Miksi ihmisen on niin vaikea ymmärtää lajinsa lähtökohtaista ja olemuksellista sosiaalisuutta? Siksi että tietoisuus on yksilöllisen eriytymisen mukanaan tuoma ilmiö. Kaikki mikä on tietoista, tapahtuu yksilön korvien välissä.
Inhimillinen kieli on sosiaalista muodostetta – yksityinen kieli on mahdoton – mutta kaikki mitä yksilö kokee, tapahtuu yksilön korvien välissä. Kielen käsitteet palvelevat yksilökokemusta, ja siksi tajunnallinen alusta, olemuksellinen sosiaalisuutemme, jää käsitteenmuodostuksen ja kuvailun ulkopuolelle.
Kielen ja ajattelun mekanismeja tutkimalla voimme kuitenkin laskeutua kehityksen portaita takaisin mielemme kellariin, jossa hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuvoimat edelleen asustelevat.
Sukupolvet toisensa perään syntyvät aina jo olemassa olevaan kielimaailmaan. Kielipilvet ihmisten päiden yläpuolella muodostavat sen ajatusilmaston, jossa uuttera lautta seilaa kohdusta hautaan. Pilvet – kielen käsitekoneistot – ovat pysyviä siksi, että kielen ensisijainen tehtävä on toimia sosiaalisen sidoksen ylläpitäjänä.
Vain pieni osa ajattelusta voi olla niin sanotusti ”uutta luovaa”. Suurimman osan kaikesta ajatusaineksesta on aina toistettava jo olemassa olevaa.
Kielen alkuperäisimmät toimintatavat olivat laumaeläimen vaarasignaaleja, jotka laukaisivat pakoreaktion. Niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa, nuo reaktiiviset valmiudet ovat meissä edelleen jäljellä. Esimerkiksi Elias Canetti on monumentaalisessa teoksessaan ”Joukko ja valta” kuvannut ja pohdiskellut paljon pakoreaktiota.
Signaalit, symptomit, symbolit. Siinä inhimillisen kielen kehityskaava. Ratkaiseva itsetietoisuuden kehityskynnys ylitettiin siinä missä puhe pystyttiin tajunnassa pysäyttämään niin, että äännekirjoituksen edellyttämät hahmot eriytyivät. Siinä ihmisen piti kuunnella herkin korvin sisäistä ääntään.
Äänen jatkumoon aukesi aukkoja, alkuja ja loppuja, äänteen kokoisia sisältöjä. Tajunta alkoi hallita aikaa. Se on ihmiselle ratkaiseva todellisuuden hallinnan kynnys. Kaikkialla missä kehittyi kirjoitus- ja lukutaito, elämänhallinta on kokonaan toisenlaisella tolalla kuin pelkän puhekielen varassa elävillä yhteisöillä.
Eurooppalaisen vanhan- ja keskiajan koko tiedollinen orientaatio oli toiminut kuuloaistin pohjalta. Tiedonaloja olivat retoriikka, grammatiikka, ajaton aritmetiikka ja musiikki – kaikki ”tieto” palautui elimistöllisesti kuuloaistin resursseihin. Kuuloaistimus ”tapahtuu” yhdessä jatkuvassa ajanhetkessä, ja tietynlainen ”ajattomuuden” tajunnallinen hallinta ohjasi kaikkea tiedollista ajattelua antiikin myyteistä keskiajan skolastiseen käsiterealismiin ja dogmatiikkaan saakka.
Kreikkalaisten ”ideat” olivat eräänlaisia todellisuuden pysäytyskuvia. Tämä toistui keskiajan teokratian maailmassa niin, että teologian dogmat olivat vastaavasti totuudellisuuden pysäytyskuvia.
Mutta totuudellisuuden laatutekijät eivät olleet ainoa elämänalue, joka määräytyi aistien työnjaosta. Myös moraalin kehityksessä on rajalinja, vedenjakaja, jossa yhteisömoraali saa vahvistuksensa eri suunnista. Puhekielen maailma on sosiaalisesti sitova – se on käytännössä sokean normimoraalin ankara maailma – ja tunnustuksellista totuutta vahvistetaan torjumalla poikkeavat ajatukset. Vasta kirjoitetun kielen maailma mahdollisti sellaisten yleiskäsitteiden muodostamisen, joiden varassa sosiaalisten roolien vaihdettavuus ja kokonaan uusi yhteisömoraalin perusta saattoivat toteutua.
