Salamaa taivaalta

 

 

Hannu Salama matkalla raastupaan 1966

 

  Ihmissuvun aamunkoiton alkuhämärässä ihminen loi jumalat omaksi kuvakseen. 

Kulttuuriantropologian klassisiin havaintoihin kuuluu muun muassa se, että siellä missä alkuyhteisön jumaluudet olivat naishahmoja, siellä sosiaalisuus oli laadultaan symbioottisempaa kuin siellä, missä jumalat olivat miehiä. Symbioottisuus tarkoittaa äidillistä huolenpitoa ja vahvoja sosiaalisia siteitä, kun taas miehinen jumaluus tuotti eriytymistä, keskinäistä kilpailua ja sotataitoja. 

Yleisesti ottaen on tosiasia, ettei maailmasta ole löytynyt yhtäkään ihmisyhteisöä, jossa ei jonkinlaista uskonnollisuutta esiintyisi. Se, miten erilaisia uskonnot voivat olla, kertoo jotain siitä, miten erilaisia yhteisöt ja niissä elävät yksilöt voivat olla. On suuria kulttuureja, joilla ei toistensa kanssa ole mitään yhteistä – ja voi olla jopa oikeampaa sanoa, että ”ihmisyys” eri kulttuureissa voi olla niin erilaatuista, ettei ole edes syytä puhua mistään yleisestä ihmisyydestä. 

Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä. 

Jotain yleisinhimillistä on kuitenkin siinä, että kaikkien alkuyhteisöjen alkuperäinen ajattelulaatu on tietyllä tavalla ”uskonnollista”. Lajinkehityksen alkuhämärässä vallitsivat ne samat tajunnalliset tunnot, jotka ovat jokaisen ihmisyksilön varhaisimpia kokemuksia nykyäänkin. Vastasyntyneen maailma on ”kaikkiallinen” ja ”kaikkivaltainen”, ja vain vähitellen hänen aistinsa tarkentuvat, ja hahmon- ja käsitteenmuodostus alkaa. Nuo varhaisimman vaiheen tunnot, omnipresenssi ja omnipotenssi, ovat maailman kaikkien ”uskontojen” raaka-ainetta. 

Ihmiselämän alku on kuin kulkua sumussa. Kukaan ihminen ei selviydy varhaisimmista vaiheistaan yksin, ja ihmisen lapsuus – poiketen muiden kädellisten, nisäkkäiden, tai yleensä elollisten olentojen lapsuudesta – on suhteellisesti ottaen aivan tavattoman pitkä. Ihminen ei oikeastaan koskaan tule ”valmiiksi”. 

Matka varhaisvaiheen symbioottisista tunnoista, joissa ihmislapsi on puhtaasti ”vastaanottajan”, ”objektin”, roolissa, aikuiseen autonomiaan ja terveeksi toimijasubjektiksi, ei ole vain tavattoman pitkä, vaan, siltä usein tuntuu, toivottoman pitkä. Nuo alkuperäiset roolit jäävät jokaisen tajunnan pohjalle ja muodostavat perusjäsennyksen kaikelle sille ”tiedolliselle” ajatusainekselle, jota kasvu ja kehitys tuo mukanaan. Jos yhteisö tai yksilön psyyke jossain elämän myöhemmässä vaiheessa kriisiytyy, niin kuin ne liian usein tuppaavat kriisiytymään, psyyke taantuu takaisin alkusymbioosin huomaan. Se on turvaa ja vahvistusta antava suojapaikka. Se opitaan, mieli institutionalisoi sen. Tähän perustuu esimerkiksi kaiken ”uhriajattelun” – uhrirooleihin samaistumisen – voimaannuttava vaikutus. 

Uhrirooleihin samaistuminen on siis yhtäältä yksilön psyykeä ja laajemmassa kuvassa koko sosiaalista todellisuutta taannuttavaa, ja toisaalta juuri se on palkitsevaa. Sen mekanismi tuo mukanaan kaikkiin uhrirooleihin olemuksellisesti kuuluvan viattomuuden, ja viattomuus puolestaan käynnistää psyykkisen projektion, jossa oma pahuus voidaan heijastaa ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin. Kuvaan kuuluu edelleen se, että uhrirooli legitimoi omankädenoikeuden. Tästä on juuri nyt maailmanmittakaavan esimerkkinä Putinin uhriajattelulla oikeuttama hyökkäyssota. Ukrainassa on nyt käynnissä tavattoman raaka kansanmurha, kansanryhmän tuhoaminen. 

