Durkheimilainen käsitepari mekaaninen solidaarisuus vs. orgaaninen solidaarisuus ei ole vain vastakohta-akseli, jonka ääripäihin myös jotkut muut yhteiskunnan kuvaukset asettuisivat, kuten Tönniesin tekemä erottelu – jos siitä irrotetaan mahdolliset aktuaaliset ideologiset sisällöt – Gemeinschaftin ja Gesellschaftin välillä.
Akseli mittaa yhteisönsisäistä sosiaalista sitovuutta, ja on tosiasia, että yleisinhimillinen kehityslinja normimoraalista omantunnonetiikkaan on niin merkitsevä, että kaikki yhteisöjä koskevat arviot pitäisi oikeastaan sijoittaa arvoina tälle variaabelille. Mutta totta on myös, että sosiaalisen sitovuuden asteikolla on tietynlainen nollapiste, kääntöpiste, jossa yhteisössä vallitseva "vallan" legitimoitumisen tapa vaihtaa suuntaansa.
Tätä taitekohtaa voisi määritellä vaikka niin, että kehittymättömissä yhteisöissä mekaanisen normimoraalin arendtilaiset "vallan voimaviivat" kulkevat "ylhäältä alaspäin", mutta tietyn kulttuurikognitiivisen kehityskynnyksen jälkeen niiden on kuljettava myös "alhaalta ylöspäin".
Ja tuon kehityskynnyksen jäljittäminen on sitten se varsinainen sosiologian Arkhimedeen piste. Se on kynnys, jossa kaikki tajunnalliset alkiot orientoituvat uudelleen. Sellainen kehityskynnys löytyy niin yhteisöjen historiasta kuin tämän päivän yksilön kognitiivisesta kehityksestä.
Se on esimerkiksi kynnys retoriikan varaan rakentuneen ajattelun ja visuaaliseen mieltämiseen perustuvan järjen välillä. Eurooppalaisen kulttuuripiirin historiassa se on kynnys vanhan- ja keskiajan tiedonaloista – jotka perustuivat korvan ja kuuloaistin resursseille – uuteen aikaan, joka jäsensi tiedollista ajattelua silmän kykyjen ja visuaalisen mieltämisen pohjalta.
Ihmisen kehityshistoriassa se on kynnys kirjoitus- ja lukutaidottomuudesta elementaarilauseiden maailmaan, jossa yleiskäsitteille kehittyy aivan uusia ominaisuuksia.
Meille on edelleen miltei mahdotonta hahmottaa, miten ratkaisevasti kirjoitus- ja lukutaito käsitteenmuodostustamme ovat muuttaneet. Muutokset koskevat ajantajua. Retoriikan maailmassa eletään ikään kuin yhdessä jatkuvassa ajanhetkessä, jolloin ääniaallot saapuvat korvan rumpukalvolle ja tajuamme niiden merkityksen. Tajunta on ihan tietyssä mielessä ajatonta. Mutta visuaalisen mieltämisen maailmassa havaintojamme jäsentävät syvyysperspektiiviin asettuvat ajatusraamit, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden ja hierarkian hahmot, joiden varaan rakentuvat aktuaalisen ajanhetken yli merkityksensä säilyttävät yleiskäsitteet.
Tuo tajunnallinen tapahtuma, keskeisten aistiemme työnjaon uudelleenorientoituminen, oli se ihmissuvun toistaiseksi valtavin kehityskynnys, joka teki eurooppalaisesta uudesta ajasta niin erityisen. Niillä ajatusaseilla maailmaa ja ihmisen elinehtoja on nyt parin viimeisen vuosisadan aikana muutettu miljoona kertaa enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana.
Uusi tiedollinen ajattelu toimi parhaiten luonnontieteiden piirissä, mutta osa vanhaa maailmaa jäi vaikuttamaan uuden järkijäsennyksen sisään. Esimerkiksi talousajattelu jäi kokonaan ptolemaiolaisen perusasemoinnin varaan – talousmaailman keskipisteeksi jäi taloudellinen toimija, jonka tilinpidollisesta nollapisteestä plussat ja miinukset saavat arvovarauksensa ja syyt ja seuraukset järjestyksensä. Tästä johtuen mitään yleistä talousteoriaa ei voida laatia.
