Kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, ihminen ei ole tyhjästä syntynyt, vaan lajilla on pitkä kehityshistoria takanaan, ja jokainen nykypäivän yksilö kantaa tämän kehityksen merkkejä mukanaan. Jokaisen nykyihmisen elämänkaari kohdusta hautaan toistaa ja toteuttaa olennaisin osin niitä suuria linjoja jotka lajihistoriassa määräsivät kehityksen suuntaa. Vaikka Haeckel menikin lajin ja yksilön kehityksen samaistamisessa liian pitkälle, se ei muuta tosiasiaa, että lajinkehitys on keskeisten trendien osalta säilötty ihmisen fyysiseen kuin myös psyykkiseen rakenteeseen.
Yksi juttu olisi syytä meidän päivän uutisia seuraavien syytä ymmärtää syvemmin ja paremmin kuin mitä nyt yleensä tapahtuu. Se on tämä: aina kun ihminen kehollisesti tai mieleltään kriisiytyy, koko elimistöllinen apparaatti taantuu takaisin inhimillisen kehityksen varhaisempiin vaiheisiin. Nuo varhaisemmat kehitysvaiheet ovat olemuksellisesti ”symbioottisempia” – ihmisten väliset erot katoavat ja jo muinaisissa alkulaumoissa vallinneet kollektiivitunnot ottavat vallan, samoin yksilöllinen kriittinen järki katoaa ja ajattelu muuttuu ”tunnustuksellisemmaksi” – ja tällainen taantuminen on siis lajiin miljoonien vuosien kehitysperspektiivissä ohjelmoitu puolustus-, selviytymis- ja henkiinjäämismekanismi.
Erich Fromm sanoi, että jos ihmistä kuvattaisiin yhdellä ainoalla häntä kaikkein parhaiten kuvaavalla sanalla, tuo sana olisi ”kehittyvä”. Tämä tosiasia on ymmärrettävä myös päinvastaisessa suunnassa: on meille ominaista myös taantua, aina silloin kun tarvitsemme alkukantaisempia mekanismeja selviytyäksemme kriisiytymisen haasteista. Ihmisen kehitys on ollut kasvua alkusymbioosin ”kaikkiallisista” ja ”kaikkivoipaisista” tunnoista yksilöllisen eriytymisen kautta aikuiseen autonomiaan – eli perusnarsistisesta vastaanottajan, ”objektina olemisen” roolista terveeksi ja objektirakkauteen kykeneväksi toimijasubjektiksi. Jos ihmispsyyke kriisiytyy, se taantuu takaisin symbioottisen perusnarsismin huomaan, jossa se kokee kollektiivituntojen antamaa turvaa ja tukea.
Uhriajattelusta – uhrirooleihin samaistumisesta – saatava voimaantuminen, joka on vahvinta mitä ihmisen alitajunta voi tietoiselle psyykelle antaa, on se oman aikamme kulttuuriseen narsismiin kuuluva ajattelun ansa, joka tässä ajassa oikeastaan muodostaa kaikkien uutisten pääsisällön. Olisi todella hienoa, jos tietäisimme ja ymmärtäisimme omia aikalaistuntojamme sen verran syvemmin, ettemme jäisi uhriajattelun koukkuihin. Mutta nähdäkseni vain ani harvat meistä millään tietoisella tai tiedollisella tasolla pystyvät nostamaan päänsä aikalaistuntojen ja -ajattelun vedenpintojen yläpuolelle.
Nyt ei kukaan mitään psyyken syvyyksistä löytyviä todellisia motiiveja ja mekanismeja enemmälti kaivele. Ajan ihmisille riittävät yliyleistävillä yleiskäsitteillä muotoillut opilliset tunnustukset, jotka muodostavat eräänlaisen symbioottisen suojakuoren, joka sulkee kaiken syvyyssuuntaisen ajattelun tietoisuuden pinnan alle. Enää ei tarvita muita kuin triggeröiviä leimasanoja, joilla erilaisten "loukkaantumismekanismien" jännitteitä ja patoutuvia voimavarauksia voidaan purkaa. Jos ymmärtäisimme, millaista psyyken kehittymättömyyttä ja heikkoutta nuo asenteellista varmuutta tavoittelevat, yleiskäsitteillä ymmärrystä noituvat ideologiat edustavat, kavahtaisimme jokaista vallankäyttäjää jota nyt ihailemme hänen retoristen taitojensa ja loistavan verbaalimanipulaationsa vuoksi.
Kuinka monelle meistä on koulussa opetettu, että se erityinen maaginen vaikuttavuus, joka kuuloaistin resursseilla päässämme syntyy kun suggeroidumme puheista, palautuu alkulauman aikoihin, elämään vuorokausivaihtelun armoilla, turvan hakemiseen pimeän aikana, lauman yölliseen yhteenpuristautumiseen ja sen synnyttämään symbioottiseen ylijännitteeseen? Ja jos olisi opetettu, kuinkahan moni meistä tajuaisi, että nämä kehitykselliset tekijät vaikuttavat meissä yhä ja voivat ratkaista esimerkiksi sen millaiset puheet kuulemme ”totuudellisina”?