Kysymys siinäkin on ihmisen ikuisista ominaisuuksista. Putin ei ole uhriajattelua itse keksinyt. Ei sitä keksinyt Hitlerkään, jolle se oli yhtä ominaista kuin Putinille. Se on jokaisessa ihmisessä niin syvällä, ettei sitä syvemmällä ole oikeastaan mitään. 

Kaikki varhainen tiedollinenkin ”ajattelu” on aluksi laadultaan ”tunnustuksellista” – myös se on ”vastaanottavaa” – ja tunnustuksellisessa ajattelussa ”totuudellisuutta” koetaan niin että vastaan tulevat ongelmat palautetaan jo olemassa olevan kaikkiallisen totuuden yhteyteen. Näin eurooppalainen ihminen teki tuhat vuotta keskiajalla. Totuus oli jo olemassa, se oli kirjattu raamattuun, ja tarvitsi vain löytää se sieltä. Sanomme sitä deduktioksi, taaksepäin päättelyksi, mutta päättelyn kanssa palauttamisella ei ole mitään tekemistä. Tunnustuksellinen ajattelu ei haasta todellisuutta, se haastaa vain sen joka ei usko jo olemassa olevaan totuuteen. 

Tapa, jolla keskiajan tunnustuksellinen ajattelulaatu lopulta kuplastaan puhkesi, on koko ihmiskunnan historiassa vertaansa vailla oleva kulttuurikognitiivinen murros. Uuden ajan individualismi nousi, kuten Spengler asian ilmaisee, ”kuin huuto ihmisen rinnasta”. Ehkä tuhatvuotinen minäpersoonan hukannut depersonalisaatio kehitti supervahvan vastavaikutuksen -- emme tiedä. Minän ja maailman, subjektin ja objektin vastakkaisuus loi vuoropuhelun luonnon kanssa, ja niin koko tiedonalojen järjestelmä syntyi uudestaan. 

Puhtaasti psyykkiseltä kannalta kehitysmurrokseen sisältyy paradoksaalisia asetelmia. Esimerkiksi on niin, että mitä vakaampi on yhteisössä vallitseva perusturvallisuus – joka näennäisesti sellaisenaan näyttäisi olevan pysähtyneen ”tunnustuksellisen” yhteisön ominaisuus – sitä enemmän yhteisö sallii ja pystyy ottamaan vastaan ”luovaa” ajattelua. Yksilön kohdalla tämä sama tekijä toteutuu niin, että mitä turvallisempi on varhaisen lapsuuden symbioottinen vaihe, sitä pitemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen se myöhemmässä elämässä mahdollistaa. Se, joka osaa ajatella nämä totuudet alusta loppuun läpi, voi nimittää itseään sosiologiksi ja psykologiksi. 

Esimerkiksi on paradoksaalinen tosiasia, että juuri täydellistynyt yksilöllinen eriytyminen teki eurooppalaisen ihmisen kykeneväksi ymmärtää sosiologiaa. Tarvitaan aivan erityinen positio, tarkkailuetäisyys, jotta yksilö pystyy jäsentämään itsensä irti taustastaan ja voi havaita itsessään vaikuttavan tunnustuksellisuuden. Sosiologia alkaa sen tosiasian ymmärtämisestä, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. 

Joukkovoimat ovat olennaisia ja ratkaisevia. On kuitenkin noita tärkeitä kehityskynnyksiä, joiden ylittäminen muuttaa ratkaisevasti niin yhteisöjen kuin yksilöiden tajuntaa. 

Kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, ja siitä seuraa myös se, että me kaikki synnymme jo olemassa olevaan yhteisöllisyyteen, johon myös yhteinen kieli käsitekoneistoineen kuuluu. Yksityinen kielihän on mahdottomuus. 

Kielen tehtävä sosiaalisena muodosteena on varjella yhteistä ymmärrystä, ja kaikki kieli palautuu lopulta alkulauman signaalivaikutuksiin ja reaktioihin. Vaikka symboloiva käsitteenmuodostus muodostaakin tietoisen ajattelun olennaisen osan, itse kielen luonteesta johtuen niin sanotusti ”uutta luovaa” ajattelua voi yhteisössä kerrallaan esiintyä vain hyvin rajallinen määrä. Valtaosan kaikesta ajatteluaineksesta on aina toistettava jo olemassa olevia käsitesisältöjä. Toisin sanoen, valtaosan ihmisistä on ajateltava kokonaan, ja sen pienen luovan joukonkin valtaosin ”tunnustuksellisesti”. 

