Siitä, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, joka on selviytynyt ja selviytyy, jos yleensä selviytyy, olemassaolon taistelussa yhteisöinä eikä toisiaan vastaan kamppailevina yksilöinä, seuraa myös se, että yhteisöllisyyden laatutekijät ovat evolutiivisesti valikoituneita, ja niin muodoin ne ovat myös kaikkein "periytyvintä" mitä ihminen mukanaan kantaa.
Niin sanotut "kulttuurit" ovat kovia kognitiivisia tosiasioita, Tämä yhteisövoimien ja yhteisöominaisuuksien perintö on asetettu meihin miljoonien vuosien kehityshistorian valtuuksilla, ja saamme sen itse kukin syntymälahjoinamme jo äidinmaidossa. Kenelläkään meistä ei ole valtaa julistaa sitä mitättömäksi. Ei, vaikka me eurooppalaisen uuden ajan kasvatit niin mielellämme haluaisimme pyyhkäistä kehityshistorian pöydän puhtaaksi ja julistaa: "Vain yksilöllä on merkitystä!"
Kulttuurit ratkaisevat kaikki olennaiset valinnat, yksilön rooli voi olla korkeintaan etsiä yhteisöllisten voimakenttien rajoja. Ellemme ymmärrä lajin sosiaalista perusluonnetta, millään yksilötasolta lähtevällä suunnistusyrityksellä ei ole mitään menestystä. Meidän on ensin ymmärrettävä ja hyväksyttävä lähtökohtaiset tosiasiat -- voimme vaikuttaa vain oman kulttuurimme antamilla ehdoilla ja niissä rajoissa joissa oma yhteisömme on kypsä omaksumaan uusia totuuksia.
Jos joku aikalaisemme nyt sanoo, että yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet tulevat ensin, ja että ”kaikki ihmisyys on nimenomaan kulttuurista ihmisyyttä”, tämä lause laukaisee nyt Pavlovin koirien reaktiot. Me haluamme ummistaa silmät kehityshistorian tosiasioilta ja nostaa päällimmäisiksi yleistystarpeidemme mukaisen ylihistoriallisen, ylikulttuurisen, ylikansallisen ja yliyhteisöllisen yliyksilön, siis yli-ihmisen, johon voimme projisoida "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" mukaisen ihanteellisen ideamme "ihmisyydestä, joka on yksi ja jakamaton".
Emme pelkää ja inhoa mitään niin paljon kuin dehumanisointia -- ja sellaiseksi katsotaan kaikki mikä ei julista yksilön arvoa ja ensisijaisuutta.
Mutta myös tämän yksilöidealismin mahdollistaa lopulta se tosiasia, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti niin sosiaalinen olento, että hän haluaa nähdä jokaisessa maailman ihmisessä oman ihmisyytensä.
Se on periaatteessa Narkissos-myytin sanoma. Sanotaan, että Narkissos rakastui "itseensä". Kuitenkin, jos myytti tulkitaan paremmassa raamituksessa, se voidaan selittää niin, ettei Narkissos ”tiennyt”, että kuvajainen lähteessä oli hän itse. Hän suhtautui peilikuvaan kuin se olisi ollut toinen ihminen. Kun Narkissos hymyili, toinen vastasi hymyilemällä. Narkissos kysyi, ja kaiku vastasi – ja, kuten nerokas visionääri Marshall McLuhan toteaa, Narkissoksesta tuli "oman itsensä servomekanismi".
Todellisuudessa ero ”itsen” ja ”toisen” välissä jäi häneltä hahmottamatta siksi, että Narkissoksen ”itse” oli vielä täysin kehittymätön. Sitä ei vielä ollut. Ei ollut ”minää” joka olisi voinut ”tietää” jotakin – hänen havaintonsa koskivat vain ”itsen” ulkopuolista todellisuutta.
Narkissos oli tavallaan esimerkillinen humanisti, joka täydellisessä tietämättömyydessään koki kaiken ”ihmisyyden” yhtenä ja samana.
Kun sellaisista käsitemäärittelystä kuin ”ihmisyys on yksi ja jakamaton” tehdään moraalinormi, mennään niin pahasti metsään niin käsitesisältöjen kuin normatiivisten seurausten osalta kuin vain mennä voi. Kaiken dehumanisoinnin takana on itse asiassa kyvyttömyys ymmärtää sitä miten erilaisia ja omaehtoisia eri kulttuurit voivat olla. Jos ihmiskuva lähtisi kokonaan toiselta perustalta – jos lähtökohtainen erilaisuus nähtäisiin ja hyväksyttäisiin – silloin eri kulttuurien edustajia ei voitaisi demonisoida.
Silloin me pitäisimme kulttuurien kesken ”tiettyä etäisyyttä”. Ja vastaavasti tunnistaisimme itsessämme paremmin sen mikä omalle ihmisyydellemme on ominaista.
