Amerikkalaiset psykoanalyytikot laativat jo vuonna 1942 Hitleristä persoonallisuusprofiilin narsistina, joka ennusteen mukaan tulisi jatkamaan aloittamaansa sotaa hamaan katkeraan loppuun asti ja tekisi sen jälkeen itsemurhan. Tämä ennuste toteutui niin absoluuttisen tarkasti, että siihen olisi aivan hyvin voitu liittää myös narsistille ominainen erityinen verinen loukkaantuminen, joka sai Hitlerin lausumaan viimeisinä sanoinaan: ”Saksan kansa on pettänyt minut.”
Ymmärrämme narsismin väärin, jos pidämme sitä pelkkänä itserakkautena. Narsismi on paljon perustavamman laatuisesti ihmispsyykeen kuuluva mekanismi, jossa kaikki ”minän” tunnot palautuvat aivan kaikkein varhaisimmassa lapsuudessa vallinneen symbioottisen kaikkiallisuuden ja kaikkivoipaisuuden tuntoihin. Narsisti ei koskaan kasvanut ulos näistä tunnoista – hänestä ei koskaan tullut autonomista aikuista, tervettä toimijasubjektia.
Narsisti on läpi elämänsä maailmansa keskipiste, kaiken huomion ja hoivan kohde, joka osaa vaatia ”oikeuksiaan ja vapauksiaan”, kokee itsensä jatkuvasti ”uhriksi”, ja samaistuessaan uhrituntoihin kehittää mielessään idealisoidun marttyyriuden, jossa kaikkien uhrien idealisoitu viattomuus kääntyy kieroutuneeksi oikeudentunnoksi, joka laajentaa omankädenoikeuden narsistisesta loukkaantumisesta yleiseksi ”puolestaloukkaantumiseksi”.
Olemme länsimaailmassa eläneet aineellisesti vauraita aikoja, mutta unohtaneet sen, että jokainen uusi sukupolvi tarvitsisi kasvuunsa ja kehitykseensä ennen muuta perusturvallista varhaislapsuutta, hiljaisuutta ja rauhaa, niin että perussymbioottisesta narsismista olisi mahdollista irrota ja itsenäistyä terveesti ja turvallisesti. Nyt, keskellä aikamme riemunkirjavaa kulttuurista narsismia, olemme sukupolvi sukupolvelta taantumassa takaisin erilaisten symbioottisten riippuvuuksien valtaan.
Uhriajattelu on vahvistunut niin suunnattomasti, että käsitteellisesti kieroutuneessa muodossa sitä opetetaan jopa yliopistoissa. Eurooppalaisen uuden ajan kognitiivinen perusjäsennys, joka perustui kartesiolaiseen ”tarkkailevaan” Subjektiin ja Objektivoituvaan todellisuuteen, eriytyneen minän vuoropuheluun ihmisestä riippumattoman todellisuuden kanssa – sen varaan kaikki historiassa koskaan ennen näkemätön tiedollinen edistyneisyytemme on rakentunut – on nyt mielten pirstoutuessa hajoamassa loputtomiksi opillisiksi ”ismeiksi”, joissa tiedollinen ja aatteellinen aines sulaa symbioottisesti yhteen.
Historian toistaiseksi hirvittävin wokeltaja, omaan narsistiseen uhriajatteluunsa täysin käpertynyt Hitler, jatkoi oman kipeän kasvutarinansa sanelemalla linjalla hamaan katkeraan loppuun asti. Sitten hän teki, kuten amerikkalaiset psykoanalyytikot ennustivat, itsemurhan. Hänellä ei ollut näppiensä ulottuvilla nappulaa joka olisi laukaissut koko maailman tuhoavat atomipommit. Entä jos olisi ollut?
Ei ole nähdäkseni olemassa minkäänlaista ihmisessä itsessään ja itsestään heräävää kääntymystä – sitä että uhrituntoihinsa yhä syvemmälle uppoava narsisti voisi missään vaiheessa ottaa lusikan kauniiseen käteensä ja tajuta äkkiä olleensa kaikessa täysin väärässä. Sellaista ei tapahdu. Sen sijaan meillä on valtava määrä todistusaineistoa siitä, miten narsistit vain vahvistuvat uhritunnoissaan, ja jokainen vastoinkäyminen kääntyy vain voimaannuttamaan heidän hellimäänsä käsitystä omasta oikeassa olemisestaan.
Tiedämme uskonlahkoja, joissa vanhemmat kieltävät lapsiltaan lääketieteellisen avun, vaikka se voisi pelastaa lapsen hengen. Jos lapsi kuolee, usko vain vahvistuu moninkertaiseksi – koska muutenhan annettu uhri olisi ollut turha. Samoin käy sotarintamilla. On väkivaltaisia kulttuureita jotka elävät tuhatvuotisissa koston kierteissä.
