 |
| Eurooppalaista kuvataidetta: Magritte |
1. Freud teki virheen siinä, että yritti viedä luonnontieteellisen käsitteistön kuvaamaan vielä käsitteellistämättömiä psyyken ilmiöitä
Olen joskus ajatellut kirjoittaa niin sanottujen ”tieteisuskovaisten” – joita esimerkiksi Skepsis-yhdistys meillä edustaa – listaamista ”argumentaatiovirheistä”, eli erilaisista ”väärän” päättelyn ja perustelun tavoista, jotka ehkä näennäisesti näyttäisivät omaavan joitakin järkiajattelun ominaisuuksia, mutta joissa taustalla vaikuttavat kuitenkin kokonaan muut kuin tiedolliset motiivit.
Aiheen käsitteleminen on kuitenkin jäänyt satunnaisten viittausten varaan. Olen esimerkiksi jossain yhteydessä huomauttanut, että niin sanottu ”olkiukko” – joka terminä taitaa olla tökerö kirjaimellinen käännös englannin kielessä variksenpelättiä tarkoittavasta sanasta – voisi ihan oikeasti tarkoittaa jotain todellista. Se voisi olla esimerkiksi yritys ilmaista jotain persoonatonta sosiologista tosiasiaa, jolle yksilötietoisuudessa ei ole verbaalista vastiketta. Näitä ongelmiahan tiedollisessa ajattelussamme on – on elämänalueita, joille on etsittävä sanalliset ilmaisut siirtämällä käsitteet muista yhteyksistä.
Netin keskustelupalstoilla argumentaatiovirheiden poimiminen ja nimeäminen on varsin suosittu harrastus. Alan miehet pitävät itseään erityisen fiksuina, hulluilla on halvat huvit. On niitä, jotka saavat erityistä mielihyvää toisten ihmisten mitätöinnistä. – Mutta sitä, että snobbailussa on kyse vain yhdenlaisesta kirsikanpoiminnasta, jossa varsinaiset asiat huuhtoutuvat pöydältä pesuveden mukana, sitä he harvemmin harmittelevat.
Itse asiassa argumentaatiovirheiden namedroppaaminen toteuttaa ajatushistoriallisen paluun Freudiin, jota taas kyseiset tieteisuskovaiset skeptikot koko tunnustuksellisen uskonsa antamalla varmuudella halveksivat. Freudin mitätöiminen on hyvä esimerkki oman aikamme täydellisestä älyllisestä alennustilasta. – Itse olen pyytänyt kohtaamiani psykoanalyysin kriitikoita selittämään, miten he ymmärtävät sen, että raiskauksen uhrit tuntevat syyllisyyttä ja häpeää – mutta toistaiseksi kukaan ei ole osannut antaa vakuuttavaa ei-psykoanalyyttista selitystä.
Jos tieteisuskovaiset skeptikot yhtään ajatushistoriallisia lankoja ymmärtäisivät, tuskin he silti kuitenkaan Freudia esikuvakseen kutsuisivat. Mutta tosiasia on, että kyllä tuossa päättelyvirheiden paljastamisessa vaikuttaa taustalla aitofreudilainen syvyyspsykologinen ihmismielen malli. Tämä malli rakentuu erillisestä ajattelun tiedollisesta tasosta, pintakerroksesta, jota siis hallitsee jokin ”oikea” järki, kun taas pinnanalaiset vaikuttimet jäävät piiloon, vaikka nämä vaikuttimet voivat viedä järjen pahasti harhaan.
Itse asiassa argumentaatiovirheiden nykyään pitkäksi venähtänyt lista aikanaan muistutti kovasti Freudin tyttären Anna Freudin analysoimia ”minän” neuroottisia puolustuskeinoja, defenssimekanismeja. Juuri sellaiset ajatushahmot ja harhat kuin projektiivinen olkiukko, auktorisoiminen ja rationalisaatio, toisto ja takertuminen – tällaisista skeptikoiden ajattelu tietysti vain karsii kaiken psykologiaan viittaavan pois ja operoi pelkästään näennäisen ”tiedollisilla” sisällöillä. Tai vain pelkillä nimillä.
Tässä pätee vanha sanonta rikasta silmässä, vaikka skeptikon oman silmän on malka puhkaissut. Tätä ajatteluvirhettä he eivät tietenkään itse itsessään näe eivätkä siten pysty sitä tunnustamaan saati korjaamaan.
Tieteisuskovaiset skeptikot ikään kuin uskovat sokeasti siihen, että maailma voi rakentua pelkästään oikeasta tiedosta – ja Freud on armottomasti pudotettu väärän tiedon laatikkoon – varoittavana esimerkkinä täydellisestä epätieteilijästä – koska hän teki niin paljon virheitä. Tämä sokeus on niin tunnustuksellista, etteivät he edes näe miten välttämätöntä ja myös hedelmällistä yleisessä tiedon historiassa kaikki ”väärä” ajattelu on ollut.
