Ajanjäristyksiä

 

 

 Ihmisen olemassaolonkokemuksen keskus, ”minä”, oli kautta koko tuhatvuotisen eurooppalaisen keskiajan kateissa. Elimme eräänlaisessa depersonalisaation unessa, jossa kaikkein viisaimmat ja oppineimmat ihmiset saattoivat jopa epäillä omaa olemassaoloaankin.

Yksikään keskiajan ihminen ei pystynyt piirtämään sellaista kuvaa, jossa olisi esiintynyt syvyysperspektiivi. Vasta kun visuaalisen kognition kyvyt uudelleen elpyivät renessanssissa, kuvaan ilmestyi syvyysperspektiivi. Silloin ”minä” astui ulos raamista ja alkoi uusin silmin tarkkailla itseään ja avautuvaa maailmaa. Se oli kuin joku olisi käynnistänyt pysähtyneen kellon uudestaan – ”minuus” on nimenomaan sitä että olemassaololle syntyy raami, ja koemme olemassaolon jatkuvuuden, että tajuamme ”ajan” kulumisen.

Ihmisen ”minä” on ”ajan” rakennusaineesta kyhätty kokemuksellinen raami, ja vaikka jokaisella on ”minä”, tuskin kukaan ymmärtää edes kaikkein yksinkertaisimpia tosiasioita ”minästä”. Esimerkiksi tosiasia, että yksilön kokemuksellinen ”tahto” voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa ihmisen alkulaumoja sosiaalisesti organisoineen ”vallan” muotoon, jolloin ”tahto” yllättäen siirtyykin henkilöltä toiselle – tämän merkitys jää itse asiassa melkein kaikilta ymmärtämättä.

Pitkässä lajihistoriallisessa perspektiivissä alkulaumoja organisoinut ”valta” on jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”. Ja se on yksi kaikkein eniten merkitystä omaava tosiasia, jos ihmisestä puhutaan.

Ihminen on alun alkaen kollektiivinen olento, ja kollektiivivoimat ovat meissä olemassa paljon ennen kuin mikään yksilöllinen syntyy. Eikä yksilöminuus ole mikään kaiken fokus, ei mikään sipulin ydin, jonka päälle kehityskerrokset ovat kasvaneet. ”Minä” on ajasta ja kokemuksista rakennettu raami, joka elää eri yhteyksissä eri ehdoilla. Jos ette usko, tutustukaa Reima Kampmanin uraauurtaviin tutkimuksiin niin sanotuista ”sivupersoonista”. Ne eivät ole uskon asia.

Hypnoosissa voidaan terveille ja vahvan psyyken omaaville koehenkilöille luoda vaihtoehtoisia ”minuuksia”, jotka voidaan testata persoonallisuustesteillä, jotka annetaan sokkoarvioitavaksi toisistaan riippumattomille tulkitsijoille, jotka toteavat, että kysymyksessä ovat todellakin eri persoonat. Ihmisen ”normaaliminän” rakenne toistuu näissä sivupersoonissa. Niillä on esimerkiksi oma henkilöhistoriansa, valikoidut muistonsa, ja valikoidut luonteenpiirteensä.

Niillä on oma aikansa, oma olemassaolonkokemuksensa.

Jos ihmisen ”minä” olisi ovi, jonka taakse joukko sen salaisuuksia olisi lukittu, lajihistorian rakennusmiehet olisivat toki tehneet lukoista pitäviä, mutta ovenkarmit irtoaisivat rits räts sijoiltaan seinästä kun sopivalla kauhakuormaajalla päin rysäytettäisiin.

Ajatushistoriallinen järistys oli, että keskiajalla lukkojen takana pimeässä uinunut ”minä” heräsi rysähdykseen ja silmät selkosen selällään tuijotti edessä aukeavaa maailmaa.

Syvyysperspektiivin ja ajantajun varassa hahmottuivat peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden ja hierarkian järkijäsennykset, ja uuden ajan ajattelua hallitsemaan nousi ajan dynamiikka, ”syysuhde”. Näillä tajunnallisilla eväillä muutettiin maailma ja ihmisen elinehdot.

