jossa sumeat tajunnalliset alkuhahmot rakentuvat kaikkiallisuuden ja kaikkivaltaisuuden, omnipresenssin ja omnipotenssin pohjalta.
Kunnia ja häpeä: kehittymättömissä tai taantuneissa kulttuureissa ja yhteisöissä yksilöt ovat sisäistäneet normatiivisen sosiaalisen moraalipaineen kunnian ja häpeän tuntoina.
Kunniakulttuureissa yhteisön sisäinen sosiaalinen sitovuus on vahvaa ja yhdenmukaisuuden paine kova – yksilö kuuluu symbioottisesti omaan lähipiiriinsä, ja kehittymättömät yhteisöt ovatkin tyypillisesti perhe-, suku- ja klaaniyhteiskuntia. Toki kehittyneemmissäkin yhteiskunnissa voi olla tunnustukselliseen ajatteluun taantuneita saarekkeita, esimerkiksi uskonlahkoja tai hyvin sisäänlämpiäviä ideologisia ryhmiä, joissa vallitsee ajatuskuri ja ehdoton sosiaalinen sitovuus.
Sosiaalisesti sitovassa yhteisössä yhteiselämää organisoiva ”valta” ei vielä ole jalostunut yksilölliseksi ”tahdoksi”. Jos yhdenmukaisuuden paine on vahva, yhteisön kollektiiviset tunnot sulattavat kärjen kaikelta yksilölliseltä ajattelulta. Symbioottinen sosiaalinen sitovuus on se syvä tajunnallinen tila, jossa ajatukset, sanat ja teot yksilön päässä sulavat yhteen.
Kun ihmisoikeuspoliitikko haluaa legitimoida oman ideologiansa yleiseksi laiksi, hän julistaa, että ”sanathan ovat tekoja”. Hänen päässään valtaa hamuava poliittinen ideologi sulaa yhteen valtaa hamuavan juristin kanssa.
Jos jokin moraalinen kysymys ajaa kunnian ja häpeän tunnoissa painiskelevan yksilön kriisiin niin että moraalipaineen ja ahdistuksen kasvaessa yksilö yhä enemmän pelkää ”kasvojensa menettämistä”, paine purkautuu lopulta siten että ahdistusta aiheuttava kohde tuhotaan. Symbioottisen sosiaalisidoksen vallitessa yhteisössä voi käydä niinkin, että tuhoamistyön päätyy tekemään joku toinen kuin se jota häpeän pelko henkilökohtaisesti koskee.
Kun eurooppalaisella uudella ajalla individualismin oheistuotteena kehittynyt historiallisesti ainutlaatuinen, erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia taantuu imagojen varaan rakennetuksi identiteettipolitiikaksi, kasvojen menettämisen pelosta kasvaa lopulta ainoa poliittisen toiminnan motiivi. Ihmisoikeuspolitiikka on motivoitunut tuhoamaan toisinajattelijat.
Kun koko politiikka perustuu pohjimmiltaan pelkoon, yhteiskunta taantuu totalitarismin, sosiaalisesti sitovan normimoraalin valtaan. Totalitarismeissa yhteisöllinen valta on taantunut kollektiiviseksi – asiat alkavat ”vain tapahtua”, automotorisesti, aivan kuin välttämättömyyden pakosta. Ikään kuin ”realiteetit” eivät enää olisikaan järjellä selvitettyjä tosiasioita, vaan jonkinlaisia pyhiä dogmia, jotka on vain lähtökohtaisesti tunnustettava ja joita ei sovi kyseenalaistaa.
Näin sosiaalisesti sitovassa yhteisössä vallitsevaa normimoraalia on tarkasteltava sen omilla ehdoilla ja sen oman mekaniikan raamituksessa. Omat, eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneen yksilöindividualismimme pohjalta nousseet ”omantunnoneettiset” moraalituntomme – joita voisi kutsua vaikkapa syy- ja seurausetiikaksi – eivät auta meitä ymmärtämään tapaa jolla sosiaalisesti sitovassa yhteisössä symbioottiset tunnot muuttavat kaiken yksilöajattelun ja myös syvätason motivaation kollektiiviseksi.