Samaten yhteiskuntakehityksen tragediaan kuuluu esimerkiksi se, että kaikkialla lait kirjoitetaan normimoraalin ehdoilla. Elämme juristerian kannalta eräänlaisessa ikuisten noitaoikeudenkäyntien maailmassa, jossa muodolliset mutta totaalisen todellisuudentajuttomat normivaatimukset kaikenlaisesta "tasa-arvosta", yms, noituvat ymmärryksemme täydellisesti. Terveitä yleiskäsitteitä ei voi muodostaa mekaanisen yhteisömoraalin pohjalta.
Sosiaalisesti sitovan normipaineen maailmassa ajatukset, sanat ja teot sulavat helposti yhteen. Ne voivat jäsentyä selvästi erilleen vasta yksilölliseen eriytymiseen ja roolien vaihdettavuuteen suuntaavassa omantunnoneettisessä järjestelmässä. Omasta yhteisöeettisestä valinnastamme ei yleisesti ottaen pitäisi olla epäselvyyttä. Päätöstemme pitäisi ohjata meitä normimoraalista poispäin. Juristeristit kuitenkin ovat vetäneet lipan silmilleen, sokean individualismin säkin, ja lakien henkeä he vaalivat aitoon totalitaristiseen tapaan vainoamalla toisinajattelijoita, kyseenalaistajia ja kriitikoita.
Yliyleistävä yleiskäsitteiden käyttö peittää järjen näkyviltä sen kipeän tosiasian, että kaikki "kulttuurit" ovat pohjimmiltaan aivan erilaisia ja voivat yhteen osuessaan tuhota toistensa kognitiiviset ominaisuudet. Ylevöitetyillä yleiskäsitteillä voidaan "tiedollisetkin" totuudet pyyhkiä tiedon valon ulkopuolelle. Yliyleistävät yleiskäsitteet ovat kuin mustat säkit, joita juristeristit – ja myös muut normimoraalin motivoimat toimijat – vetävät päänsä yli ja vakuuttelevat toisilleen: "Älkää peljätkö veljet, olemme tässä ihan samassa pimeässä huoneessa kaikki."
Tällaisia perusihmisyyteen olemuksellisesti kuuluvia ongelmia emme nykyisin pysty edes käsittelemään saati sitten ratkaisemaan. Yhteiskuntatutkimus on taantunut sosiologiasta takaisin pelkkään päättelyyn yksilöistä yhteisöön päin. Se on skolastista käsiterealismia, jossa päättelyn suunta on yliyleistävistä yleiskäsitteistä reaalitodellisuuteen. Sillä ei ratkaista monikulttuuristumisen mukana tulevia sosiaalisen häiriön ja lopulta kulttuurikognitiivisen romahduksen ongelmia.
Politiikka on institutionalisoitunutta ”poliittista korrektiutta”. Ikään kuin politiikka voisi olla ammatti ammattien joukossa. Pääministeri kokee vastuunsa murskaavana, vaikka hänen pienessä päässään ei ole edes selvää käsitystä siitä miten isoa valtaa hän edustaa. Hän pakenee viihteeseen, juoksee lenkkipolulla pakoon anoreksiaansa. Itkee kohtaloaan, uhriutuu. Uhriutuminen on sitä samaa samaistumista uhrirooliin, jonka vallassa maa vastaanottaa rajattomat määrät kehitysmaalaisia.
Kun Putin ja Lukasenko, maailman matalaotsaisimmat katalat valtapoliitikot kohtaavat, kumpikin aidon kunnioituksen ja luottamuksen hukanneena, koettu narsistinen loukkaantuminen saa silmät salamoimaan, ja voimaannuttava uhriajattelu antaa omankädenoikeuden kaikkeen. Kummankin uhrirooliin samaistujan mielestä maailma saa syyttää vain itseään, jos atomipommiin päädytään.
Meillä ei ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tapaan jolla taantuneiden totalitarismien itsetuho laajenee maailman tuhoamiseksi. Aivan vastaavasti omaa aikalaisajatteluamme rajoittavat ahtaat aitaukset. Niistäkään emme pääse yli. Itsekurimme riittää toistemme kurittamiseen, ja käräjille tuomittavaksi joutuu oitis jokainen, joka tohtii epäillä suojelukohteidemme uhristatusten oikeutusta.