Tuo yleisinhimillinen kehityslinja normimoraalista omantunnonetiikkaan on niin merkitsevä, että kaikki yhteisöjä koskevat arviot pitäisi oikeastaan sijoittaa arvoina tälle variaabelille.
Mutta mitään sellaista emme tee. Nyt noidumme ymmärryksemme yleiskäsitteillä. Kuvittelemme että on olemassa ylihistoriallisia asioita, vaikkapa sellaisia kuin ”tieto” tai ”tiede”. Mutta ”tiedolla on monia muotoja, ja myös se erityinen tiedon muoto, joka on saanut ilmauksensa tieteessä, on ollut aikojen varrella muuttuva” (G H von Wright).
Eurooppalaisella uudella ajalla kartesiolaiseen rationaalisuuteen – eli maailmaa tarkkailevan Subjektin eriytymiseen ja Objektivoituvaan todellisuuteen – perustuvat luonnontieteet ja positivistinen tieteenfilosofia, jossa yleiskäsitteiden jatkuvalla rukkaamisella on ratkaiseva rooli, muuttivat muutamassa vuosisadassa maailman ja ihmisen elinehdot.
Sosiologian isä Emile Durkheim ymmärsi nuo asiat. Hän selitti, miksi kuuloaistin varaan rakennettu primitiivinen tajunta ja tietoisuus ”pyhittävät” yhteisön sosiaalisen sitovuuden -- ilmiö palautuu vuorokausivaihteluun -- ja miksi taas päivänvalo ja visuaalisen mieltämisen mekanismit mahdollistivat ”profaanin” edistyksen maailman.
On paradoksi, että nimenomaan eurooppalaisella uudella ajalla valtavasti vahvistunut individualismi loi edellytykset sille että yksilö saattoi ymmärtää sosiologiaa. Tarvittiin äärimmäistä yksilöllistä eriytymistä, jotta yksilö pystyisi jäljittämään hänessä vaikuttavat kollektiivivoimat.
Sosiologia on sitä, että tajutaan ihmisen lajityypillinen, lähtökohtainen ja olemuksellinen sosiaalisuus. Että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.
Koska ihminen on selviytynyt olemassaolon taistelussa yhteisöinä, eikä toisiaan vastaan taistelevina yksilöinä, nimenomaan yhteisötekijät ovat meihin evolutiivisesti valikoituneita, ja niin muodoin ne ovat myös kaikkein ”periytyvintä” mitä me itse kukin nahkamme alla kannamme. Niin sanotut ”kulttuurit” ovat kovia kognitiivisia tosiasioita.
Vain nykyinen ylikasvanut individualistinen sokeutemme estää meitä näkemästä miten ratkaisevaa roolia yhteisövoimat yksilöissä näyttelevät. Individualistinen sokeus alkoi jo siitä, että kielemme käsitteet ovat syntyneet yksilötietoisuuden maailmassa, eikä meillä näin ollen koskaan ole ollut edes kunnollisia, kokemuksellisesti ymmärrettäviä käsitteitä kuvaamaan yhteisövoimia.
On tavallaan kohtalon nurja puoli, että erityisesti me eurooppalaiset uuden ajan kasvatit olemme ajautuneet individualismissamme sokeuden asteelle. Yksilöminuuden superemergenssi toteutui ikään kuin vastavaikutuksena tuhat vuotta jatkuneelle keskiajan depersonalisaatiolle, ja se heilautti historialliset vaakakupit yli tasapainopisteen.
Mutta kulttuurimme aallonharjat on jo sivuutettu, ja kielimaailmamme rapautuu. Hätäratkaisuna ymmärrystämme koetteleviin ongelmiin me nyt takerrumme yliyleistäviin yleiskäsitteisiin, joilla muotoilemme ”totuuksiamme”. Käytännössä tämä sitten merkitsee taantumista takaisin keskiajan retoriikan ajatteluehtojen, skolastisen käsiterealismin ja sosiaalisesti sitovan normimoraalin maailmaan, jossa vainoamme ”vihapuheita” ja kaikkea epäpyhää, mikä uhkaa ja estää meitä sementoimasta opillisia ”arvojamme”.
