 |
| Philip Seymour Hoffman näytteli eläytyvästi Capotea vuonna 2005 valmistuneessa elämänkertaelokuvassa. Tässä kohtauksessa hän kertoo seurapiirille tekeillä olevasta teoksestaan, rikosraportista "Kylmäverisesti". Monet ovat nähneet Hoffmanin omassa kohtalossa samanlaista traagisuutta, joka tosielämässä poltti hänen esittämänsä kirjailijan loppuun |
Paavo Haavikko, joka määritteli itsensä jotenkin niin, että ”runoilija minä kun en ole, eikä minusta sellaista tule”, inhosi kvartaalitaloutta sydämensä pohjasta ja pohdiskeli, että yrityksen pitäisi suhdanteista riippumatta vakavaraisuutensa varassa pysyä pystyssä ainakin seuraavat sata vuotta.
Sanon tässä sata vuotta siksi, että Haavikon ajattelussa aikamääreet mitoittuivat puiden eliniän pohjalta. Puut pysyvät pystyssä vähintään sata vuotta, ehkä enemmänkin. Ne kallistuvat, mutta eivät kallistu. Ei niiden tarvitse kallistua. Ne pysyvät pystyssä.
Pysyä. Pystyssä. Pysähtyä. Joskus kieli muodostuu noin. Ikään kuin samoista alkioista kohoaisi toisilleen sukua olevia käsitepuita. Puitteita miellemaailmaan.
Kun puhe tajunnassa pysäytetään, aikajatkumoon syntyy aukko. Sillä on alku ja loppu – ja ne ovat vain tajunnassa, todellisuuden aikajatkumossa sellaisia ei ole. Äänteen kokoinen aukko tarvitaan jotta se voitaisiin siirtää kuuloaistin valtakunnasta visuaaliseksi kirjoitusmerkiksi paperille. Äännekirjoitus on aikaulottuvuuden tajunnallista hallintaa, ja kirjoitustaito elämänhallinan edellytys. Syy ja seuraus sijoittuvat aikajanalle.
Alut ja loput ovat omien korviemme välissä, ne ovat tajunnallisia alkioita, käsitesaksia, joilla leikkaamme ”ilmiön” irti todellisuuden aikajatkumosta. Ja ”ilmiöitä” tutkimalla, kuvaamalla ne pätevillä lähtökohtaisilla käsitteistöillä, niitä empiirisesti koettelemalla, ja rukkaamalla kuvaavia käsitteitä edelleen, ilmiöitä selittämällä – näin me eurooppalaisen uuden ajan kasvatit olemme saaneet sen todellisuudenhallinnan, joka muutti maailman ja ihmisen elinehdot perusteellisesti.
Marshall McLuhanin mukaan tilageometriaa ei ole syntynyt missään missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei ole valikoitunut äännekirjoitus. Tätä väitettä sietää pohtia. Kaikki tajunnallinen on alkioita. Kaikki kulttuuriset perustunnot ja järkijäsennykset rakentuvat valikoitujen alkioiden pohjalta. Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä.
Merkkijonoa [ ///// ] katsellessa voisi hyvällä mielikuvituksella kokea sen olevan liikkeessä, koska se kallistuu oikealle, ja eurooppalaisina ihmisinä luemme tekstiä vasemmalta oikealle – meille on siis olemassa aivopuoliskojen työnjakoon pohjautuva dynamiikka, jolla sielutamme merkit. Vastaavasti koemme että tässä: [ \\\\\ ] tapahtuu jokin takaperoinen sielunliike, pakitetaan, tai mahdollisesti on kyseessä jokin tasonvaihtelu: tullaan ylhäältä alas, tms. Tässä [ ||||| ] pysytään pystyssä.
Ovatko tällaiset symbolit syntyneet sattumalta, vai palautuuko niiden muoto johonkin näköhavaintojemme perustavanlaatuisiin rakennetekijöihin, ns. näköalkioihin? Onhan havaintopsykologia antanut viitteitä siitä, että aivojemme rakentama kuva näkemästämme todellisuudesta muodostuu juuri tuollaisista katkelmallisista muodoista, rakennealkioista, jotka havaitaan erillisinä ja jossain käsittelyvaiheessa sitten ikään kuin liimataan lopullisesti yhdeksi kokonaiskuvaksi. Spengler puhui kulttuurisista alkukuvista.
Horisontaalinen syvyysperspektiivi [ > ] hahmottuu pystylinjojen varassa. Kun eurooppalainen keskiaika alkoi painua mailleen, ihminen heräsi ja alkoi rakentaa katedraaleja. Kellot soivat niissä. Mutta meni vielä monta ihmisikää ennen kuin edes viisaimmat tajusivat, kenelle kellot soivat. Useimmat eivät ole sitä ymmärtäneet vieläkään.
Puu on viisas metafora. Sitä on yhtä paljon maan pinnan alla kuin sen päällä. Tajunnassa sekään ei riitä. Ehkä yhdeksänkymmentä prosenttia siitä on pinnan alla. Juuret kasvavat pimeässä, lehdet päivän valossa. Haavikko samaisti puiden ja painokoneen lehdet. Hän ei sortunut korniin, ei puhunut haavikoista. Hän inhosi propagandalehdistöä. ”Pakkomielteitä joka kotiin.” Pakkomielteiden aluskasvillisuus, retoriikan rikkaruoho, kuka ottaa sen tosissaan. Parodia on jo kauan ollut mahdotonta.