--------------------------------
Lisäys:
Ajatushistorian harrastajan on aina nähtävä niiden ideologisten ismien pinnan läpi joiden nimissä kukin aikalaisajattelu yhteiskunnallista poliittista valtaa jakaa ja ajan tunnustuksellisia totuuksia sinetöi.
Ei ole vain niin, että historiassa uudet totuudet muodostuvat vastakohtina edeltäjilleen. On myös niin, että kussakin ajassa vastakkaisiksi hahmottuvat totuudet ovat toistensa peilikuvia. Toisiaan eniten vihaavat ideologiat ovat opillisen käsitepinnan alla toistensa peilikuvia ja kilpailevat samoista sieluista.
Erityisen selvästi tämä näennäisyys näkyi viime vuosisadan ideologisissa vastakkainasetteluissa, kommunismin ja kapitalismin, natsismin ja bolsevismin keskinäisessä kilpailussa. Ideologiset taistelut käydään Gemeinschaftin – ei Gesellschaftin – maaperällä. Viholliskuvat rakentuvat sielun symbioottisissa syvyyskerroksissa, ja opilliset tunnustukset ovat vain alitajunnan tuottamia projektioita.
Natsismi ja bolsevismi vaikuttivat kumpikin Gemeinschaftin raameissa ja ehdoilla. Ne edustivat kumpikin syvää tajunnallista taantumaa. Ne vihasivat toisiaan, mutta tosiasiassa niiden ainoa vihollinen sijaitsi niiden omassa alitajunnassa. Ne lauloivat sydämeenkäyvät taistelulaulunsa luodakseen yhteiskuntiinsa sosiaalisesti symbioottisen ja sitovan keskinäisyhteyden – kansankokonaisuuden – jossa tunnustuksellisuus olisi niin vahvaa että se hautaisi kaiken epävarmuuden ja kritiikin.
Ne pelkäsivät ja vihasivat omaa alitajuntaansa niin, että niiden piti tylysti kieltää psykoanalyysi. Natsien järjestämässä ensimmäisessä kirjaroviossa 1933 poltettiin nimenomaan seksuaalisuutta yleisesti käsitteleviä tietokirjoja ja Freudin teoksia. Vastaavasti N-liitossa Stalin kielsi psykoanalyysin 1936.
Kehityspsykologia oli ja on aina ideologisen ajattelun kipein kohta. Kumpikin järjestelmä kehitti aivan erityiset kasvatus- ja nuoriso-organisaationsa. Nuoruuden kehitysongelmat yritettiin pitää kurissa sulattamalla raja-aidat perheen ja yhteiskunnan – Gemeinschaftin – väliltä. Tässä tarvittiin silmien ummistamista nuorten kehittymättömyydeltä ja itsensä nuoruuden nostamista idealisoiduksi ja ihannoiduksi arvoksi.
Hitler-jugend ja pioneerit. Kumpikin oli näennäisten ideologisten eroavaisuuksiensa pinnan alla aivan samanlainen vastausyritys aivan samanmuotoisiin yleisinhimillisiin kehitysongelmiin.
Meillä noina vuosina eurooppalaisten opillisten totuuksien kulisseissa itsetuhoon ja syviin sisäisiin kriiseihin ja lopulta maailmansotaan ajautuneiden yhteiskuntien kuvailua ja analyysia ajatushistorialliselta kannalta harrastivat Olavi Paavolainen ja Tatu Vaaskivi. He toimivat meillä psykoanalyyttisen ajattelun edelläkävijöinä, ja heidän visionääriset teoksensa ovat edelleenkin parhaita johdatuksia poliittisten ideologioiden taannuttamaan tajuntaan.
Ja heidän teostensa nykyinen lukija voi kokea vain puistatuksia ja kavahtaa tajutessaan miten pahasti taantuvassa yhteiskuntatodellisuudessa me – jälleen keskellä itseisarvoista nuoruuden ihannointia – taas elämme.
----------------------------