Olemme kyhänneet yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä ihmiskuvan, joka esittää ylihistoriallista, ylikulttuurista, ylikansallista ja yliyhteisöllistä yliyksilöä, siis eräänlaista yli-ihmistä. Tälle yli-ihmiselle olemme varanneet absoluuttisen ihanteellisen moraalimme mukaiset ”ihmisarvon ja -oikeudet”, joiden toteuttaminen jää sitten reaalimaailmassa elävien työmuurahaisten velvollisuudeksi.
Rasistijahti ja vihapuhevaino ovat oikeusajattelumme pyhää sotaa. Ne ovat absoluuttisia ”arvoja” joilla juristeria oikeuttaa itselleen sen mielivallan, jolla se tulkitsee sotalain sensuuripykälien epäselvää käsitesisältöä. Mitä absoluuttisemmat arvot, sen suhteellisemmat tulkinnat.
Pykälät ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” on kirjoitettu ikään kuin sosiologiaa ei olisi olemassakaan. Ikään kuin ”ryhmän” määrittelemiseksi riittäisi ryhmän nimi. Ikään kuin ”uskonnon” määrittelemiseksi riittäisi uskonnon nimi. Ikään kuin ”kiihottaminen” voisi olla vain epäselvä mielikuva, eikä sosiologiaa.
Todellisuudessa – josta oikeuslaitos ei siis piittaa mitään, ei yhtään mitään – ”ryhmä” on yksilötasolle palautumaton yhteisöilmiö. Sitä määrittävät yhteisöominaisuudet, kuten esimerkiksi se, kuinka sosiaalisesti sitova ryhmä on.
Sosiaalisesti sitovan normipaineen maailmassa ajatukset, sanat ja teot sulavat helposti yhteen. Ne voivat jäsentyä selvästi erilleen vasta yksilölliseen eriytymiseen ja roolien vaihdettavuuteen suuntaavassa omantunnoneettisessä järjestelmässä. Omasta yhteisöeettisestä valinnastamme ei yleisesti ottaen pitäisi olla epäselvyyttä. Päätöstemme pitäisi ohjata meitä normimoraalista poispäin. Juristeristit kuitenkin ovat vetäneet lipan silmilleen, sokean individualismin säkin, ja lakien henkeä he vaalivat aitoon totalitaristiseen tapaan vainoamalla toisinajattelijoita, kyseenalaistajia ja kriitikoita.
Normimoraalin maailmassa on vain vahvemman oikeutta. Vain omankädenoikeutta.
Juristeristit ovat todellakin kuin omaa ”uskontoaan” tunnustava ”ryhmä”, joka on vetänyt päähänsä pyhän mustan säkin ja vahvistaa itseään hokemalla toisilleen. ”Älkää peljätkö veljet, tässä me olemme samassa pimeässä huoneessa kaikki.”
Toiseen vaakakuppiin voidaan panna se, että niin sanotut ”rasistit” ja ”vihapuhujat” ovat jossakin ihmistä koskevassa perusasiassa aivan oikeassa: nimittäin ettei siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” sopeutuisivat keskenään.
--------------------
Lisäys 24/7
Monet kirjoitusteni lukijat lienevät huomanneet, miten viimeaikaiset tekstini poimivat yhteenvedon tapaan pääkohtia ajatteluni polkujen varsilta. En ole kaihtanut kliseiden kilkuttelua enkä teemojen toistelua.
Edellinen blogitekstini oli Kurt Vonnegutin ”Ajanjäristyksen” inspiroima – se teos minulla oli vielä hänen tuotannostaan lukematta. Hän kirjoitti sen 74-vuotiaana, eli saman ikäisenä kuin itse nyt olen. Hän oli hylännyt käsikirjoituksen alkuperäisessä muodossaan, pilkkonut pilaantuneet osat pois ja jättänyt parhaat jäljelle, ja kursinut ne yhteen takautumilla aikaisemmista teoksistaan.
Jotenkin sellainen nyt tuntuu kovin tutulta. Elän uudelleen elämäni vuosikymmeniä.