Eivät uskonnot ole siis maailmasta mihinkään katoamassa. Tietysti niiden käsitteet ja sisällöt saattavat aikojen mukana muuttua – tuskinpa esimerkiksi kristinuskossa on jäljellä mitään siitä, mikä oli tehnyt vaikutuksen Rooman valtakunnan aikana, jolloin yhteistunnot häilyivät kuin rajatilapersoonallisuudella, ja yksilöiden todellisuudentaju oli vajonnut asteelle jossa koetaan sijaiskärsimys realiteettina. – 

Uskonnoissa pysyvintä on vain niiden nimi. Historiallisten aikakausien ja vaihtuvien ajatuslaatujen yli suuret uskonnot ovat selviytyneet lähinnä kahdella toisensa pois sulkevalla tavalla. Ne ovat olleet joko kivettyneen muuttumattomia, tai sitten niiden tajunnalliset muodot ovat olleet tavattoman mukautuvia. Meillä on onneksemme ollut vallassa jälkimmäistä vaihtoehtoa edustava uskonto. 

Yleisinhimillinen kehitys on edennyt tunnustuksellisesta ajattelusta – jossa yksilö on kokenut oman uskontonsa totena ja itsensä jumalan luomana jumalan kuvana – kaiken tunnustuksellisuuden ”yläpuolelle” asettuvaan positioon, jossa tietoinen yksilö tietää, että alussa ihminen loi jumalat omaksi kuvakseen. Uskontoilmiön kannalta tunnustuksellisuuden yli pääseminen on se ajattelun kynnys joka olisi voitettava. Tunnustuksellisuus sulkee yksilön ontologiseen kehään. Siinä niin kysymykset kuin vastauksetkin muotoutuvat samojen ajatteluehtojen pohjalta. Kaikki uskonnot ovat hyviä vastaamaan kysymyksiin, joiden syntymisessä ne ovat olleet mukana – kukin uskonto ongelmoi omalla tavallaan, omine perustuntoineen ja -käsitteineen, ja vastaa kysyjälle samalla tavalla.

Tapaa, jolla kaikki inhimilliset tuntomme ja myös ajattelumme tuppaa palautumaan alkuperäiseen ”uskonnollisuuteen”, ja sitä, miten vähäistä kaikki todellinen inhimillinen edistys lopulta on, voisimme juhannuksen kunniaksi havainnollistaa muistelemalla Hannu Salaman romaania "Juhannustanssit" vuodelta 1964. Sehän sai tunnustuksellisuuden ahdistamat kirkonvartijat ja moraalipaineen puristamat tekohurskaat poliitikot saattamaan vireille jumalanpilkkasyytteen, jota sitten käsiteltiin Helsingin raastuvassa vuoteen 1966 asti. Tämä on edelleen ajankohtainen aihe.

Vanhempi sukupolvi muistaakin, miten paljon kuohuntaa jumalanpilkkaoikeudenkäynti sai aikaan. Teoksessaan kirjailija oli kesän kauneimpana yönä pannut umpihumalaisen muurarin saarnaamaan suureen ääneen, niin, no, törkeyksiä, keskittyen paljolti raamatun henkilöiden rumiin ruumiintoimintoihin. Tarinassa toki oli muitakin siveyspiirejä ärsyttäneitä riettauksia.

Jumalanpilkkaoikeudenkäynnistä tuli monipolvinen farssi, jollaisilta myös nykyiset ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” tai ”uskonrauhan rikkomista” koskevat noitaoikeudenkäynnit tulevat tulevaisuudessa näyttämään – viimeistään kun niitä vastaavasti katsellaan puolen vuosisadan kuluttua. 

Jumala itse ei ilmaantunut raastupaan läsnäolevaksi loukattuna asianomistajana tai edes todistajaksi, ja niinpä Hänen kunniansa suojelijoiksi jäivät hymyttömät syyttäjät ja totiset tuomarit, joiden todellisia ajatuksia saattoi vain arvailla. Jumalanpilkka oli tuolloin rikos, josta saattoi saada neljä vuotta kuritushuonetta. Salama toki kaikkien käänteiden jälkeen pääsi vähemmällä, kolmen kuukauden ehdollisella vankeudella, josta sitten viisas presidentti Kekkonen hänet armahti. 

