 |
| NSDAP:n puoluepäivien 1936 kohokohta: yönäytös Nürnbergin
Zeppelin-kentällä. Hitler oli kutsunut paikalle 166 000
puoluetoimihenkilöä, jotka saivat ihailtavakseen neljäntoista kilometrin
korkeuteen kurkottavat 155 sinisen valonheittäjän kiilat |
1.
Jos meillä olisi autotallissa aikakone, kuten kaikilla saisi olla, se ei olisi oikeassa paikassa. Sen pitäisi olla lastenhuoneessa, ja toisaalta, tosiasiassa, siellähän se monella paremmin toimeen tulevalla perheellä onkin.
Paluu aikuisena lastenhuoneeseen on tajunnallinen aikamatka. Kuka muistaa oman lapsuutensa maailman ja siellä vallinneet vaikutelmat niin hyvin, että mielessään pystyy eläytymään uudelleen siihen totaalisen omaehtoiseen, kaikkialliseen ja kaikkivoipaan olemassaolon kokemukseen, joka lapselle on niin ominainen. Sellaiseen eläytyäkseen aikuinen tarvitsee ihan erityiset psyykkiset edellytykset ja ehdot – ne joilla on ollut onni saada onnellinen lapsuus voivat palata siihen helpommin kuin ne, joille matka aikuisuuteen on ollut kipeä.
Ihmisen ”minä” on outo olento. Jos sitä ajatellaan jonkinlaisena olemassaolon keskipisteenä, fokuksena, silloin ”minä” on se ajanhetki, josta käsin koemme olemassaolomme jatkuvuuden. ”Minä” on ikään kuin koko todellisuuden palautuspiste, kaiken koetun kokoava olemassaolon raami.
Mielessämme on ikkuna, josta havaitsemme maailman – on jonkinlainen tietoisuutemme olohuone, ja kaikkeen siihen mikä on ”tuolla ulkona”, siihen voimme ottaa etäisyyttä ja tarkkailla sitä pitempään. Itse tarkastelupiste, alusta, se missä välitön ajanhetki vallitsee, se on ikään kuin lähtökohtaisesti annettu ja olemassa, itsestään selvää, ja siksi se jää noteeraamatta, havainnon alle tai ulkopuolelle.
Paluu aikuisena lastenhuoneeseen saattaa olla sellainen silmiä aukaiseva kokemus, joka auttaa meitä edes hetken ajan näkemään oman ”minämme”. Kokemus on muotoa: ”Olin täällä silloin, nyt olen tässä. Tuon pöydän ääressä leikin tuolla lelulla. Nyt tekisi mieli saada se kokemus takaisin.” –
Mutta tietenkään tunnesisältöjen ei tarvitse olla pelkkää romanttista nostalgiaa. On mahdollista eläytyä myös tiedollisiin sisältöihin: ”Tuossa kun yritin käydä nukkumaan, ja sade rummutti kattoa, pelkäsin että katto romahtaa. Mutta sitten laskeskelin, ettei se ainakaan kirjahyllyjä alemmas pääsisi putoamaan, ja jäisihän se seinätaulujen varaan kiikkumaan, niin ettei minun tarvitse olla huolissani.”
Mihin olemme kadottaneet nämä kokemukset? Natsi-Saksan pesänselvityksen tehtäväkseen ottanut kirjailija Günter Grass, joka kokoushuoneissa koki miltä tuntuu olla kohteena kun vihainen väki heittelee mädillä hedelmillä, loi romaanihahmokseen pikkuoskarin, joka pärisytti peltirumpuaan vimmatusti, eikä halunnut kasvaa aikuiseksi. Kirjailija kirjoitti siis lapsen kantamaan huolta aikuisista. Mutta me aikuiset muutumme roboteiksi, jotka kävelevät ulos lastenhuoneesta, jonka komeroon yksinäinen peltirumpu jää. Lauluntekijä on nyt syystä huolissaan.
Aikamatkan omaan lastenhuoneeseen – jollainen jokaisella on omien korviensa välissä, vaikka sellaista ei konkreettisena koskaan olisikaan ollut – voisi laajentaa koskemaan oman minän kautta koko ihmislajin menneisyyttä. Sitä sanotaan historiaksi. Historian kirjoittaminen tarkoittaa työtä jota tehdään kielen huoneessa tai talossa – ”kieli on talo jossa elämme” – josta ikkunat aukeavat vain nykyhetkessä olemassa oleviin maisemiin – mutta mielen aikakoneella pitäisi päästä pitemmälle, kuvitella kokemusvoimaisesti eri aikojen elinehtoja ja elämäntuntoja.