Ehkä elämä on eräänlainen muutto kerrostalon sisällä – käyt läpi kaikki tasanteet kunnes pääset katselemaan kaikkea korkeammalta. Wittgensteinin tikapuilta sitten on hyvä valita kantavat askelmat. Ikääntymiseen liittyy se etu, että alas maankamaralle näkee useamman kerroksen läpi.
””Eikö ole aina väistämättömästi niin, että tavanmukainen, totunnainen käyttäytyminen lankeaa yksilölle luonnostaan, mutta poikkeavan vaihtoehdon valitseminen vaatii aivan erityistä ponnistusta? Kun yksilö on valintatilanteessa, eri vaihtoehdot ovat perin harvoin samanarvoisia, itse asiassa ne voivat olla niin eriarvoisia, että koko puhe valinnasta on harhaa. Perinne sanelee yksilön valintoja niin valtavalla voimalla, paine yhdenmukaisuuteen on niin vahva, että poikkeava käyttäytyminen tuntuu pakosti värittyvän uhmalla ja epätoivolla. Äärimmäisyyssuuntien fanaattisuus olkoon tästä todisteena.””
Noin kirjoitin reilut puoli vuosisataa sitten toimittamassani pamfletissa ”Aseistakieltäytyjät” (Tammi, Huutomerkki-sarja, 1969).
Ymmärsin sosiologiasta ehkä enemmän kuin ymmärsinkään. Nuo näyttävät nyt puhtaasti durkheimilaisen sosiologian teeseiltä, jotka sittemmin saivat paljon ratkaisevaa vahvistusta kun luin itsemurhatutkimusta. Niille oli syvyyssuuntainen tilaus ajattelussani.
Toinen visionäärinen nero, jonka provokatiiviseen ajatteluun tutustuin jo 60-luvun lopulla, oli Marshall McLuhan. Aikalaisista häntä ymmärsi tuskin kukaan. Häntä pidettiin lähinnä muodikkaana mediafilosofina, joka kritisoi sähköisiä viestintävälineitä.
Mutta hän oli James Joyceen perusteellisesti paneutunut kirjallisuusmies, joka oli pohtinut puhutun ja kirjoitetun kielen ongelmia. Hän tiesi, miten kieli, ajatukset ja tietoisuus rakentuvat. Hänen perspektiivinsä ulottui primitiivisistä kulttuureista tulevaisuuteen. Hänen huomioidensa pohjalta voi vetää esimerkiksi sen johtopäätöksen, että vanhan- ja keskiajan tiedonalojen järjestelmä perustui kuuloaistin kognitiivisiin resursseihin, kun taas uuden ajan uudet tiedonalat rakentuivat silmän, näköaistin ja visuaalisen mieltämisen varaan.
Durkheimin erittelyt ”pyhän” ja ”profaanin” tuntojen palautumisesta vuorokausivaihteluun ja McLuhanin visiot keskeisten aistiemme historiallisesti muuttuneesta työjaosta käyvät tajunnan koherensseissa varsin kauniisti yhteen. Tietääkseni missään tällaisia yhteyksiä ei opeteta.
Nuo ovat olennaisia asioita siitä huolimatta että akateeminen maailma on niille totaalisen sokea. Niiden ymmärtäminen avaisi silmiämme näkemään esimerkiksi sen, miten erityinen oma eurooppalainen kulttuuriperintömme ihmisen historiassa on. Että nimenomaan eurooppalainen uusi aika on ollut ainutlaatuinen kulttuurikognitiivinen emergenssi vailla vertaa.
Meidän pitäisi pystyä pitämään luonnollisista yhteisöistämme – jollainen esimerkiksi eurooppalaisella uudella ajalla syntynyt kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio on – parempaa huolta. Emme ymmärrä miten kovia kognitiivisia tosiasioita ”kulttuurit” ovat. Osamme puhua kyllä yksilön oikeuksista ja vapauksista, mutta se kaikki voi viedä meitä pahasti harhaan. Yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet sanelevat ne raamit joissa yksilö voi tulla ihmiseksi ja toimia ihmisenä.
Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä. Se on tosiasia. Siltä pohjalta pitäisi ajatella.
---------------------