Ymmärrämme jotain tästä kehityksestä, jos luemme valistusfilosofi Diderot’n romaanin ”Jacques fatalisti”. Sitä esimerkiksi Milan Kundera pitää eurooppalaisen uuden ajan yhtenä tärkeimmistä teoksista. Se voi nyt kertoa meille, että vielä valistusajan loppupuolella syysuhdetta koskevat kysymykset esitettiin fatalismin raamituksissa. Yhtäältä Leibniz toisaalta Hume olivat yrittäneet määritellä syysuhdetta käsitteellisesti, edellinen sieluttamalla koko todellisuuden dynamiikalla, jälkimmäinen vetäytymällä kartesiolaisen tarkkailijan asemaan ja epäilemällä syysuhteen todistettavuutta.

Mutta päämäärärationaalinen ajattelu mahdollisti uudet, visuaalisen kognition varaan rakentuvat luonnontieteet ja maailman hallinnan. Ja maailma on nyt parin viime vuosisadan aikana kokenut muutoksen, joka on miljoonakertainen verrattuna ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen.

Olemme kuitenkin jo ohittaneet oman kulttuurimme aallonharjan, ja meitä kannattaneet aallot ovat romahtamassa. Nyt maailman hallitsijoilla ei enää ole minkäänlaista hallintaa sen enempää luonnon kuin yhteiskuntien kysymyksissä. Eurooppalaisen ajatushistorian elinkaari loppuu siihen kun massamittaiset kansainvaellukset tunkeutuvat vanhoihin valtioihin ja hajottavat yhteiskunnat kulttuurisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti, terveydellisesti, ja myös – seikka jota emme toistaiseksi edes hyvin ymmärrä – tiedollis-kognitiivisesti.

Tapahtuu historiallinen deja vu – toistuu se kognitiivinen romahdus, jossa Rooman valtakunta hajosi ja katosi. Aika järisee. Olemme taas vajoamassa depersonalisaation uneen.

Kaikki meitä ”tiedollisesti” ohjaavat elämänpiirit – alkaen taloususkonnosta, jossa pohjimmiltaan uskonnollislaatuiseen kaikkivoipaisuuskuvitelmaan palautuva ”raha”, siis numeraalit, itsessään ajattomat numerot voivat toimia talouskielen lauseiden subjekteina – ja päätyen yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä muotoiltuihin ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioihin – nämä taannuttavat tajuntamme takaisin kaikkein varhaisimpiin perusnarsistisen symbioosin tuntoihin. Ja kun tajuntamme valtaa omnipresessi ja omnipotenssi, silloin kaikki maailmassa tapahtuu automotorisesti, kuin itsestään.

Sen systeemin nimi on totalitarismi. Se ei ole koskaan minkään tietyn nimisen ideologian tuotos. Se on ihmisen ikiaikainen tajunnallinen taantumamekanismi, joka voi toteutua ihan millä vuosituhannella tai -sadalla tahansa, ja aina kulloinkin suosioon nousseiden ideologioiden aatteellisissa kulisseissa.

Ja nyt se siis tapahtuu ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” noituman ymmärryksen kulisseissa. Se tapahtuu yleisesti hyväksyttyjen hienojen ihanteellisten arvojen kulisseissa, sellaisten arvojen kuin ”humanismi” ja ”monikulttuurisuus”. Kansainvaellukset tulevat täydellistämään eurooppalaisen ajattelun romahduksen – aivan vastaavasti kuin barbaarien tulo täydellisti Rooman valtakunnan sisäisen hajoamisen.

Emme saa tuossa väestön vaihtokaupassa mitään. Se on vain synkkä tragedia. Vaihtokaupassa poliittinen parodia ja satiiri jäävät poliitikkojen itsensä käsiin. Kun ketään ei saa loukata, mitään ei saa ajatella. Twitterissä huudellaan boom-boom-boomereita tai piss-piss-pissiksiä. Yleisesti ottaen taannutaan taas takaisin sellaiseen tajunnalliseen tilaan, jossa sanat vain signaloivat ja asiat ”vain tapahtuvat”. Ollaan taas vain olemassa, vai ollaanko? –

Musiikkia tämä aika on täynnä, sen ajattomuutta harva tajuaa. Se ”tapahtuu” yhdessä jatkuvassa ajanhetkessä, kun ääniaallot hakkaavat korvan rumpukalvoja. Se vie mukanaan, suggeroi transsiin. Omnipresenssi ja omnipotenssi. Poliitikko on artisti artistien joukossa, kannatus riippuu siitä kuinka edustava on ja kuinka kauniisti hallitsee retoriikan.