Jumalanpilkkalainsäädännön kehitys kuvastaa jollain lailla yleistä yhteisöllistä kehitystä. Suomen kansa on ollut hurskasta ja harrasta, ja vain vaivoin ovat muutamat päät nostaneet itsensä yhteiskunnallisen tunnustuksellisuuden vedenpinnan yläpuolelle. Historiallista matkaa on jo kertynyt silmän ja älyn kantamattomiin. Vuoden 1734 lain mukaan jumalanpilkasta tuli kuolemantuomio. Vajaat sata vuotta myöhemmin, kun oltiin Venäjän vallan alla, lakattiin panemasta noita tuomioita täytäntöön. Tuomitut tavallisesti passitettiin Siperiaan. Se laki, jonka perusteella Salama 1966 tuomittiin, oli vuodelta 1890. Salaman tapauksen jälkeen enimmäisrangaistusta alennettiin kahteen vuoteen.

Oikeusfarssin aikainen ja jälkeinen yhteiskunnallinen keskustelu toki vaikutti jotakin, mutta sisällöllisesti minimaalisen vähän. Kuten sanottu, todelliset tajunnansisällöt voivat sietää vain vähäisiä muutoksia. Totinen komitea nimeltään ”Kirkko ja valtio” esitti 1977, että Jumala-sana voitaisiin poistaa laista – koska alettiin ajatella, ettei Jumala taida tarvita ihmisten suojelua – mutta rangaistavaksi määrättäisiin yleisesti sen loukkaaminen, mitä missä tahansa maassa toimivassa uskontokunnassa pidetään ”pyhänä”. Eli, jos juristerian sana sanottaisiin yhtä rumasti kuin muurari Hiltunen, jumalien pyhittämisen määrä vain kasvoi. Nykyinen pykälä ”uskonrauhan rikkomisesta” – joka siis on sisällöllisesti käsitteiltään väljä ja mahdollistaa millaiset tulkinnat tahansa – tuli voimaan 1999.

Käsitteenmuodostuksen kannalta kaikki tapahtunut ”edistys” voidaan mitata yleisen ajattelun ”tunnustuksellisuuden” asteikolla. Sen yhden ”oman” jumalamme suojelemisesta on näkökulmaa yritetty laajentaa ”yleiskatsauksellisempaan” suuntaan, mikä de facto tajunnallisesti tarkoittaa vain sitä, että se mitä aiemmin oli katseltu tunnustuksellisen kuplan sisällä putken läpi, voitiin nyt aivan sama ahdasmielisyys säilyttäen auktorisoida näennäisesti vielä yleispätevämmällä perustelulla.

Auktorisoinnin määrä ei siinä siis miksikään ole muuttunut, mutta tietysti pykälän soveltamisessa tarvitaan uutta määrittelypositiota vastaten uusia entistä monitulkintaisempia yleiskäsitteitä. Tällöin päädytään entistä täydellisempään käsitesekaannukseen, koska ei ole mitään käsitesisällöllisesti pätevää tapaa tarkastella tunnustukselliseen ajatteluun kuuluvia uskontoilmiöitä jostain ”yleisestä” näkökulmasta ja saada kaikki erilaiset – toisensa yhtä lailla moraalisesti kuin tiedollisestikin poissulkevat – uskonnot keskenään yhdenvertaiseen asemaan. Niinpä kaikista oikeudenkäynneistä tulee pakostikin pelkkiä farsseja, joissa käytetyt kriteerit voivat yhden uskonnon tapauksessa tuomita, toisessa tapauksessa taas vapauttaa.

Pykälät ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” on kumpikin leivottu samasta taikinasta ja muotoiltu samaa yleistävää premissiä käyttäen. Ne ovat vain nimellisesti eri pykäliä, joissa toistuu sama sisäinen logiikka. ”Kansanryhmä” nauttii samanlaista pyhitystä kuin ”uskonrauha”.

Lopputuloksena on tuomioita, jotka olisivat naurettavia, elleivät ne kertoisi siitä miten himokkaita syyttäjäviranomaiset ovat saamaan tietyt kriittiset ajattelijat kiusattavakseen. Samalla käsitteellisellä kärpäslätkällä he huitovat tuonne tänne. Ikään kuin samalla lainsäädännöllä voitaisiin tuomita joku joka vetoaa raamattuun pitäessään homoseksuaalisuutta syntinä ja katsoa sormien läpi toista, jonka uskonto säätää homoseksuaalisuudesta kuolemanrangaistuksen.

Juhannustanssit 1964

--------------------------------------------