Pavlovin koirien turvallinen tila

 

 

 

 Kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, joka on selviytynyt ja selviytyy, jos ylimalkaan selviytyy, olemassaolon taistelusta yhteisöinä, ei toisiaan vastaan taistelevina yksilöinä. 

Esimerkiksi inhimillinen kieli on sosiaalista muodostetta. ”Yksityinen kieli on mahdottomuus”, sanoi Wittgenstein, viime vuosisadan merkittävin tiedonfilosofi. Kieli ja sen käsitekoneistot leijailevat ihmisten päiden yläpuolella kuin pilvi, joka määrää sen ajattelun ilmaston, jossa sukupolvet elämänsä elävät ja maailmansa kokevat. 

Wittgenstein samaisti pitkälle kielen ja ajattelun. ”Kielimaailma” on hänen käsitteensä. Synnymme kaikki jo olemassa olevaan kielimaailmaan, ja olemassa olevien käsitteiden ja niiden käyttötapojen opiskelu riittää elämänmittaiseksi projektiksi melkein kaikille. Jokainen on ikään kuin oman elämänsä astronautti, joka laskeuduttuaan vieraalle planeetalle ensin etsii sen nimikylttiä, jossa lukisi esimerkiksi "Mars". 

Hän puhui myös ”kielen häkistä” – siitä että käytössämme olevat käsitteet ovat kuin ajattelumme vankila, jonka kaltereita päin hyökkäämme, mutta turhaan. Kuva maailmasta tarvitsee selityksen, mutta kielen käsitteet eivät koskaan pysty välittämään kaikkea – eikä Wittgensteinin mielestä edes kaikkein olennaisinta – siitä mikä maailmassa ilmenee. 

Wittgensteinin varhaisfilosofian päättelyt olivat aksiomaattisia, sanotaanko matemaattisia. 

Matematiikka palautuu numeroihin, jotka itsessään ovat iättömiä ja ajattomia. Ne eivät oikein täytä niitä rooliodotuksia, joita Subjektille ja Objektille annetaan. Viime vuosisadan fysiikan maailmankuva rakennettiin kvanttimekaniikalla, jossa kaikki sisällölliset substanssit muutetaan määriksi ja päätellään lukusuhteiden pohjalta. Onko matematiikka maailman, todellisuuden, oma kieli? 

Einstein oli mielenkiintoinen tapaus. Hänellä oli elävä vahva visuaalinen mielikuvitus, jonka roolia hän korosti kaiken ajattelunsa inspiraationa. Silti hän sisällytti yhtälöihinsä ylimääräisen numeerisen kertoimen, ”kosmologisen vakion”, jota hän tosin sitten myöhemmin piti ”elämänsä suurimpana möhläyksenä”. Hän vierasti eikä koskaan tuntenut omakseen kvanttimekaniikkaa, eikä kukaan kertonut hänelle, että ”kosmologisen vakion” puhtaasti matemaattinen idea oikeastaan oli juuri sitä. 

Tavallaan fysiikan maailmankuvan kehitys toi esiin kuvauksen ja selityksen eron, josta Wittgenstein sanoi, että ”on aikamme ajatusvirhe, että kuvittelemme luonnonlakien olevan maailman selityksiä”. 

Heidegger, joka pohti tuhannelta kantilta sitä mitä kaikkea ”oleminen” on, kiteytti suunnilleen niin, että ”kieli on talo, jossa elämme”. Leibniz aikanaan olisi varmaan tuohon todennut, ettei talossa ole ikkunoita. Hänhän oli oman aikansa kvanttimekaanikko, joka jakoi maailman tajunnallisiin alkioihin, ”monadeihin”, joilla oli matemaattisten olioiden luonne. 

Olemme kyytiläisiä monadien junassa aikamatkalla historiassa. Jos näemme jotain, näkymä rajoittuu siihen maisemaan mikä sivuikkunasta on tarjolla. Vain paikallisia aikalaisvaikutelmia. Ne on ilmaistu sillä kielellä mitä kulloinenkin aika ja paikka käyttävät. Matkan varrella samat sanat saavat uusia sisältöjä, ja sanakirjoja sisältävät matkalaukut voidaan jättää raja-asemille – kulttuuristen rajojen yli mentäessä mikään käännös ei vastaa kokonaan eri laatua olevia tajunnansisältöjä. 

Inhimillinen kieli on kulkenut pitkän matkan. Alkulaumassa tarvittiin välitöntä ja kyseenalaistamatonta reagoimista johtajauroksen merkkisignaaleihin – vaarasignaalit laukaisivat pakoreaktion. Vain sen ansiosta laji on esihistoriastaan historian junaan selviytynyt. Kielen vaikutuksille itsensä herkistänyt kirjailija Elias Canetti kirjoitti pakoreaktiosta paljon monumentaalisessa teoksessaan ”Joukko ja valta”. Ei pidä kuvitella, että alistuminen johtajan käskyille ja pakoreaktio olisivat maailmasta kadonneet. 