Elämme epäilemättä jo maailmassa, jossa jokainen ihminen on laulun arvoinen. Eli yhtä arvoton. Jossa jokainen elämä on tärkeä. Eli tärkeää ja turhaa ei enää eroteta. Ja lopulta katoaa tajunnasta myös se hetki jonka elimme.

So it goes. Niin se käy.

 

 

 

-------------------------------

Lisäys 28.7.2022: 

”Ajanjäristys” on niin kirjallisesti kuin tajunnallisten alkioidenkin kannalta loistava metafora. Olen joskus ajatellut tajunnallisia alkioita mieltämällä ne visuaalisesti ikään kuin kysymys olisi kvanttimekaniikan kvanttilomittumisesta. 

Aikaa ei voi kuvata muuten kuin metaforin, eli on valittava kuva, jossa aineeton lomittuu aineeseen. Kyse voisi olla myös sellaisesta systeemisestä toiminnasta, jossa jokin aikaan sidottu toiminnan ominaisuus hyppää irti mekanismista. 

Kuvittele vaikkapa kosminen kello, koko universumin kokoinen, ja sen rattaat, galaksien kokoiset, ja niiden hampaat ptum ptum, ja sitten pysähtyy yksi, sen seurauksena seuraava, ja läpi koko koneiston käy jyrinä ja rytinä. Ikään kuin piiskan isku, joka rynnistää läpi mekanismin. Aalto joka kuljettaa lukkoa lenkki lenkiltä, sulkee, avaa, päästä päähän. 

Ajanjäristys voisi olla jokin sellainen. Kuin jokin ajan hammas, pykälä joka jää väliin, ja aika järisee. Hetki jähmettyy hetkeksi, ja sitten sekunti siirtyy taas eteenpäin. Normaalikäyntiä plus yksi, yksi, yksi – sitten stop, miinus yksi, stop, plus yksi – systeeminen häiriö, ikään kuin universumin mittainen deja vu -hetki. 

Kuten Vonnegut kuvaa, kun ajassa on palattu pykälä taaksepäin, kaikki mikä ehdittiin elää, täytyy elää uudelleen. Järistyksessä takautunut aika eletään yksi yhteen kahteen kertaan, ja kun tullaan taas samaan pisteeseen, jossa jokin naksahti ja aikajatkumo putosi pykälän verran taaksepäin, alkaa taas tapahtua jotain uutta, siinä ”vapaa tahto jysähtää taas päälle”. 

Kirjailijan mielikuvitus tapailee ulottuvuuksia, joille ei ole normaalisti kuvailevia käsitteitä. Hän puhuu kvanttifysiikasta, jota sitäkin yritetään kuvata termillä ”kvanttimekaniikka”. Se on kuitenkin olemuksellisesti pelkkää matematiikkaa, suureiden suhteita, ei mitään esineistä tai aineellista. 

Deja vu -kokemukset kestävät tovin, sanotaanko vaikka muutamia sekunteja, mutta Vonnegut panee ihmiskunnan takautumaan kymmenen vuotta, joka siis eletään kiltisti uudestaan. Ihmiset eivät tietenkään itse huomaa mitään, he toimivat kuin mekaaniset lelut. Hetki, jolloin paluu tapahtuu, on ongelmallinen. Kun ”vapaa tahto jysähtää taas päälle”, monella on jokin tekeminen kesken, mutta kukaan ei oikein tiedä mistä tähän tilanteeseen tulla tupsahti. 

Ei paljoa lohduta se, että monen normaalielämäkin oli ollut toimintaa ilman vapaata tahtoa. Ihmiset näyttelevät – puhuvat pelkkien vuorosanojen mukaan – muuallakin kuin teatterissa. Monen elämä ei ole vieteriukkoa tai puhuvaa nukkea kummempaa. Mutta kun aika palasi normaaliin, askel saattoi olla kesken, auton rattia oltiin kääntämässä, hissin ovi oli sulkeutumassa. Seurasi kaatumisia, kolareita, hätääntynyttä paniikkia. Se oli melkoinen rysäys. 