Korjattakoon tässä eräs yleinen väärinkäsitys. Freud ei tehnyt virheitään siksi, että luonnontieteellinen ajattelu olisi ollut hänelle vierasta, vaan aivan päinvastoin siksi, että hän nimenomaan oli saanut luonnontieteellisen koulutuksen ja yritti viedä luonnontieteellisen käsitteistön kuvaamaan vielä käsitteellistämättömiä psyyken ilmiöitä.
Ajatushistorian harrastaja voi nähdä tällaiset asiat selvemmin. Ajatushistorialliseen harrastukseen tarvitaan valmiutta luopua olemassaolevasta tiedosta ja kykyä eläytyä menneisiin aikoihin niiden omilla ajatteluehdoilla. Siinä tarvitaan myös sellaisia perifreudilaisia käsitteitä kuin ”minä” ja ”kehitys”, jotka eivät koskaan ole ”valmiita”. Mikään tällainen ei valkene niille, jotka eivät ymmärrä että koherenttinen totuudellisuus on konstituoivaa, alkuperäistä ja ensisijaista, kun taas empiristisellä metodilla tavoitettu todellisuusvaste on toissijaista.
Sääli, että meillä on ikään kuin kaikessa viisaustieteessä jonkinlainen etuvartio – todellinen olkiukko – joka jotenkin kuvittelee, että maailma voisi muodostua pelkästä oikeasta tiedosta. Kun sellainen kuvitelma kaiken lisäksi on totaalisen historiaton – eli kaikki ajattelu tapahtuu ikään kuin absoluuttisten ajattomien totuuksien maailmassa – silloin tosiasiassa ollaan palattu keskiaikaiseen skolastiseen käsiterealismiin, ja kaikesta ajattelusta tulee tunnustuksellista ja palauttavaa.
Skeptikon tunnusmerkki on, että hän kyllä toitottaa dogmia ”tiede on itseään korjaava systeemi”, mutta ei ymmärrä mitä ”parhaan olemassa olevan tiedon” maailma historiallisesti tarkoittaa.
2. Yhteiset mielipiteet eivät tarvitse ryhmävahvistautumista niin kipeästi kuin yhteinen tarve vaieta vaikeista asioista
Koskaan missään mikään yhteiskunta ei ole vajonnut totalitarismiin minkään äärivähemmistön vaikutuksesta
Itseäni kiinnostavat nimenomaan ne tavat ja syyt, jotka tuollaisissa ajatusansoissa ja harhoissa vaikuttavat ja saavat aikaan sen että niin monet niihin lankeavat ja uskovat. Noissa tekijöissä on jotain joka palaa kaikkein varhaisimpiin kehitysvaiheisiimme, vaikka harhat vaikuttavat hyvinkin ”tiedollisilta” ja aikalaisajatteluun olemuksellisesti kuuluvilta.
Oman ymmärrykseni mukaan me elämme nyt syvenevän kriisin aikoja, ja tämän kriisiytymisen keskeinen elementti on sosiopsyykkisen taantuma ja sen tuote, eräänlainen Suuri Yhteinen Valhe. Sitä taantuman vahvistuessa yhä laajemmin tunnustetaan. Se on kuin yhteinen tiedollinen uni, unitietoisuus, joka ulottuu jo koko ”punavihreän” ajattelun laidasta laitaan, kommunisteista kokoomuslaisiin, kaikkinaisista kirjavista ”tasa-arvon” oksymoroneista taloususkonnon kautta ilmastonmuutosta julistavien fanaatikkojen hellimiin maailmanlopun eskatologioihin.
Tuolle Suurelle Yhteiselle Valheelle löytyy hyvin yleispätevä käsitteellinen kiteytys, Orwellin maailmankuuluisa dystopia ”1984”. Se on todellinen totalitarismin oppikirja. Sanotaan, että Orwell kirjoitti kuvauksensa ajatellen N-liiton yhteiskuntajärjestelmää, mutta nimenomaan kaunokirjalliset ansiot laajentavat hänen teoksensa sellaiseksi yleispäteväksi todellisuuskuvaksi, joka esittää ideologiasta riippumatta kaikkia sosiopsyykkisesti kriisiytyneitä ja lapsenasteelle taantuneita yhteiskuntia.