Ihminenkin on elänyt lapsuutensa, kehitys on tosiasia. Eikä ole vain niin, että kullakin aikakaudella on omat ajatteluehtonsa, vaan myös niin, että aivan vastaavasti kuin nykypäivän yksilö kasvaa lapsuudestaan aikuisuuteen, yhtä varmasti lajimme on kehittynyt lapsenasteelta nykyisiin mittoihinsa.
2.
Tällaisiakin ajatuksia tulee mieleen, kun lukee Olavi Paavolaisen matkakirjaa ”Kolmannen valtakunnan vieraana”. Kirja ilmestyi joulumarkkinoille vuonna 1936, ja kirjailija raportoi siinä varsin analyyttisesti ja kriittisesti vaikutelmistaan, joita oli saanut loppukesällä viettäessään pari viikkoa Travemünden kirjailijakodissa, jonka projekteihin kuului varjella kansallissosialismin kansainvälisen hengen mukaisia saksalaisten ja pohjoismaalaisten kollegoiden yhteyksiä.
Paavolaisella oli jo oma nuoruutensa suomalaisessa kirjallisessa lastenkamarissa takanaan kun hän matkalleen natsi-Saksaan lähti. Hänellä oli silmät auki ja hän oli jo kokenut tarpeeksi kaikenlaista käsitesekaannusta nähdäkseen selvästi ilmiöiden ideologisten nimien läpi.
Hän saattoi havainnoida nousevaa ja vahvistuvaa natsismia uutena massoja puhuttelevana uskontona – hän väittää että natsismi on ensimmäinen Euroopassa syntynyt uskonto – ja hän näki, miten ihmismielten manipulaation mestari Hitler omaksui roolin kaikkivaltaisena jumalana. Hän saattoi ajan merkeistä päätellä, että tämä itse itseään voimaannuttava joukkosuggestio tulisi mitä todennäköisimmin täydellistymään yleiseksi suursodaksi.
Kirjailija on kielen maailmassa elävä intellektuelli, ja kuuluu kirjailijan ammatillisten ajatusaseiden arsenaaliin, että hän intuitiivisesti muotoilee aina laajempia ja yleisempiä totuuksia kuin mitä pitäytyminen pelkkään päiväkohtaiseen aineistoon itsessään edellyttäisi. Ne ajan ilmiöt joita Paavolainen teoksessaan tarkkailijan silmin kuvaa ovat ihmissielun arkeologiaa. Olemme todistamassa historiallisia aikalaistapahtumia, mutta samalla lajille ominaisia sosiopsyykkisiä taantumailmiöitä, kansallista paluuta lapsenasteelle.
Totalitarismit näyttävät pinnalta katsoen opillisten ideologioiden tuotteilta, mutta tosiasiassa ne ovat taantuneita tajunnallisia systeemejä, joissa vaikuttavat ajattelun primitiiviset alkumuodot. Syvimmiltään kaikki palautuu ihmisen alkulaumoihin, joita organisoi vielä raaka ”valta” – joka sitten vasta satojen tuhansien vuosien kehityshistorian myötä jalostui nykyiseksi kokemukselliseksi ”tahdoksi”.
Mutta historiaa on mukana pitkin matkaa. Kun kuvataan totalitarismia, kuvataan alkulauman käyttäytymiskuvioita, sosiaalista sidosta ja ”valtaa” sen alkuperäisessä muodossa, mutta kuvataan myös keskiaikaa, depersonalisaatiota, katoavia kognitiivisia kykyjä.
Paavolaisen kuvaukset Nürnbergin puoluepäiviltä, satojen tuhansien ihmisten kokoontumisista, näytöksistä, joissa järjestäytyneet organisaatiot marssivat ideologisia tunnuksiaan kantaen visuaalisuudellaan lumoavien kulissien keskellä, ovat ajan hermolla kirjattua kulttuuriantropologiaa. Niiden anti ei jää siihen että ne tallettavat tarkkailijan kokemukset yhteiskunnan ilmapiiristä ja ainutlaatuisesta poliittisesta tilanteesta, vaan ne antavat tuta ihmisen ikuisista lajiominaisuuksista, joukkovoimista, jotka tuollaiseen efektuaalisesti vahvistuvaan totalitaristiseen taantumaan olemuksellisesti kuuluvat.