Hyvin yleisesti ottaen: jos kaikkein suurimmasta, kosmisesta äärettömyydestä, kuuluisi huminaa, korvia heristämällä se helposti alkaisi aaltoilla Straussin ”Tonava kaunoisen” tahtiin. Ja kohta valssi rytmittyisi kellon heilurin liikkeiksi, ees, taas, ees, taas – ja Tonavasta muuntuisi ajan virta. 

Kosminen ääretön mittakaava kietoisi ranteeseensa kvanttimekaniikan kellon, joka tiktiktik Planckin vakion kokoisia tajunnallisia alkioita. Suurin ja pienin, laadultaan yhtä ja samaa. Niiden välillä on vain tapahtumista. 

Tästä olisi lyhyt loikka Diderot’n "Jacques fatalistiin", eurooppalaisen uuden ajan vasta hahmottuviin versioihin syysuhdeajattelusta. Voisi ajatella, että vielä valistusajan ihmiset elivät minätietoisuuden ovella, ikään kuin itsensä vieressä, ehkä jonkin aikalomittuman etäisyydellä itsestään. Ikään kuin peilissä – jotka nekin olivat valistusajalla vielä uutta – jossa päällekkäin olisi monia kuvia, osin särkyneinäkin. Piti etsiä oikeaa kohtaa ja asentoa, jos mieli nähdä itsensä kokonaan tässä ja nyt. 

Antiikin myytit eivät tunteneet syysuhdetta eivätkä sattuman käsitettä. Voisi kuvitella, että sattuman satumaassa luonnonlait voisivat huonosti, ja kaikki olisi mahdollista. Mutta aurinko nousee joka aamu, tuo valon maailmaan, ja laki on instituutio, järjestys ja järjestelmä. Luonnonlaki on koneisto, tyypillisesti kellokoneisto, ja mekaaninen ja orgaaninen kuin soittorasian tanssiva nukke. 

Filosofeista Hume halusi todistetun koukun, johon auringon voisi ripustaa, kun taas Russell mitätöi ”nimen” pelkkänä metafyysisenä koukkuna, johon kaikki todellinen tapahtuminen ripustetaan. Mutta nimeämisen käytännöt ovat ikivanhoja, primitiivisiä – ensimmäiset nimet olivat sosiaalisia instituutioita, elämänmuodon elämänpiirejä, mekaanisia tekoja, eivätkä nimiä ollenkaan. Alkuihminen ei nimennyt kohteita, ei tekoja, ei ominaisuuksia, vaan sulki samalla sanalla elämänmuodollisia piirejä. Niin syntyi kieli, ja kielestä kehittyi kirjallisuus. 

Kieli on sosiaalinen instituutio ja sanoilla roolinsa, tehtävänsä, ne ovat kuin tajunnan palvelijoita, jotka tarjottimellaan tuovat tajunnallisista alkioista kootut ateriat nautittavaksemme. Wittgenstein selvitti, miten kielen rakenne on maailman rakenne ja kielen rajat maailman rajoja. Elementaarilauseet asettuvat aineellisen maailman päälle peittäen ja sitoen sen yhdeksi. 

Kun kieli pysähtyy, aika pysähtyy. Se tapahtuu niin että käsite liimataan kiinni reaalimaailmaan, ja se on kuin iskisi rautakangen kellokoneistoon. Skolastinen käsiterealismi on kuollutta kieltä, se elää tapahtumattomassa, ajattomassa maailmassa, yliyleistävien yleiskäsitteiden ideamaailmassa, jossa kaikki on vain todellisuuden varjokuvaa kuin Platon luolan seinällä. 

Kun kieli lakkaa olemasta vertausta, skolastiikkaa ei mekaniikasta irrota mikään. Sama onko kyse tuomiopäivän kellon rattaasta tai teilipyörästä – ajaton absolutismi tämän planeetan pyörimisen pysäyttää. 

 

-----------------------