Ja juuri sellainenhan omasta yhteiskunnastamme nyt on tulossa. Ja, kuten aina tapahtuu, juuri absoluuttisten, ajattomien arvojen ja uskonomaisen tunnustuksellisuuden kautta. Me taannumme totalitarismiin sisäsyntyisen yhdenmukaisuuden paineen, sensuurin ja orwellilaisen kaksoisajattelun – siis projektiivisten mekanismien – kautta. Tiedollinen taantuminen tapahtuu paradoksaalisesti aivan päinvastaisia sisältöjä esittävien ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” opillisissa ja aatteellisissa kulisseissa. Niitä julistamalla meistä on hyvää vauhtia tullut kahtia jakautunut kansa, passiivisten verbimuotojen – olkiukkojen – hallitsema, normimoraalinen ja ajattelun kaikki kehitysominaisuudet tylysti kieltävä kurin ja sensuurin yhteiskunta.
Orwellilaista totalitarismiahan voidaan kuvata myös yleisillä käyttäytymistiedollisilla nimillä, jolloin kyseessä ovat nimenomaan erilaiset projektion mekanismit. Suuren Yhteisen Projektion syntyä voidaan tehdä ymmärrettäväksi yksilöpsykologian – kehityspsykologian – kannalta. Kun sanotaan ettei kukaan ihminen ole pohjimmiltaan paha, siihen sisältyy se vinha totuus, että hyvin varhaisessa lapsuudessa olemme tosiaan kaikki enemmän "objektin" – vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajan – kuin "subjektin" – vastuullisen toimijan – roolissa, ja vasta kasvun ja kehityksen myötä viattomasta lapsesta – kokijasta – voi tulla autonominen aikuinen – tekijä.
Ja kun psyyke sitten myöhemmässä elämässä kriisiytyy, sen suojakeinona on taantua takaisin varhaisen lapsuuden symbioottisiin tuntoihin ja tiedolliseen viattomuuteen. Orwellilainen kaksoisajattelu, psyyken hajoaminen, syntyy silmien ummistamisen, torjunnan ja itsesensuurin seurauksena, koska harva aikuinen haluaa samaistua kohtaamaansa pahuuteen, ja siksi pahuus projisoidaan pois tietoisuudesta, unohdukseen.
Systeemiin kuuluu ihan erityinen kipeiden rintamalinjojen muodostuminen. Se, joka ei kestä itselleen epämiellyttäviä totuuksia, mielellään yrittäisi kieltää niiden julkilausumisen kaikilta muiltakin. Yhteiset mielipiteet eivät nimittäin tarvitse ryhmävahvistautumista niin kipeästi kuin yhteinen tarve vaieta vaikeista asioista. Ja kun totuudet koskevat tarpeeksi monia ja ovat tarpeeksi epämiellyttäviä ja jäävät käsittelemättä, demokratian suurimmaksi puolueeksi muodostuu Suuren Yhteisen Valheen puolue.
Koskaan missään mikään yhteiskunta ei ole vajonnut totalitarismiin minkään äärivähemmistön vaikutuksesta – aivan päin vastoin. Suuri Yhteinen Valhe muodostuu nimenomaan aina sen kulloisenkin opillisen ideologian ympärille, jolla on ihanteellisimmat edellytykset torjua kaikkein kipeimmät tosiasiat tietoisuudesta.
3. Näinä päivinä akateemiset "tutkijat" hamuavat intersektionaalisen feminismin oppiraameihin sopivaa wokelluskelpoista "tietoa"
Nyt eurooppalaiset vanhat valtiot ovat kriisiytymässä monikulttuurisuuden yhteiskuntia hajottavien vaikutusten vuoksi. Sitä ei pystytä myöntämään. Siksi totalitarismiin taantumiselle tarvittavat ideologiat ovat projektiivisia suojakilpiä, joilla kielletään tylyt tosiasiat ja sementoidaan monikulttuuristumisen ihanteellisuutta.
Ja kuin itsestään – kuten kaikki asiat totalitarismeissa alkavat tapahtua, automotorisesti – taantuvassa yhteiskunnassa masinoituu koneistoja, jotka ensin ylevöittävät ja sitten virallistavat nimenomaan sen kaikkein idealistisimman ideologian. Siinä ei kovetu vain juristerian jo itsessään automotorinen koneisto, jolle maahanmuuttokriitikot ovat kuin oman totalitarismimme juutalaisia, vaan uusajattelu läpäisee koko yhteiskunnan. Marginaalisesta muukalais-, tois- ja toiseuskulttuurisuudesta tulee esimerkki ja malli.