Syyt ja seuraukset yhteen sulattavissa kollektiivitunnoissa on vain väkivallan järki. Taantunut tajunta kadottaa subjektin ja objektin roolihahmot, ja totalitarismien tapahtumahistoria kirjoitetaan passiivisessa verbimuodossa. Todellakin, Wannseen konferenssissa ”tehtiin” päätös ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta”. Se syntyi, depersonalisaatio sen teki.
Durkheimilaisessa käsitteessä ”mekaaninen solidaarisuus” – eli mekaaninen normimoraali – on tavoitettu jotain kollektiivisille normipaineille ominaista. Niiden vaikutuksesta ihmiset tosiaan taantuvat eräänlaisiksi roboteiksi. Yksilö ei ohjaa omaa käyttäytymistään, dynamiikan vieterin vetää syvistä symbioottisista pimeyksistä määräävä vietti.
Esimerkki: mekaanisten normien maailmassa omaan yhteisöön kuuluvan naisen raiskaaminen voi olla rikos, mutta teon aiheuttama ahdistus käännetään kunniaksi syyllistämällä ja saattamalla häpeään raiskattu. Kun sama kaiken yhteen sulattava moraalipaine vaikuttaa läpi koko yhteisön – onhan moraali nimenomaan se yhteisövoima, joka muodostaa sosiaalisen sidoksen – on mahdollista, että myös raiskattu itse voi kokea olevansa syyllinen.
Sotarintamilla kehittyneenkin yhteiskunnan yksilöt voivat pahoihin paikkoihin jouduttuaan taantua ja raaistua niin, että voivat raiskata vihollisen naisia ja surmata lapsia. Kun oma henki lakkaa merkitsemästä ja kosketus turtuu, kenenkään toisenkaan henki tai koskemattomuus ei enää merkitse.
On mahdollista että sotilaat määrätään raiskaamaan, ja he voivat kokea sen palkintona. Mahdollinen katumus ja häpeä eliminoidaan tappamalla raiskattu teon jälkeen. Nämä surmat saattavat olla tavattoman raakoja siksi, että raiskaajalla on häpeän torjumiseksi hallitsematon alitajuinen tarve saada tehty tekemättömäksi. Symbioottisessa sielussa häpeä häviää hävittämällä teon kohde.
Primitiiviset ihmiset kokosivat haudan päälle kiviä varmistaakseen, ettei vainaja nouse ylös ja tule takaisin. Kunniamurhissa on sama ominaisuus. Puukoniskuja on usein kymmeniä, ehkä sata.
Tällaisissa yhteyksissä meidän on mahdollista nähdä selvästi miten hirvittäviä tajunnallisia ansoja kunnian ja häpeän rajaa varjeleva mekaaninen normimoraali ihmismielessä rakentaa. Kehittymättömien tai taantuneiden yhteisöjen yksilöt ovat kuin kahdesta eri puolikkaasta rakennettuja robotteja – julkisivultaan kunnian kiilto pinnassaan, alitajunnassa vain haudattua kuonaa.
Sosiaalisesti sitova yhteisö tarvitsee lujiin kunniantuntoihin kudotun normimoraalin, jota yhteisö pitää yllä tunnustuksellisen opillisen ajattelun kautta. Normit ovat tyypillisesti hyvin tiukkoja ja yksityiskohtaisia – tietoisuuden on oltava ylikorostetun kurinalaista ja säännöistä ehdottomasti kiinni pitävää, jotta raja alitajunnan suuntaan pysyisi suljettuna, eikä mitään epäilyä vuotaisi tietoisuuteen. Häpeän pelko jyrää kaiken kyseenalaistamisen. Sensuuria ylläpidetään hyveenä.
Kunniakulttuurit varjelevat julkisivuaan kaikin voimin ja tavoin. Kehittymättömissä yhteisöissä kunnia on kovassa kurssissa, kaikenlaiset kunniateot ja kunnianosoitukset kukoistavat. Sotien voittajat eivät kirjoita historiaa sotilaidensa tekemistä raiskauksista – voiton päivänä puhutaan vain suuresta isänmaallisesta sodasta.
Kaikissa sodissa aina on marssittu voitosta voittoon. Voitot ovat olleet Pyrrhoksen voittoja, ja tappiot torjuntavoittoja. Ihminen on huono laji, joka ei hallitse lajinsisäistä aggressiota. Ainoa laji jolla on vahva taipumus itsetuhoon – ihminen ei ole vain ”eläin joka rakentaa kaupunkeja”, kuten Aristoteles määritteli, vaan myös eläin joka uhoaa ja tuhoaa kaupunkinsa maan tasalle.