Paavolaisen kirja on todellinen aikakone, joka tuo natsismin nousun silmiemme eteen. Niinpä tämän kulttuuri-intellektuellin tekemät terävät havainnot voisivat aukaista myös oman aikamme ihmisten silmiä, jotka nykyisellään ovat oman yhteiskuntamme tilan ja tolan suhteen yhtä tiukasti ”eyes wide shut” kuin mitä olivat rivisaksalaisten silmät 30-luvun loppua kohden.
Meillähän ei nyt ole mitään käsitystä siitä miten hukassa omassa ajassamme ollaan. Meillä on keskuudessamme omat sosiopsyykkisen taantumamme voimat ja täydelliseen käsitesekaannukseen perustuvat uususkontomme – yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä muotoillut ”ihmisarvo- ja -oikeusideologiat” – joiden nimissä nyt olemme toteuttamassa omaa internatsionaalista Pyhää Henkeämme, joka tekee meidät sokeiksi niille yhteisöllisille ehdoille, joiden vallitessa rauha ja kehitys vain voisivat toteutua.
 |
| Vuoden 1993 näköispainoksessa on mukana myös Paula Keskimäen toimittamia esseitä, joista erityisen ansiokkaalta tuntui hänen oma katsauksensa teoksen aikanaan saamaan vastaanottoon |
3.
Sivuhuomautus: jos historia olisi kirjahylly, voisi tämän niteen kylkeen liimata esimerkiksi Heideggerin monumentaalisen ”Oleminen ja aika” -teoksen. Syntyisi symbioosi olemisesta ajassa.
Mehän pohdimme – aika lailla turhaan – sitä mikä oli tämän kontrovertin filosofin suhde natsismiin. Sanoisin, että se oli mitä kirjallisin. Hän ei ollut taantumuksen mies, vaan ajastaan edellä – hän vain intuitiivisesti dokumentoi ajassa viriävät tajunnalliset teemat, yhtäältä kielen käsitekiinteyksien irtoamisen ja toisaalta maailmaa kouristavat valtasuhteet.
Historian aikajatkumo: se tuossa ajassa hajosi ajattelun alkioiksi. – Heidegger oli se joka eli ”kielen talossa”, ja kieli oli käymistilassa. Hänen nerouttaan ei kannata kyseenalaistaa – hän tarttui olennaisimpiin ongelmiin, ja niin yleiskäsitteistä kaikkiallisin, ”olla”-verbi, palasi jumalana filosofiaan. Omnipresenssi ja omnipotenssi. – Keskiaika tuli takaisin.
Vakava kysymys: mahtaako maassamme olla yhtäkään ihmistä, joka ymmärtäisi sitä taantunutta tajunnantilaa, jossa eurooppalainen ihminen eli pyöreästi tuhat vuotta? Kun aika katoaa maailmasta? Kun vain nykyhetki jää jäljelle, eivätkä syy ja seuraus enää jäsennä maailmaa, koska aika on pysähtynyt.
Ptolemaiolainen maailmankuva: kun koko olemassaolo pysähtyy omalle alustalleen, kun perspektiivi häviää silmistä, ja sen myötä häviävät ne järkijäsennykset jotka tarvitsivat mielikuvia perättäisyydestä, päällekkäisyydestä, porrasteisuudesta ja hierarkiasta? Kun kaikki käsitteet, joissa tarvitaan hierarkiaa ja ilmenee yleistämistä, lakkaavat tarkoittamasta? Kun yleiskäsite – ”universaali” – käy niin hämäräksi, ettei minkään yleistävän olemassaolo ole enää millään tavalla selvää? Kun ajan viisaimmat oppineet voivat epäillä jopa omaa olemassaoloaankin? – Keskiaika kesti tuhat vuotta.