Yksilöiden kohtalot aikamme uhriajattelun otteessa ovat kauhistuttavia. Tiedämme, miten paljon on niitä, jotka kieltävät itseltään syömisen ja jäävät itsetuhoisen anoreksian, sairaan askeesin ja itsekidutuksen koukkuihin. Tiedämme, etteivät monikulttuurisuutta ihannoivat maailmanparantajavanhemmat muuta arvojaan, vaikka heidän omat lapsensa tulisivat toiskulttuuristen pahoinpitelemäksi. Meillä on ministereitä, jotka uskovat siihen, että jos marttyyriutta tavoitteleville terroristeille tarjotaan parempaa kohtelua kuin kantaväestölle, heillä ”ei ole tarvetta tehdä hirmutekoja”.
Uhriajattelu on oman aikamme yleisen ajattelun katalin ansa. Narsismiin palautuvan perusmekanismin esille nostaminen ja ymmärtäminen on jokseenkin mahdotonta. Uhrirooleihin samaistuminen tarjoaa yksilölle sellaista alitajunnasta ammentuvaa voimaantumista, jota mikään muu ei pysty tarjoamaan. Kun kuvaan kuuluu, että oma omankädenoikeus saa uhriajattelun pohjalta oikeutuksen laajentua illuusioksi yleisestä oikeudentunnosta, kaikki johtaa kierteeseen, jossa uhriajattelu ruokkii vain itseään. Loppupäässä on itsetuho, tai laajennettu itsemurha.
Yksi perustotuushan on, ettei hyvän tekemiseen tarvita mitään erityisiä perusteluja, pahuuteen sen sijaan tarvitaan aina erinomaisen vakuuttavat perustelut. Lähtökohtaisesti kukaan ei halua kokea itseään pahaksi. Kun kuilu tietoisuuden ja alitajuntaisten yllykkeiden välillä uhkaa sulaa yhteen, kehittyy erityisiä tapoja "hallita" pahuutta. Esimerkiksi saatananpalvonnan rituaalit ovat ikään kuin institutionaalisia keinoja pitää omaa pahuutta kurissa.
Väkivallan ja aggression taannuttamassa tajunnassa kaikki psyyken perustunnot taantuvat symbioottiselle perusnarsismin asteelle, jolloin omaa "minää" ei enää eriytyvänä ja autonomisena toimijasubjektina ole. Sotarintamilla tuo raaistuminen tapahtuu nopeastikin. Yksi raaistumisen asteikon kohta voidaan määritellä siinä missä harjoitettuun väkivaltaan ilmestyy ritualisoituvia piirteitä. Esimerkiksi sisällissodissa sellaiset ovat tavallisia – niissä tuo taantuminen symbioottiseen alkutilaan tapahtuu tavallaan "perhepiirissä" eli kuin itsestään.
Rationaalinen perustelija taannuttaa omat motiivinsa pois oman minän piiristä. Syntyy skolastista käsiterealismia, jossa kuvaavat ja selittävät käsitteet liimataan todellisuuden päälle. Silloin näyttää siltä kuin väkivaltaa tehtäisiin jonkin päämäärärationaalisen järkijäsennyksen raamituksessa. Sitä miten vähän yleensä millään järjenkäytöllä on tekemistä esimerkiksi sotatapahtumien kanssa, sitä aika harva tajuaa. Jos syväpsykologinen ymmärtäminen olisi kaikille mahdollista, eläisimme tietysti aivan toisenlaisessa maailmassa, eikä sen enempää Hitlereitä kuin Putinejakaan nousisi valtaan.
Esimerkiksi sotahistorioitsijat ovat kirjoittaneet sodista analyyseja, joiden hyllykilometrit varmaan ulottuisivat ympäri aurinkokunnan. Kuitenkin koko juttu aukeaisi vasta kun oma psyyke olisi ensin analysoitu pohjia myöten. Se taas on mahdotonta, koska juuri kenenkään minuus ei sellaista kestäisi.
Taantuva psyyke ja perusnarsistiseen symbioosiin luonnostaan kuuluva eriytyneen toimijasubjekti-minän katoaminen ja itsensä "kohteeksi" – ei vain kameroiden objektiivien linssiluteeksi, vaan juurikin siis "uhriksi" – hakeutumisen hyvin vahva lähtökohtainen ja vain vahvistautumista tavoitteleva positio – tällaisia ovat siis aikamme traagisten tapahtumien perustavanlaatuiset elementit. On todella traagista, ettei juuri mistään ole mitään apua, kun joku vallankäyttäjä sortuu uhrirooleihin samaistumisen asteelle.
--------------------------------