Signaalit – symptomit – symbolit. Siinä eräs kielen kehityksen kaava. Se on kaiken ihmisyyden kehityskaava, sillä ihmisyys on kehitysominaisuus. Kun kielen symbolitasolta taannutaan takaisin signaalitasolle, ihmisyydestä menetetään paljon. 

Juuri sellainen ihmisyyden alennustila on kuitenkin juuri nyt menossa. Junan sivuikkunasta näkyy akatemioita, joiden ikkunoista nuoret naiset heittelevät täysjärkisimmät professorit ulos, koska nämä ovat käyttäneet esimerkiksi ”neekeri”-sanaa. Siinä on jotain alkukantaista ja arkaaista. Siellä he omassa kielen talossaan vaativat tarvitsemaansa ”turvallista tilaa”. Heillä on reviirinsä. 

Akateemisessa maailmassa vallalla oleva alennustila on tietysti kaikkea muuta kuin ”turvallinen”. Ei pakoreaktio pelasta kehityksen haasteilta. Mitä paremmin Pavlovin koirat oppivat reagoimaan, sitä vähemmän ne ymmärtävät siitä häkistä missä ovat vankeina. Pako ei ole paikka, ennemminkin ”turvallinen tila” on tajunnallinen taantuma – se on kuin paluu kohtuun, suojaan kaikelta. 

Inhimillisen kielen kehityksessä pätevät samat kehityksen lait kuin kaikessa kognitiivisessa kehityksessä. Ihmissuvun aamunkoitossa ja vastasyntyneen maailmassa on vain sumeita ”kaikkiallisuuden” ja ”kaikkivaltaisuuden” tuntoja, joista kehityksen myöhemmissä vaiheissa, kun tuntojen ilmauksista kasvaa symboloivia merkityksiä, tulee maailman kaikkien uskontojen rakennusainetta. Annamme uskonnoille eri nimiä, mutta samasta tajunnallisesta asiasta niissä kaikissa on kyse. ”Nimeäminen” on yksi kielen primitiivisimmistä toimintatavoista. 

Nykyisinhän wokeltajille riittää, että annetaan jollekin ”nimi” – ja pam! Se on magiaa, kuin woodoo-uskonnon käytäntö – kiroaminen, kuvaan tai nukkeen pistetyt neulat, noituminen. Wittgensteinin mukaan erityisesti kielen yleiskäsitteillä on helppoa noitua ymmärrys. Juuri ne ovatkin nyt kovassa käytössä – ”rasistit”, ”fasistit”, ”natsit”, "populistit", jne. – Loukkaantumisherkkyyttä on helppo kasvattaa, ja sitä asianomaiset itse pitävät hyveenä, ”sensitiivisyytenä”. Koirat oppivat. Kun politiikkakin on muuttunut puhtaaksi ”identiteettipolitiikaksi”, mitä enää on tehtävissä? Ennen pitkää lainsäädäntökoneisto tulee legitimoimaan woodoon. 

Tietysti tästä kaikesta jää mielenkiintoista mietittävää. Ehkä päivän politiikka ja muu sodankäynti kannattaa unohtaa ja keskittyä ihmisen ikuisiin kognitiivisiin ongelmiin. 

Kukaan kielifilosofi ei kai ole paneutunut tutkimaan sitä, miten nimenomaan ”paikan” määreet täsmentävät käsitteellistä ajatteluamme. En tarkoita vain sitä, että kuvaamme ”aikaa” samoilla käsitteillä kuin matkaa – ”pitkä aika” ja ”pitkä matka”, ”kauan” ja ”kauas” – vaan yleensä niitä mielteitä, joissa käsitteiden epämääräisyyteen saadaan selvyyttä visuaalisten mielikuvien avulla. 

Marshall McLuhania ei pidetä varsinaisena filosofina, mutta hän on kiinnittänyt huomiota juuri tuollaisiin kielen ilmiöihin. Englanninkielinen sanoo esimerkiksi ”thereafter”, ei ”thenafter”. Siinä on pointti -- ikään kuin näkökuvat välittäisivät enemmän informaatiota kuin mikään muu. Ikään kuin silmän teräväpiirtokyvyt olisivat ne, joilla ratkaisevasti läpäistään ”kaikkiallisen” ja ”kaikkivaltaisen” maailman kielisumu, niin että kohteet erottuvat selvästi taustastaan. 