Outoa: emme edelleenkään ymmärrä sosiopsyykkisistä taantumista ja niiden kognitiivisista vaikutuksista oikein mitään. Vaikka tasan tarkkaan tiedämme, ettemme löydä eurooppalaiselta keskiajalta ainoatakaan kuvaa, jossa esiintyisi syvyysperspektiivi, suhtaudumme tähän tosiasiaan kuin se ei merkitsisi tajunnallisesti mitään. Opetamme kouluissamme vain asioiden nimiä, emme mitään siitä mitä käsitteiden sisällä reaalimaailmassa on.
Latelemme ulkolukua – ”vanhan ja keskiajan tiedonalat olivat trivium ja qvadrivium, luonnontieteet syntyivät uudella ajalla, plaa, plaa, plaa...” – mutta yksikään, siis: ei yksikään koulu opeta, että vanhan ja keskiajat tiedonalat rakentuivat korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan, ja vasta uudella ajalla alkoivat silmän visuaaliset jäsennykset jäsentää myös tietoa. –
Kuinka me siis uskomme ymmärtävämme ihmistä ja maailmaa? Kehitystä? Emme ymmärrä mitään edes oman kulttuuripiirimme historiasta, valistuneisuutemme sen suhteen on nolla. Mitä iloa meillä on kouluistamme ja opiskeluista, jos kaikki mitä meille opetetaan ja opimme, on pelkkiä henkilöiden ja ilmiöiden nimiä? Hitler ja natsit, holokausti ja juutalaiset? Vain signaaleja, reaktiivisia valmiuksia.
Ihmisyhteisöt ovat puolustuskyvyttömiä omia narsistejaan vastaan. Pitäisi olla mahdollista kehittää instituutioita jotka kanavoisivat narsismin yhteisöllisesti vaarattomiin muotoihin – esimerkiksi kouluja, jotka valmistaisivat narsisteista kaikenlaisia kansantaiteilijoita tai muita miellyttäjiä. Silloin se vaara, että pahasti sielultaan vammaiset yksilöt hakeutuisivat valtapolitiikkaan toteuttamaan sairasta suosiontarvettaan, ei ehkä kävisi niin tuhoavalla tavalla toteen.
4.
Ehkä vahvin vaikutelma, joka Paavolaisen pohjalta nousee, on juuri se, että siinä mitä Saksassa tapahtui oli kyseessä palautuminen kaiken ihmisyyden primitiivisiin alkuvoimiin. Mutta vielä järkyttävämpää on nähdä ja ymmärtää, että tässä ja nyt, omassa ajassamme, näyttää aivan samanlainen regressio jälleen pyrkivän esille.
Enkä tällä tietenkään tarkoita mitään ideologisia sisältöjä, en nykyisiä uusnatsiliikkeitä tai monikulttuuristumista vastustavia ”rasisteja”, vaan – aivan kuten tapahtui kansallissosialismin nousun aikaan – niitä yliyleistävin ylevöitetyin yleiskäsittein muotoiltuja ideologisia tunnustuksia, joilla on se omassa ajassaan yleisesti hyväksytyksi tulemisen potentiaali, jonka taakse yhteiskunnan suuri valtavirta toinen toisiaan vahvistaen voi asettua.
Paavolaisen parhaita opetuksia on juuri se, ettei asioiden ja ilmiöiden nimillä ole itsessään mitään todistusvoimaa – olennaista on vain se, millainen on nimien takana vaikuttava dynamiikka. Saman sanoi sodan jälkeen Orwell dystopiassaan ”1984”ssa, mutta Paavolainen sanoi sen ensin.
Nimet eivät ratkaise – tämän ymmärtämisestä seurasi sekin, että Paavolainen saattoi vapautuneesti puhua natsismista ja bolsevismista kuin ne olisivat yksi ja sama ilmiö – vaikka ne tuolloin opillisesti suunnistivatkin rajusti toisiaan vastaan. Tässä Paavolainen tavallaan oli freudilainen edelläkävijä – syvänäkijä. Arendt ja Reich, jotka teoreettisemmin tarkastelivat totalitarismin syntyä, ja myös samaistivat natsi-Saksan ja N-liiton järjestelmät, tulivat vasta paljon tämän jälkeen.
Natsismin ja bolsevismin erot olivat pelkkää pintaa. Totalitarismi on aina vain totalitarismi, sen ilmiöt voivat toteutua minkä tahansa opillisen ideologian nimissä.
