Meiltä puuttuu sellainen psykohistoriankirjoitus, joka kuvaisi ja selittäisi kansallisia – eurooppalaisittain katsoen varsin selvästi erottuvia – ominaispiirteitämme miltei tuhat vuotta kestäneen vieraskielisen hallinnon pitkäaikaisvaikutusten osalta.
Mehän olemme omalaatuista porukkaa. Olemme muinaisuudessa hakeutuneet näille pohjoisille salo- ja suoseuduille kamppailemaan ankarien luonnonolojen kanssa, ja hengissä selviytyminen on vaatinut sellaisia vihan voimia, joiden määrää ja merkitystä emme enää pysty ymmärtämään. Nyt viha on meille enää leimalappu, jonka naulaamme omaa sivistyneisyyttämme osoittaaksemme niiden kanssaihmistemme otsaan, jotka luokittelemme alkukantaisiksi.
Olemme reilun vuosisadan kuluessa kohonneet hämmästyttävällä tavalla elämän ulkoisten raamien mittareilla arvioiden maailman hyvinvoivimpien maiden joukkoon. Sisäisesti olemme vielä savupirttien kansaa. Emme ole toistaiseksi saavuttaneet suomalaista sielua eheyttävää sopua. Alistushistoriasta nousevat, kaikkea kahtia jakavat kaksinapaiset asenteet ja meihin padottu latentti antagonismi määräävät yhä tuntemuksiamme ja ajatteluamme.
Olemme sisäistäneet historiastamme ne ominaisuudet, jotka ovat auttaneet meitä tulemaan toimeen herrakansojemme kanssa. Olemme alamaisia, tottelevaisia ja lojaaleja, ahkeria ja rehellisiä, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja uskomme – yhä edelleenkin – siihen, että oppisivistystä hankkimalla voimme nousta paremman väen piiriin. Käytännössä kilpailemme keskenämme siitä, kuka miellyttää yhteiskunnan valta-asemissa olevia parhaiten.
Kun itsenäistyimme, emme suinkaan itsenäistyneet. Kahtia jakautuminen vain siirtyi ulkoisesta tosiasiasta sisäiseksi repeämäksi. Kuten sosiologiamme voimahahmo Erik Allardt totesi, suomalaiselle yhteiskunnalle tunnusomaisin piirre on poikkeuksellisen suuri kuilu valtaa pitävän eliitin ja niin sanotun tavallisen kansan välissä. Se kuilu ei ole häviämässä – jos sosiologia jotain tietää ja ymmärtää, niin ainakin sen, että institutionalisoituneet yhteisöominaisuudet elävät ennemminkin tuhansia tai satoja vuosia. Ne eivät ole mitään vuosikymmenten muoteja.
Ehkä meillä on edessään vielä toiset kahdeksan sataa vuotta kantaen alistetulle kansalle ominaisia sielullisia rasitteita. Kannattaa ajatella asiaa sitä laajaa taustaa vasten, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, joka on selviytynyt olemassaolon taistelusta vain yhteisöinä, ei toisiaan vastaan taistelevina yksilöinä. Siksi yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet ovat nimenomaan niitä tekijöitä, jotka ovat geneettisen valikoitumisen seurauksena meihin varastoituneet, ja niin sanotut ”kulttuurit” ovat perinnöllisintä mitä me sukupolvesta toiseen sisällämme kannamme.
Mittausten mukaan voimme olla maailman onnellisinta kansaa. Kuitenkin historiamme on tilastoitavissa itsemurhien ja perheväkivallan mittareilla, ja loistamme edelleen esimerkiksi työpaikkakiusaamisessa, jota meillä on esiintynyt tuplasti verrattuna eurooppalaisten maiden keskiarvoon. Kansantautinamme on ollut ja on masennus. Toinen toistemme kadehtiminen ja kampittaminen on estänyt parhaiden yksilöidemme kohoamisen kansalliseen kunniaan. Suomalainen kulttuurinero lunastaa paikkansa suomalaisten sydämissä vasta kun on voittanut kaiken maailmalla ja saapuu takaisin kotimaahansa kansainvälisesti arvostettuna.
Siinä suhteessa muistutamme irlantilaisia, joilla on myös ikävä pitkä kansallinen alistushistoria takanaan. Hekin kärsivät keskinäisistä kahtia jakautumisista, juopottelevat humalahakuisesti ja tappelevat, ja jokseenkin kaikki heidän neronsa ovat joutuneet jättämään torjuttuina ja paheksuttuina maan.
Suomalaisia vaivaavat vihantunnot voisivat olla voimia, jotka auttaisivat meitä selviytymään, kuten ne maan muinaisissa oloissa tekivät. Nyt nuo resurssit ovat vain toinen toisiamme vastaan kääntyneitä itsetuhon voimia, jotka on valjastettu vieraskulttuurien idealistiseen ihannoimiseen – mikä tällä vuosisadalla käynnistyvän kehitysmaalaisten massamittaisen kansainvaelluksen ja yhteiskuntien monikulttuuristumisen seurauksena tulee johtamaan myös oman yhteiskuntamme sisäiseen kriisiytymiseen ja romahdukseen. Se on kurja seuraus siitä ettemme osaa vihata oikein.
Osaamme käsitellä vihantuntojamme poliittisissa yhteyksissä vain tekemällä itsetilitystä menneiden vuosikymmenten diplomaattisista ongelmistamme – siitä miten ”suomettuneita” me olimmekaan suhteessa edesmenneeseen N-liittoon. Se oli omia sisäisiä armottomia valtataistelujaan käyvä arvaamaton ja vaarallinen naapuri, jonka kanssa kannatti vaalia ainakin näennäisesti hyviä ystävyyssuhteita. Nyt kun se näennäisesti on hävinnyt, kollit nousevat täällä pöydälle tanssimaan.