Kunnia: Schumannin laulussa Heinen runoon Napoleonin grenadöörit ylistävät keisarinsa kunniaa raahustaessaan haavoineen Saksan kautta takaisin kotimaahansa. He halajavat haudan lepoon, mutta rukoilevat vielä rintaansa ripustettavan kunnian risti ja vyölle miekka myötä. On totta se mitä konfliktintutikijat painottavat: että kaikkien sotien tärkeimmät rintamalinjat muodostuvat sotaa käyvien valtioiden sisällä, ei niiden välillä.
Ensimmäisen maailmansodan tilinpäätös tehtiin Versaillesin rauhansopimuksessa, jossa Saksa pakotettiin häpeämään niin perusteellisesti kuin se vain maallisilla sanktioilla oli mahdollista. Voittajavaltojen, Ranskan ja Englannin, päämääränä oli ikiajoiksi murskata militaristinen Saksa. Noita tuntoja voidaan verrata niihin mielenilmaisuksiin, joissa nyt vaaditaan Ukrainaan hyökänneen Venäjän murskaamista niin perinpohjaisesti, ettei yksikään Putin enää koskaan pysty hyökkäämään mihinkään.
Kunniakulttuurin saattamisella häpeään saattaa kuitenkin olla valtion sisällä paradoksaalinen seurausvaikutus. Tappion kokenut ei ikinä täysin sisäistä sitä, vaan toipuessaan kasvattaa vielä vahvemmat kompensatiiviset kunniantunnot. Samaistuminen uhrirooliin – uhrit ovat aina alitajunnallisesti viattomia, ja niiden varaan on mahdollista kasvattaa omankädenoikeutta – antaa lujan pohjan kunniantuntojen jälleen elpymiselle.
On useasti esitetty väite, että ellei Hitler uhrituntojen manipulattorina olisi noussut valtaan, hänen tilalleen olisi noussut joku toinen hitler. Näin olisi todellakin tapahtunut, sillä historiaa määräävät kultuuriset kollektiivitunnot, jotka ovat vahvimmillaan silloin kun kansa on sosiopsyykkisesti taantuneessa tilassa. Hitlerin salamurhaaminen olisi tehnyt hänestä marttyyrin ja sementoinut hänen henkilöönsä liitetyt uhrisamaistumiset.
Kunniakulttuureiden reaktiivisiin mekanismeihin on miltei mahdotonta ulkoakäsin vaikuttaa. Teitpä niin tai näin, aina seurauksena on taantuman ja uhriajattelun vahvistuminen. Juuri tällaisista syistä kehittyneiden länsimaisten yhteiskuntien pitäisi pysytellä täysin erillään tänne virtaavasta kehittymättömän maailman kansainvaelluksesta. ”Pitäkää tiettyä etäisyyttä.” – Mutta meillä pääministeri huutaa posket hehkuen hallituksen podiumilta kansanedustajille, jotka tohtivat kyseenalaistaa hallituksen halut ja hankkeet haalia terroristijärjestö ISIS:iin liittyneitä naisia lapsineen takaisin Suomeen: ”Eikö teitä hävetä!”
Versaillesin häpeärauhaan pakotettu Saksa muurasi uhriajattelun pohjalle uuden kansallistuntojen nousun, ja noissa tunnoissa omankädenoikeus lopullisesti voitti rauhansopimukset. Uhrituntojen primus motor, Hitler, jatkoi narsistisessa vahvistautumisessaan sotaa hamaan katkeraan loppuun saakka ja teki, kuten amerikkalaiset psykoanalyytikot jo 1942 ennustivat, sen jälkeen itsemurhan.
Kaikkein traagisin uhrinäytelmä tapahtui kuitenkin itärintaman sortuessa ja raakalaisiksi tiedettyjen venäläisten miehittäjien vallatessa maaseudulla kylä kylältä tietään Berliiniin. Jälkeenpäin on jokseenkin mahdotonta tilastoida sitä tuhansien ja tuhansien itsemurhien määrää, joita varsinkin naiset tekivät tietäessään joutuvansa raiskattaviksi. Monet veivät lapsensa mukanaan. Itärintamalla tapahtuneiden raiskausten suhdetta länsirintamalla tapahtuneisiin on arvioitu suhdeluvulla 100 000 : 10 000.