Esimerkiksi: natsismissa kaikille totalitarismeille ominainen sinänsä sairas ja ylikorostunut sukupuoliseparaatio toteutui miesvaltaisella tavalla – on helppoa nähdä natsien ihmisihanteissa miehistä arkaaista vartalonpalvontaa ja homoeroottisuutta, ja niiden alitajuntaisesta mahdista kertoo sekin, että nimenomaan homoseksuaalisuus oli torjuttu tabu ja rangaistava rikos. Näinhän sosiaalisesti sitovassa normimoraalissa normaalisti käy – ankarasti kiellettyjä ovat juuri ne alitajuntaiset yllykkeet, joihin on suurin taipumus.
Naisille natseilla oli paikkansa kodin valtiattarina ja äiteinä – itse asiassa perhe oli pienoisyhteiskunta, jossa vallitsi samanlainen roolijako kuin totalitarismissakin. Ei pidä ihmetellä ristiriitaa, joka näennäisesti sisältyy siihen, että perheenpää saattoi päivätyössään olla tunteeton, jopa psykopaattisen julma, mutta koti-isänä mitä kunnollisin – totalitarismin roolituksissa juuri niin asiat luonnostaan asettuvat. Mekaaninen normimoraali on juuri sitä.
Sama sukupuoliroolien eriytyminen toteutui N-liitossa näennäisesti päinvastaisena ideologisen tasa-arvoisuuden julistuksena, joka kuitenkin käytännössä toteutti sukupuoliroolit yhtä tekopyhinä ja keinotekoisina. Kummassakin järjestelmässä määräsivät lähinnä alitajuntaan piiloon painetut tekijät. Siitä mikä alitajuntaan padotaan, kasvaa tietoisuudessa toisella etumerkillä varustettu rujo irvikuva.
Totalitarismien menneisyys toistuu nyt – kun olemme taas taantumassa mekaanisen normimoraalin yhteiskuntaan – siten että feminismin voimaannuttamat naiset muuttuvat natseiksi ja puoluepukareiksi.
5.
Seikka joka saattaisi puhutella meitä ihan tässä ja nyt – näinä naishallituksen vallassaolon päivinä – on juuri tämä tapa, jolla nuoruuden ihannointi kuuluu kaikkien totalitarismien ohjelmallisiin totuuksiin. Ilmiön takana on kyvyttömyys käsitellä inhimillisen kehityksen tosiasiaa – kaikki mikä on keskentekoista, torjutaan tietoisuudesta kuin se olisi jotain hävettävää. Ehkä nykyisten, liian oppineiden vanhempien lastenkamarit ovat olleet liian kipeitä kokemuksia. Ehkä yliylevöitetty individualismi ei enää salli lasten olla lapsia.
On sama, toteutuuko harhainen aikuisuus nuorukaisten vartalonpalvontana – jollaisena se natsien näyttämölavasteissa esiintyi – ja jollaisena se klassisessa muodossaan esiintyy vaikkapa homoseksuelli Viktor Rydbergin sanoittamassa ”Ateenalaisten laulussa” – vai nuorten naisten poliittisina ambitioina, joissa sukupuolisen ambivalenssin ja identiteettiongelmien peitoksi viljellään selvällä äänellä artikuloituja seitsemän sanan lauseita, verbaliikkaa, jolla on tarkoitus luoda vaikutelma asiahallinnasta.
Meillähän puolueet ovat aina Zyskowiczin ”Benin tallin” ajoista saakka määrätietoisesti yrittäneet hankkia näyttäviä naisia vaaliehdokkaikseen, ja kuten joka tuutin toitotuksesta käy ilmi, yleisestä nuoruuden palvonnasta on tullut jonkinlainen outo moraalinen hyve. Poliittisten sisältöjen latistuminen ja lopulta katoaminen, jonka itsesensuurina omaksuttu ”poliittinen korrektius” nyt wokeltamisen maailmassa kruunaa, on matkan varrella nostanut frameille nuoria ”menestyjiä”, joilla verbalisaatio pelaa ja puheenpajatus toimii.
Asiahallinnalla ja asiasubstansseilla ylimalkaan ei enää ole niin väliä – ei politiikassa, ei virkamiestoimissa – imagot ratkaisevat kannatuksen ja identiteetit riittävät sisällöksi.
--------------------------------