On helppoa havaita, miten muutaman vuosikymmenen täällä jo jatkunut "identiteettipolitiikan" nousukausi on tehnyt meistä lähinnä triggeröityviä Pavlovin koiria, joille joku Jari Tervo kelpaa pilliin puhaltelijaksi. Huomattavasti vaikeampaa olisi kuitenkin oikeasti selittää sitä, miksi suomalaiset ylimalkaan ovat venäläisvastaisuudessaan eurooppalaisten huippuluokkaa – ohittaen jopa ne maat, jotka olivat N-liiton miehittäminä. Venäläisvastaisuutemme ei nimittäin juonnu tsaarinajoilta, ei johdu neuvostoajoista, ei ole sotien seurausta, eikä pirullinen tekopyhä pelin politiikka YYA-ajoilla sitä vastavaikutuksenaan tuottanut.
Vuonna 2009 eurooppalaisen Gallup Internationalin mielipidemittauksen mukaan "suomalaiset ovat Euroopan toiseksi Venäjä-vastaisin kansa" kosovolaisten jälkeen: 62 % haastatelluista suhtautui kielteisesti Venäjään. Mittauksessa haastateltiin 50 000 ihmistä 60 maasta, Suomessa 621 ihmistä. – Tämä kysely oli minusta siinä mielessä erityisen kiinnostava, että se sopi käsitykseeni suomalaisista historiallisesti alistettuna kansana, jolle latentti antagonismi ja projektiiviset vihantunteet ovat enemmän kuin ominaisia. Ja syy sille, että juuri kosovolaiset kuitenkin voittavat venäläisvastaisuudessaan suomalaisetkin, olisi tämän teorian mukaan se, että myös he olisivat jotenkin historiallisesti vammautunutta kansaa. Mikä sitten sen kansan historiaan perehdyttäessä näyttäisi pitävän paikkansa.
On tietysti selvää, että tällaisissa mittauksissa kansalaisten asenteista saadaan erilaisia mittaustuloksia riippuen siitä, keitä mistäkin kansasta valikoituu mitattaviksi. Mutta ehkä on syytä muistaa miten jo Armfelt, eikä vain Arwidsson, identifioivat suomalaisuuden pohtiessaan sitä mihin valtayhteyteen kuulumme: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia.”
Tätä kysymystä me pohjimmiltaan ja periaatteessa yhä pohdimme. Alistettu kansa etsii identiteettiään, määrittelee itseään suhteessa niihin, joihin sillä on historiallisesti kipeä suhde. Voisimme asettaa yhteiskunnallisen keskustelumme kartalle maamerkkejä kohtiin, joiden rajaamalle alueelle sijoittuvat kaikki keskustelussa esiin nousevat kysymykset ja vastaukset niihin. Jokaisessa tolpassa voisi lukea: ”Kekkonen.” Niin sanotussa keskustelussa on se silmiinpistävä piirre, että jo kysymykset asetetaan käyttäen merkitykseltään valmiiksi ladattuja käsitteitä – joten itse asiassa vastaukset sisältyvät kysymyksiin. Kun toimijat esitellään valmiiksi attributoituina, toiminnan merkitys on yllätys vain niille jotka eivät ymmärrä kiertävänsä omaa häntäänsä.
Näitä keskusteluja käydään nyt yhteiskuntailmastossa vahvana vellovan identiteettipolitiikan pilvessä. Tietysti jokaisen aikakauden ihmiset ovat sokeita omassa ajassaan vaikuttavalle Suurelle Yhteiselle Valheelle, mutta suomalaisille ominainen vahva latentti antagonismi tekee myös nykypäivänä omista "ideologisista" leimautumisistamme tavallista kipeämpiä. Kekkosesta käytävä keskustelu on tavallaan vaaratonta – hän ei enää häiriinny siitä että nyt pilkataan tapaa, jolla hän luotsasi epäkypsän kansan läpi vaarojen vuosikymmenten. Todelliset vaarat ovat aivan muualla. Nythän suurin tunnustuksellisen yhteiskuntapolitiikan hellimä valhe sisältyy esimerkiksi siihen, että pienen Suomen on kansainvaellusten vastaanottajana oltava koko maailman sosiaalitoimisto ja omattava samaan hengenvetoon maailman kunnianhimoisin "ilmastonsuojeluohjelma".
Tuollaiset kysymykset pitäisi nyt pystyä noteeraamaan ja nostamaan rappeutuvan keskustelun suosta reaalipolitiikan tasolle. Nyt ne vain peittyvät ideologista kahtia jakautumista palvelevaan identiteettipoliittiseen puheenpälpätykseen. Vaikka nuo kaksi asiaa ovat reaalimaailmassa täydellisesti toisensa pois sulkevia, silti ne voivat elää samojen korvien välissä – eikä kognitiivisia dissonansseja ideologioitaan propagoivien poliitikkojen piirissä huomata.
Tosiaan, miltei tuhatvuotinen historia alistettuna kansana, ja sellaisesta seuraavat kaikkea kahtia jakavat kaksinapaiset asenteet, jotka itsenäistymisen jälkeen ovat siirtyneet kohdistumaan toinen toisiimme. Se on se läksy, josta meitä pitäisi läksyttää ja unohtaa Ehrnroothit, Junnilat, Vennamot ynnä muut vähemmän varsinaisina ajattelijoina kunnostautuneet yksilöt.
--------------------------