Eurooppalaisella uudella ajalla nimenomaan yksilöindividualismi asetti kartesiolaisen Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden vastakkain ja loi pohjan uusille erityistieteille. Vasta valistus mursi Narkissos-myytin.
Minulta kesti kauan ennen kuin pystyin ymmärtämään, että tarvittiin erinomaisen pitkälle menevä yksilöllinen eriytyminen, ennen kuin sosiologia saattoi syntyä. Tosiasia, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, voidaan nähdä vasta kun tarkasteluetäisyys yhteisön ja yksilön välillä on kasvanut ratkaisevasti, ja ero yhteisötekijöiden ja yksilön tuntemusten ja ajattelun välille paljastuu.
Puhutaan kartesiolaisesta teatterista, maailmasta näyttämönä ja ihmisistä sen näyttelijöinä. Se on sosiologian alku – työnjaoltaan ja rooleiltaan niin eriytynyt yhteiskunta, että roolien vaihdettavuudesta tulee tajunnallinen tosiasia. Se merkitsee myös sitä, että yhteisövoimien sanelema sosiaaliseen paineeseen perustuva normimoraali muuttuu laadultaan aikuista autonomiaa ja vastuuta kasvattavaksi omantunnonetiikaksi.
Meillä ei ole kunnollisia käsitteitä ilmaisemaan tällaisia yhteisölaatujen ominaisuuksia ja muutoksia. Yksilönvapauksia ja -oikeuksia kunnioittavassa omantunnoneettisessä järjestelmässä voimme puhua esimerkiksi ”uskonnonvapaudesta” – ymmärtämättä että nuo kaksi käsitettä, ”uskonto” ja ”vapaus” eivät ole millään ehdoilla liimattavissa kiinni toisiinsa.
Meillä on poliitikkoja, jotka ovat noituneet ymmärryksensä yliyleistävillä yleiskäsitteillä ja huutavat "ihmisoikeuksien" perään. Ikään kuin "ihmisyys" olisi yksi ja sama ja jokainen kokisi samat "oikeudet" -- eikä kenenkään "oikeus" tarvitsisi tai muuttuisi toisten velvollisuudeksi.
Meillä ei olisi niin paljon ratkaisemattomia – kasvavia ja ratkaistaviksi mahdottomia – yhteiskunnallisia ongelmia, jos yhteiskuntamme kehittyisivät sellaiselle aikuisen autonomian asteelle, jossa ihmisten enemmistö näkisi selvästi yhteisövoimien ja yksilöominaisuuksien eron. Sellaisia yhteiskuntia ei mikään eurooppalainen valistus ole vielä pystynyt tuottamaan. Eurooppaa uhkaavan monikulttuuristumisen myötä tulevaisuudessa on nähtävässä vain massiivinen kulttuurikognitiivinen romahdus, joka hävittää viimeisetkin valistuksen saavutukset.
Käsitteellisesti kiteytetyt totuudet ovat nyt vain kuin itämään kykenemättömiä siemeniä, joiden kylvämisestä kaikkein vastuullisimmat ajattelijat eivät vaikene, mutta joiden kohtalona on joutua sensuuri- ja syyttäjäviranomaisten kitkemiksi. Kun totuudet ovat liian kipeitä, ne painetaan piiloon. Yhteiskuntiin syntyy Suuri Yhteinen Valhe, puhumattomuuden kulttuuri ja vaikenemisen vedenpinta, jonka yläpuolelle vain harva jaksaa nostaa päänsä.
Narkissos hukkuu taas omaan lähteeseensä. Yksilöllinen eriytyminen tuottaa paradoksaalisimman lopputulemansa – sokea individualisti näkee kaikkialla vain oman ihmisyytensä, peilikuvan itsestään. Ja hän rakastuu jälleen itseensä, mitään itsestään tietämättä.
Mitä paksumman kuoren alle ”vihapuheet” yritetään padota, sitä kitkerämpiä myrkkyjä niistä kehittyy.
Sellainen on tilanne nyt. Monikulttuuristumisen katastrofaalisista yhteiskunnallisista seurauksista ei pystytä puhumaan. Käy päinvastoin – sosiopsyykkinen kriisiytyminen taannuttaa yksilöt takaisin perusnarsististen tuntojen huomaan, ja narsistit kokevat jo pelkän seurustelemisen toiskulttuuristen kanssa palkitsevana.
Kuka kertoisi narsistisille toiskulttuuri-ihannoijille, ettei siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” sopeutuisivat keskenään. Että yhteisövoimien vaikutuksesta voi seurata jotain aivan päinvastaista – että kulttuurikognitiiviset ominaisuudet romahtavat puolin ja toisin.
Kuka kertoisi narsisteille, ettei ääneen sanottu lause ”kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä” johda dehumanisointiin eikä ihmistuhontaan. Että ihmistuhontaan päädytään täysin päinvastaista tietä – monikulttuuristumisen tietä.
---------------------------