McLuhanin terävin väite kuuluu, ettei missään missä kirjoitustaito ei ole perustunut äänteiden tarkkaan erottamiseen ja niitä vastaaviin visuaalisiin merkkeihin, ole kehittynyt syvyysperspektiiviä ja avaruutta hyvin jäsentävää spatiaalista kognitiota. Ja vain sellaisen varassa on ajantajukin voinut kehittyä – ja aikaulottuvuuden tajunnallinen hallinta on sitten mahdollistanut esimerkiksi syysuhteen ymmärtämisen. 

Voimme kiittää eurooppalaisella uudella ajalla syntyneistä luonnontieteistä silmiämme. Ne tarvitsevat valoa ja saivat aikaan valistuksen. Sen sijaan ihmisen toisena arkaaisen kehityksen perusvaihtoehtona ollut kulttuurinen kuvakielto on onnistunut amputoimaan ihmisyydestä paljon. Yön pimeyden ja äärimmilleen herkistyneen vaarasignaloinnin varassa meistä olisi kasvanut vain Pavlovin koiria. 

”Turvallinen tila” on kehittymättömän visuaalisen jäsennyksen täydellistymä. Se on jotain lapsenomaista, ”kaikkiallista” ja ”kaikkivaltaista”. Siinä ihminen palaa ihmiskunnan aamunkoiton ja kaikkein varhaisimman lapsuuden perustuntoihin. Alkukantainen ihminen hahmotti vain auktoriteetin ja vallan – siitä on pitkä matka siihen, että ymmärrettäisiin vain ”tiedon” olevan oikeaa valtaa. 

 

 

------------------------- 

 

Lisäys: täydellisen turvaton tila 

 

 

 Kartesiolaisen rationaliteetin mukainen tarkkailevan Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden idea elokuvanero Stanley Kubrickin ”2001: Avaruusseikkailu” -filmin loppukohtauksessa. Hetken kuluttua tuo lasi putoaa kivilattialle ja särkyy pirstaleiksi – hajoaa, kuten kaikki tätä ihmisen evoluutiohistoriallista aikamatkaa motivoinut ja kosmista valaistumista tavoitellut usko edes jonkinlaisen totuuden löytymiseen. 

Visuaalisten mielteiden mestari Kubrick sijoittaa loppukohtauksen voimakasta valkoista valoa tulvivaan huoneeseen, jossa syvyysperspektiivi elää erityisehdoilla ja syntyy ajattomuuden tunnelma, jota hiljaisuudessa kaikuvat terävät äänet korostavat. Ideaalisesti tuo tila on tavallaan täydellisen turvattomuuden tila – mikään siellä ei ole oikealla paikallaan. Normaalit aistivaikutelmat eivät anna normaalia turvaa, kaikki on irti kaikesta. 

Itse tapahtuminen on niukkaa ja vähäeleistä – meistä tehdään valon lumovoimilla suggeroituja Objekteja, jotka yrittävät pitää ja terästää itsensä tarkkailevan Subjektin roolissa ja silmät äärimmilleen viritettyinä imevät kankaalta jokaisen mahdollisen merkityksen. Niitä todella riittää – loppukohtaus on varmaan yksi elokuvahistorian suureellisimmista ja parhaiten kulttuuriantropologisesti pohjustettu – ja on todella masentavaa jälkikäteen nähdä, millaisen kaupallisten hyödyntäjien ”jäljestätulevien valtavan lauman” Kubrickin filmi sitten toi markkinoille. 

 

--------------- 

 

 

 

Näin se käy: Lopussa ihminen palaa alkuun – tiedonfilosofisesti se on teesi positivismin naturalistista tulkintaa vastaan. Todellisuuden aikajatkumossa ei ole ”alkuja” eikä ”loppuja”, ne ovat käsitteitä jotka sijoittuvat vain ihmisen korvien väliin – mutta toki hän voi leikata todellisuudesta noilla käsitesaksilla irti ”ilmiöitä”, joissa hän näkee syysuhteita, joiden avulla hän pystyy ennustamaan tulevaisuutta, eli saa todellisuudenhallintaa. 

”2001: Avaruusseikkailun” loppukohtauksessa ihminen kohtaa itsensä, omien korviensa välissä, ja tämän kohtaamisen elokuvanero on visualisoinut konkreettisesti. Subjektin silmät katsovat Objektia, joka on Subjekti itse – ja hän näkee itsensä yli aikojen, yli iän ja ikuisuudenkin. Aika katoaa, se liukenee vahvaan valkoiseen valoon. Ihmisen ikuinen ongelma sukeltaa mystiseen mustaan monoliittiin. 

 

------------------------