Verorahoilla on tuettu puoluelehdistöä. Ovatko yksityiset tieteen ja taiteen mesenaatit sen viisaampia? Rikkaiden sukujen säätiöt, nuo ansiottomat, tuntevat huonoa omatuntoa peritystä varallisuudesta. Kun ne nyt jakavat avustuksiaan sateenkaaritaiteille ja feministipropagandalle, se on itsesuojelua, perusnarsismiin taantuneen tajunnan ja uhriajattelun voitto. Altruismi, akatemia, alttari, silintereitä, silkkiä ja samettia. Akatemian laahukset ja mekaaninen morsian – tässä me mukamas olemme samassa veneessä kaikki.
Kuvitelkaa ranta täynnä hylättyjä veneitä. Lahonneita, puhki ruostuneita, santaan vajonneita. Miksi se näky on niin lohduton. Ehkä vene on yhtä hyvä metafora kuin puu – laiva on parhaimmillaan valtakunta, sillä on kapteeninsa ja oma lakinsa. Sen reviiri on autonominen. Purtesi purje, elämän meri ja myrskyt. Haaksi ja haaksirikko. Kuolema, se on hukkumista. Hylätyt veneet ovat kuin hautausmaa, runoilijan kuolema.
Minulla on ollut pitkän aikaa vireillä aikomus kirjoittaa Truman Capotesta. Se tarina alkaisi siitä, että kirjailija kirjoitti kaiken ensin kynällä paperille. Kaunokirjoitus, ihan siinä muodossaan jossa jokainen kirjain liittyy edelliseen ja jatkuu jälkimmäiseen, kehittää hyvän kielen ja ajattelun alkiot. Mehän emme enää tällaisista piittaa. Meille riittävät palikka-aivot.
Muistakin syistä juttu Capotesta saattaa jäädä tekemättä. Liian kauheaa, pala jää kurkkuun. Hän oli täydellinen hyypiö, friikki, kehitti itseinhosta ja itsetuhosta menestymisen reseptin. Hän halusi olla vain ihminen ihmisten joukossa, mutta se oli liian kalkittu kilparata. Hän kuoli sisältä käsin. Elämän nälkä, empatia ja kaipuu, surmaajaan samaistuminen ja rakastuminen tappoi hänet. ”Kylmäverisesti” jäi kirjallisuuden historian hirvittävimmäksi rikosreportaasiksi. Hirtetyn silmät jäivät auki, silmissä maailman maisemat. Kuin surmaisi satakielen.
 |
| Moni elokuvan nähnyt on sitä mieltä, että Hoffman oli kuin luotu näyttelemään Capoten osa |
----------------------------
Lisäys 18.8.2022:
Ihmistieteet ovat eurooppalaisen uuden ajan individualismin triumfi.
Jos meillä olisi käytössämme aikakone, ihmisen kehityshistoria paljastaisi miten erilaatuisista kognitiivisista aineksista kehityksen tikapuiden askelmat on tehty. Intuitiivisesti sen voi ymmärtää syvemmin kuin mihin nykyisillä käsitteillämme pääsemme.
Intuitiivinen kuva voi esittää alkulauman johtajan lyömä-aseena käyttämää luukarahkaa, jonka hän viskaa korkealle taivaisiin – itse asiassa aina avaruuteen asti, jossa luu muuttuu tulevaisuuden avaruusalukseksi.
Mikäs se mukavampaa ja opettavaisempaa kuin aikamatkailu aikakoneella. Voisimme käydä niillä historian askelmilla, jossa individualismin ensimmäiset siemenet itivät. Gogito, ergo sum. Kartesiolainen silmä, joka asettui todellisuuden peränurkkaan niin että syntyi illuusio, jossa koko maailma avautuu tarkkailtavaksi.
Subjektin eriytyminen ja Objektivoituva todellisuus. Vuoropuhelu luonnon kanssa, ja empiirisen metodin keinoin koeteltu tositieto. Harva ymmärtää edes sitä, että kaikki tietomme on individualismin oheistuotetta. Se sana pitäisi ymmärtää niin – että sisällämme on jako kahteen.
H G Wellsin novelli on osoittelevassa osassa tv-draamasarja ”Better Call Saul” viimeisen tuotantokauden viimeisessä jaksossa. Päähenkilöt, joiden syvästi symbioottinen sielunelämä on ambivalenssien läpivärjäämää, ja joiden rakkautta uhkaa kummankin itsetuhoinen taipumus, löytävät lopulta tien toistensa luo. Miehenä ja naisena, miehen ja naisen tuntoineen. Miehen kriisi purkautuu raivona, naisen hysteerisenä itkukohtauksena.
Aikakone auttaa, tavoitetaan katumus ja saavutetaan sovitus. Saul ja Kim lakkaavat olemasta, heistä sukeutuu Rodion ja Sonja. Wellsista Dostojevskiin.
Saul-sarjan tekijöiden intuitiivinen taju on todella hurjaa luokkaa. Kun draaman tekijät – showrunner on Vince Gilligan – pystyvät ajattelemaan roolihenkilöidensä psyyken pohjaan asti sielläkin, missä nämä kärsivät nimenomaan vakaan pohjan puuttumisesta, kaikki on puhtaasti intuition varassa. Juristit älkööt vaivautuko tätä sarjaa katsomaan, vaikka päähenkilöt ovat juuri juristeja.
----------------------------