Kunnia ja häpeä ovat normimoraalin elementtejä, ja sisäistyneimmillään normatiivinen itsekuri sielun pohjalla yhtyy uhrituntoihin ja marttyyriuteen, jotka ylevöitettyinä sitten kehittävät ulkoistuvia autoritaarisia ja totalitaristisia oppeja.
Kunnia ja häpeä ovat ikään kuin tie taantumiselle varhaisen lapsuuden perusnarsismin symbioottisiin kaikkiallisuuden ja kaikkivaltaisuuden tuntoihin. Sellaisista ne on rakennettu, nämä askeesin koukkuihin jääneiden valtataistelijoiden aatteet, jollaisia kyhäsivät sublimatiiviset tyypit, varmasti niin Leontjev kuin Lenin, kuin nyt myös sukulaissielunsa Putin.
Eikä siinä psykoanalyysilla ole mitään mahdollisuuksia. Stalinin ei olisi tarvinnut kieltää sitä N-liitossa v. 1936. Ei ollut eikä ole sitä pelkoa, että narsisti näkisi itsensä peilistä. Hän elää omassa maailmassaan, on maailman keskipiste, kaikkien vaikutusten ja vaikutelmien fokus, kärsivä marttyyri ja uhriutuva haavasielu, joka johdattaa kansansa marssien ja fanfaarien soidessa suuriin "urotekoihin". Soihdut roihuavat paraateissa, ja tuli taistelurintamilla.
Ja kun valloitetusta maasta on vain rauniot jäljellä, siellä tämä kunnian kukko liehuttaa lippuaan tunkion huipulla kuin kukkulan kunkku, ja omaa naurettavuuttaan tajuamatta julistaa ottaneensa maan haltuunsa ja hallintaansa. Ja jos ei siinä onnistu, narsistinen loukkaantuminen on veristä ja kosto "omille" on hirvittävä. "Saksan kansa on pettänyt minut!"
Normimoraali on durkheimilaisittain "mekaanista", eli hyvän ja pahan ongelmat ratkaistaan esineistämällä todellisuutta. Sen pätevyyden harha on nimenomaan tuo kaikkeen objektivaatioon kuuluvan fokusoinnin ja käsiterealismin harha. Normit johtavat suoraan opillisuuteen. Intersektionaalinen feminismi on meillä nyt ylevöitetyintä näennäiskäsitteellistä normioppineisuutta.
Toinen moraalin tyyppi on "orgaaninen" omantunnonetiikka, joka voi syntyä vasta kun yhteisö on kehittynyt työnjaoltaan niin monipuoliseksi, että roolien vaihdettavuus alkaa vaikuttaa ja tietoiset itseidentiteetit laajenevat valinnaisemmiksi. Eurooppalaisen uuden ajan historiassa nimenomaan kirjallisuus nosti sivistyskansat tuon ratkaisevan kognitiivisen kynnyksen yli. Kirjallisuuden roolihenkilöillä oli enemmän ja todellisempaa vaikutusta demokratian syntyyn kuin valtio-opeilla. Milan Kundera on oivaltanut tämän hyvin.
Venäjänmaalla oli suuret kirjailijansa. Normimoralisti Tolstoi, roolien erittelijä Tsehov, ja syvyyspsykologian uran uurtaja Dostojevski, jolta länsimaisillakin ihmisillä olisi vielä paljon opittavaa. Se kaikki valui hukkaan kun suuri sotasankari ratsullaan pöläytti hiekat omien maanmiestensä silmiin.
Emme me eurooppalaisen kulttuurikognition perinnön haltijat ole mitenkään suojassa. Väkivalta raaistaa kaikki – aggressio tuo aina mukanaan regression ja päin vastoin. Missään sodassa ei ole voittajia.
Näennäisen rauhantilankin vallitessa yhteiskunnan kriisiytyminen voi taannuttaa sen lyhyessä ajassa takaisin normimoralistiseksi kuriyhteiskunnaksi. Siitä alamäki jatkuu absoluuttisten arvojen ja totuuksien – taivas varjelkoon, millainen absoluuttinen ISIS-hallitus meillä on vallassa – tietä totalitarismiksi, joka sulkeutuu omaan sensuroituun todellisuuteensa. Näinhän nyt eurooppalaisissa vanhoissa yhteiskunnissa on monikulttuuristumisen seurauksena tapahtumassa.
--------------------------------