 |
| Italia, Firenze, tuomiokirkko, katedraali, täällä kulkee gotiikan ja renessanssin rajalinja |
Ikuisia totuuksia.
Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, joka on selviytynyt olemassaolon taistelusta yhteisöinä, ei toisiaan vastaan taistelevina yksilöinä.
Ihminen on eläin, joka rakentaa kaupunkeja (Aristoteles).
Vaeltelijoiden paikoilleen asettuminen merkitsi kulttuurin syntyä. Elämänmuodollinen jatkuvuus loi sosiaaliset instituutiot, ja esimerkiksi inhimillinen kieli palautuu elämänmuotoon (Wittgenstein).
Kaikki ajattelu alkoi, kun kohde erottui taustasta. Hahmonmuodostusta seurasi käsitteenmuodostus. Kaikki kieli alkoi, kun ”nimeämällä” suljettiin elämänmuodollisia piirejä (Durkheim).
Kaikki kieli on sosiaalista muodostetta. Yksityinen kieli on mahdottomuus (Wittgenstein). Jokaiseen kieleen implikoituu sen oma metafysiikka (Spengler).
Jos jokin määre voisi kuvata ihmistä parhaiten, tuo määre olisi ”kehitys” (Fromm). Ihminen on kehittyvä laji. Ihmislapsilla on suhteellisesti sitä pitempi kehityksen ja kasvun vaihe, mitä kehittyneempi yhteisö on.
Sukupovet syntyvät jo olemassa olevaan kielimaailmaan. Kielen perustehtävä on ylläpitää yhteisyyttä. Siksi sillä on erityinen kyky säilyttää käsitesisältöjä – vain pieni osa kielen koneistoista voi kerrallaan uudistua. Yhteisöillä on oltava käsitteellinen ja ajatuksellinen taustavakaus, ”varmuus”, kuten Wittgenstein asiaa nimitti.
Ehkä siksi historia tuntee laadultaan kahdenlaista edistystä. Yhtäältä ajattelu rakentuu ”assimilatiivisesti”, jolloin ”tieto” karttuu samalla tavalla kuin tiiliä pinottaessa -- tai kuin taloa tai kaupunkia rakennetaan – kivi kerrallaan. Toisaalta aika ajoin tarvitaan perusteellisempia uudistuksia, tiedon vallankumouksia (Kuhn). Niissä näkökulmat muuttuvat pohjia myöten – kaikki aikaisempi nähdään ikään kuin kokonaan uudessa valossa – ”akkommodativiisesti” (Piaget).
Yksi tärkeimpiä inhimillisen kehityksen emergenssejä oli kirjoitustaito. Kirjoitettu kieli omaa aivan erilaiset kognitiiviset ominaisuudet kuin puhuttu kieli. Kulttuurit, jotka kirjakielen kehityskynnyksen yli ovat astuneet, elävät kuin kokonaan eri maailmassa. Jos "kieli on talo jossa elämme" (Heidegger), kirjakieli on peili, jossa ensi kerran näemme itsemme.
Puhutun kielen maailmassa eletään ikään kuin yhdessä jatkuvassa ajanhetkessä – siinä hetkessä jolloin ääniaallot saapuvat rumpukalvolle ja aivot reagoivat niihin. Suuri osa maailmaa elää vielä tässä kehitysvaiheessa. Valitettavasti myös oma kulttuurimme on menettämässä otteensa kirjoitettuun kieleen.
Korvan kuulema ääni ei itsessään ole historiassa määrännyt mitään yhtä tiettyä tapaa, jolla ajan virrassa äänteet pysäytetään ja muutetaan visuaalisiksi merkeiksi. Tämä tapa on kulttuurikohtainen.
Esimerkiksi kuvakirjoitus on kognitiivisesti aivan eri asia kuin äännekirjoitus. Kuva pysäyttää tapahtumisen, äänne puheen. Eriytyessään silmän ja korvan kyvyt käynnistävät ensimmäisen tiedollisen vuoropuhelun. Missään, missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei ole valikoitunut äännekirjoitus, ei ole kehittynyt kykyä jäsentää syvyysperspektiiviä ja kolmiulotteista avaruutta (Marshall McLuhan).
Eurooppalainen kulttuuripiiri ei ominaisuuksiltaan ole juutalais-kristillinen, vaan kreikkalais-kristillinen. Elämänmuodon ja hahmonmuodostuksen vuoropuhelu loi antiikin ihmisen muotoiset jumalat. Ne olivat oman elämänpiirinsä nimiä ja selityksiä. Äännekirjoitus oli toinen kantava voima. Sen varassa kehittyneet käsitteet ovat kokonaan toista laatua kuin mihin puheen vaikutukset perustuvat.