Florian Huberin karmaisevan raportin nimi kuvaa nimenomaan niitä kollektiivituntoja, jotka kriisiytyvässä yhteisössä käyttäytymistä määräävät. Naisten – toki muidenkin – itsemurhat olivat niiden yksilökohtaisesta traagisuudesta huolimatta nimenomaan kollektiivi-ilmiö. Muistutan, että valistusajattelun tuottamien uusien järjen muotojen joukossa ihmistiede sosiologia autonomisena tiedonalana sai alkunsa nimenomaan Durkheimin itsemurhatutkimuksista.
””Monille saksalaisperheille kunnia oli tärkeämpi kuin lähiomaisten henki. Führerin syntymäpäivänä 20. huhtikuuta 21-vuotias Friederike Greensemann hyvästeli Berliinin Wilmersdorfissa isänsä, joka oli määrätty Volkssturmiin puolustamaan kaupunkia. He vaihtoivat vain muutaman sanan. Isällä oli jo univormu ja käsivarsinauha, ja hän haki enää vain nahkatakkinsa. Sitten hän painoi pistoolinsa Friederiken käteen.
”Loppu on käsillä, lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi kun venäläiset tulevat, muuten en saa hetken rauhaa.” ”” (Huber, s. 130-1)
Psykohistoria ei koskaan voisi omaksua sellaista käsitettä kuin Fukuyaman lanseeraama ”historian loppu” – niin kokonaan kuin tuo termi hänen omissa perusteluissaan sijoittuukin nimenomaan aate- ja ajatushistorian raamituksiin. Me näemme juuri nyt selvästi, että se totalitarismin vaihe, jonka N-liitto kaikissa epätoivoisissa pakkovallan muodoissaan kävi läpi, johti vain uuteen uhriajatteluun – aivan vastaavalla tavalla kuin Versaillesin rauhansopimus johti natsismin nousuun Saksassa.
Uhriajattelusta kumpuava omankädenoikeus on N-liiton hajoamisen kompensaationa vain kohonnut kolmanteen potenssiin Putinin käsissä. Hän lähettää toisen luokan kansalaisiaan suorittamaan kolmannen asteen kansanmurhaa Ukrainaan. Arvatkaapa, tekeekö hän itsemurhan, jos hanke epäonnistuu. Jos tekee, sen voi ennustaa olevan laajennettu itsemurha, kollektiivinen itsemurha, ydinpommeilla toteutettu ”erikoisoperaatio”, historian ja maailman loppu.
Inhimillisen pahuuden mittaaminen kompastuu jo siihen, että kaikki pahuus kasvaa kulttuuriselta pohjalta, eivätkä kulttuuriset moraaliasetukset ole sosiodynaamisesti edes samansuuntaisia saati sitten arvojen suhteen mitenkään yhteismitallisia. Sosiaalisesti sitovissa kulttuureissa vallitseva normimoraali on erilaatuista kuin yksilölliseen eriytymiseen pyrkivissä ja sosiaalisten roolien vaihdettavuuteen perustuvissa yhteisöissä syntynyt omantunnonetiikka.
Pahuus on enemmänkin yhteisön kehitysvamman luonteista, se ei ole mitään yksilössä piilevää pirullisuutta. Inhimillisen pahuuden kitkeminen ei onnistu karsimalla yhteisöstä ”mätiä omenoita” – pikemminkin pahuudelle luodaan näin vain edellytykset kasvaa. Ei ole olemassa yhtä ”oikeaa” moraalia, eikä mitään yleispäteviä keinoja aikaansaada haluttuja moraalisia vaikutuksia.
”Make love not war” kelpaa vain iskurepliikiksi. ”Pitäkää tiettyä etäisyyttä” kertoo millaisia kulttuurien tai yhteisöjen keskinäisen rinnakkain elon ehdot ovat.
----------------------------
Florian Huberin kirjan on suomentanut Heli Naski ja sen kustantaja on Atena. Saksankielinen alkuteos ilmestyi 2015, suomennos 2016. Niteessä 302 sivua, kymmenkunta kuvaa. Blogiteksti on vapaata assosiointia, otsikko yrittää tehdä kunniaa Quentin Tarantinolle, joka on omalla tavallaan jatkanut historiaa sen virheitä korjaillen
-------------------