Kulttuuriväellä ei ole omantunnontuskia, koska he ovat narsistisia haavasieluja, jotka kuin luonnostaan elävät uhriajattelun rooleissa. Kohta ei ole kirjamessuja, joiden tähtenä ei esiintyisi vähemmistöjä edustava marttyyri, ei elokuvafestivaalia, jossa ei palkittaisi traagisia kuvauksia ihmisoikeustaistelijoista. Suuri mediavetoinen yleisö seuraa sanattomana perässä. Esimerkiksi kaupallinen mainonta, jossa monikulttuurisuuden mannekiinit esiintyvät kuin jo olisivat kansan enemmistö. Tai säännöt, joilla jopa historiallisiin käsikirjoituksiin muokataan uusi monikulttuurinen sisältö.
Ehkä vääristyneisyydessään hirvittävin esimerkki tulee kuitenkin juristerian taholta – sieltä missä sensuurilait säädetään. – Koska kenenkään – ei edes lakimiehen – ei ole luontaista tunnustautua sairaan sensuurin kannattajaksi, silloin tuon ikävän tehtävän velvollisuudekseen saaneita laillisuusvalvojia aletaan tukea. Näin myös juristeriassa päästään palkitsevan ulkoistamisen kierteeseen – sensorin roolin ja tehtävät itselleen ottaneita viranomaisia, paholaisen asianajajia, palkitaan "vastuullisuudestaan" ja heitä nimitetään nimenomaan "sananvapauden sankareiksi".
Voiko orwellilaisempaa olla? Tällaista kaksoisajattelua, itsepetosta joka on laajentunut yhteiseksi Suuren Valheen tunnustukseksi, ja erilaisten paholaisen asianajajien tekopyhää palkitsemista – tällä yhteiskuntamme on nyt kyllästetty. Elämme samanlaisessa sairaassa yhteiskuntatodellisuudessa, jossa N-liitto eli, ja jossa myös Putinin Venäjä edelleen elää – näiden järjestelmien räikeyttä ei järjestelmän sisällä saa ääneen sanoa. Monet yksityiset tietävät sisimmissään, että julkismoraali on pelkkää kieroutunutta kulissia, mutta automotorisen koneiston sosiaalinen paine ja virkavallan legitimoitu mielivalta panee kansalaisen pelkäämään seurauksia siitä jos uskaltaa avata suunsa.
Niin se käy. Yhteiskunnallinen sosiopsyykkinen taantuma painaa nyt päällemme pimeän seppeleen jotta emme itseämme näkisi. Vain taantumalla takaisin viattoman uhrin rooliin saamme sellaista alitajunnallista vahvistusta ja voimaantumista, jota mikään muu kriisiytymisen väistökeino ei voi antaa.
Asianajajat ovat yksi ryhmä, jolla on ikään kuin viran puolesta oikeus käsitteellistää kipeät totuudet pois tietoisuudesta – ja siihen he käyttävät ikiomaa juristeristista stiiknafuulaansa, lainopillista kieltä. Toinen ryhmä ovat todellisuutta valmiina annetuista käsitteellisistä lähtökohdista lähestyvät akateemiset "tutkijat", jotka näinä päivinä hamuavat intersektionaalisen feminismin oppiraameihin sopivaa wokelluskelpoista "tietoa". Kolmas ryhmä ovat poliitikot ja journalistit, jotka vasta varsinaisia "sananvapauden sankareita" ovatkin – siltä suunnalta ei ole pelkästään turhaa vaan ehkä myös turhauttavinta odottaa sosiologista tositietoa esimerkiksi monikulttuuristumisen yhteiskunnallisesti tuhoisista seurauksista.
Uhriajattelu, uhriajattelu, uhriajattelu. Vain sitä on nyt julkispinnalla tarjolla. Narsistinen psyyke resonoi ja vahvistaa itseään kaikella missä se saattaa samaistua "kohteena olemiseen". Objektina oleminen muuttuu ihan konkreettisesti objektiivissa olemiseksi. Mielenosoittajat jopa riisuvat itsensä "jonkin hyvän asian puolesta". –
Uhriajattelusta seuraa taantuman vahvistuminen. Yhteisöjen pitäisi pystyä reagoimaan kavahtaen tunnustuksellisiin ideologioihin, joille haetaan uskonnollislaatuista tabua, pyhitystä, ja joiden vastustajat eliminoidaan haukkumalla heitä ties miksi, natseiksi, rasisteiksi, vihapuhujiksi – pelottelemalla, näytösoikeudenkäynneillä, legitimoimalla sensuuria, vaientamalla ja absoluuttisen nollatoleranssin vaatimuksilla. Tällaisia pahoja tunnustuksellisia julistuksia ovat juuri nyt ”ihmisarvo- ja -oikeusideologiat”, joiden nimissä uhriajattelua paradoksaalisesti vain vahvistetaan.
 |
| Eurooppalaista ajattelua: Freud |
----------------------