Vaikka ”kehitys” onkin parhaiten ihmistä esittävä määre, suuret historialliset taantumat ovat mahdollisia. Kulttuuripiirien rajat näyttäytyvät niissäkin. Rooman valtakunnan hajottua monikulttuurisuuteen eurooppalainen elämänmeno vajosi miltei tuhat vuotta kestäneeseen syvään sosiopsyykkiseen taantumaan, yksilöminuuden totaalisesti hukanneeseen depersonalisaation uneen. Kaikki jo olemassa olleet kognitiiviset kyvyt, kuten luku- ja kirjoitustaito ja ajantaju, hukattiin.
Yksikään keskiajan ihminen ei pystynyt piirtämään kuvaa, jossa olisi esiintynyt syvyysperspektiivi. Keskiajan ihmisen maailma oli ”kaikkiallinen” ja siinä vallitsivat ”kaikkivaltaiset” voimat. Jos tietäisimme syyt tällaiseen massamittaiseen historialliseen kulttuuritaantumaan, itseymmärryksemme lisääntyisi ratkaisevasti (Neil Postman).
Kun mieli ei hahmota ”minää” irti maailmasta, maailma on ajaton ja rajaton. Taannumme varhaisen lapsuuden tajunnallisiin tuntoihin, joissa osaamme vain odottaa huolenpitoa ja huomiota. Se on symbioottisen perusnarsismin tila, josta yhä edelleenkin kaikki uhriajattelu saa voimansa.
Eurooppalaisen ajattelun valtavin tajunnallinen murros tapahtui, kun vanhan- ja keskiajan tiedonalojen järjestelmä, joka oli perustunut korvan resursseille ja kuuloaistin kognitioon, muuttui silmän ja visuaalisen mieltämisen maailmaksi. Syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden ja hierarkian hahmot alkoivat vaikuttaa tajunnallisessa avaruudessa. Matkan, välimatkan, etäisyyden määreet hahmottivat myös aikaa – ilman tällaisia määreitä aikaa ei oikeastaan ole olemassakaan. Ajantaju taas mahdollisti esimerkiksi ”syysuhteen” käsitteen.
Perspektiivin synty merkitsi individualismia. "Minä" astui raamistaan ulos ja näki itsensä maailman peilissä. Subjekti sai tarkkailuetäisyyden Objektivoituvaan todellisuuteen. Sitä nimitetään filosofiassa kartesiolaisen subjektin synnyksi. Puhutaan myös tajunnan ”kartesiolaisesta teatterista”. Tajunnallinen vallankumous koski kaikkea ja kaikkia. Painokone ja lukutaito olivat olennaisessa roolissa. Maailma on teatteri ja ihmiset sen näyttelijöitä (Shakespeare).
Se oli eurooppalaisen ajattelun irtiotto aiemmassa historiassa vallinneista tiedollisista rajoituksista. Ptolemaiolainen maailmankuva oli sulkeutunut omiin ehtoihinsa – siinä maailmassa kaikki oli ollut luojan luomaa ja paikoilleen asettamaa – ”kaikkiallista” – eli ajatonta, muuttumatonta ja kaikille ”samaa”. Totuudetkin olivat jo olemassa, ongelmat tarvitsi vain palauttaa kaikkivaltiaan Jumalan sanaan, raamatuntulkinnalliseen yhteyteen.
Tajunnallinen vallankumous oli kuin reikä tämän maailman seinässä. Maalaus, jossa esiintyi syvyysperspektiivi, näytti johtavan katsojan katseen raamin läpi kauas tulevaisuuteen.
Tätä ei voida toistaa tarpeeksi usein. Syvyysperspektiivi loi eurooppalaisen yksilön. Eriytyvä Subjekti ja Objektivoituva todellisuus tuottivat sitten empirismin, luonnontieteet, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin.
Vastaavasti yhteisöominaisuuksina kehittyivät individualismi, yksilön oikeudet ja vapaudet, ja niiden yhteisöprojektiona syntyi kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio ja sille – ja vain sille – ominainen, erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia.
Sillä tiellä ollaan. Jos ymmärtäisimme, miten erityisille edellytyksille ja ehdoille eurooppalaisen uuden ajan ajattelu on rakentunut – ja miten seitinohuita ovat ne kognitiiviset langat, joiden varaan kaikki tiedollinen edistyneisyytemme on ripustettu – huutaisimme nyt suoraa huutoa tuomitaksemme ja torjuaksemme kaiken monikulttuuri-ihannoinnin.
Kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio on korvaamaton, ja se tarvitsee rajat. Kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita, eikä niitä pitäisi edes yrittää sekoittaa keskenään. Internatsionaaliset imperiumit, kuten viime vuosisadalla olivat natsi-Saksa ja N-liitto, ja kuten nyt ovat EU ja Venäjän federaatio, ovat epäpyhiä, ovat olleet ja tulevat olemaan omaan tuhoonsa tuomittuja.
 |
| Aika astuu kuvaan: Giotton kellotorni ko. katedraalissa |
------------------------------------