Hyvä puhuja on usein hyvä diktaattori, harvoin hyvä ajattelija. Puhuttu kieli on joukkoutumisen ja symbioosin valtatie, kirjoitettu kieli yksilöllisen eriytymisen ja päämäärärationalismin väline. Edes tätä eroa emme näe selvästi.
Yhteiskunnan perustavanlaatuiset kehityskysymykset ovat ratkaisematta. Ja vastauksia niihin etsitään aivan väärästä suunnasta – yhä tunnustuksellisemmaksi muuttuvan opillis-ideologisen ajattelun suunnasta. Kukaan ei esimerkiksi liiemmälti kysele, johtaako loukkaantumisherkkyyden jatkuva kasvattaminen siihen mikä ilmoitetaan varsinaiseksi tavoitteeksi. Eli lisääntyykö yleinen "suvaitsevaisuus" sitä kautta että jokin "suvaitsemattomuus" yritetään kriminalisoida. – Nähdäkseni siinä tulee käymään päinvastoin, sillä yhteiskunnan taantuminen ja totalitarisoituminen eivät ole mihinkään ideologiaan tai oppiin kuuluvia mekanismeja, vaan ikuisia yhteisöilmiöitä, jotka ihmisen historiassa ovat olleet läsnä aina ihan siitä riippumatta minkä vuosisadan tai -tuhannen opillisista käsityksistä on ollut kyse.
Emme tunnista ajattelussamme nyt vahvistuvia uhriajattelun elementtejä. Käynnissä on itse itseään vahvistava kierre: mitä tunnustuksellisemmaksi ajattelumme taantuu, sitä suuremman vallan saa ylipuolustava itsesuojelu. Vaikka esimerkiksi ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” nostetut oikeudenkäynnit ovat herättäneet paljon yhteiskunnallista keskustelua – keskustelua sananvapaudesta ja niin sanotuista ihmisoikeuksista – tämä keskustelu pysyttäytyy yhä päättäväisemmin tai härkäpäisemmin pelkästään yliyleistävien yleiskäsitteiden ja opillisten ideologioiden tasolla, eikä siinä oteta esille edes ihmistieteiden perustavanlaatuisia totuuksia.
Uhriajattelu, uhriajattelu, uhriajattelu. Vain sitä on nyt julkispinnalla tarjolla. Narsistinen psyyke resonoi ja vahvistaa itseään kaikella missä se saattaa samaistua "kohteena olemiseen". Jopa mielenosoittajat riisuvat itsensä "jonkin hyvän asian puolesta". -- Uhriajattelusta seuraa taantuman vahvistuminen. Yhteisöjen pitäisi pystyä reagoimaan kavahtaen tunnustuksellisiin ideologioihin, joille haetaan uskonnollislaatuista tabua, pyhitystä, ja joiden vastustajat eliminoidaan sensuurin pelolla, vaientamalla ja nollatoleranssin vaatimuksilla. Tällaisia pahoja tunnustuksellisia julistuksia ovat juuri nyt ”ihmisarvo- ja -oikeusideologiat”, joiden nimissä uhriajattelua paradoksaalisesti vain vahvistetaan. – Yhteiskuntien pitäisi kuitenkin nimenomaan kantaa huolta siitä, että kaikelle ajattelulle vastakohdat ovat olemassa – sillä maailma ei oikeasti voi rakentua vain ”oikeista” arvoista tai vain ”oikeasta” tiedosta. Niin arvot kuin kaikki tieto voi karttua vain vuorovaikutuksen ja vastakohtien maailmassa.
Nyt todelliset vastakohdat loistavat poissaolollaan, ja vain toisilleen vastakkaiset mutta ajattelussaan yhtä taantuneet ja tunnustukselliset ideologiat repivät toisiaan. Tässä mielessä on käräjäoikeudessa nyt puitavana oleva Räsäs-juttu nyt esimerkillinen. Siinä havainnollistuu aivan erinomaisella tavalla se, miten kaikkein kitkerimmät tunnustuksellisen ajattelun käsitetaistot käydään nimenomaan toisiaan lähellä olevien, kilpailevien uskontunnustusten välillä. On tosiasia, että saman uskonnon eri lahkot kokevat toisensa pahimpina uhkina – ja siksi juuri saman uskonnon lahkot ovat toistensa kiihkeämpiä vihaajia ja torjuvat toisiaan paljon kiihkoisemmin kuin kokonaan eri aaltopituuksilla olevat eri uskonnot. Esimerkiksi oma kansankirkkomme riitelee omien lahkojensa opillisista tunnustuksista – mutta samaan aikaan arkkipiispat veljeilevät islamilaisten imaamien kanssa kuin aseveljet ainakin. –
Tämä ryhmävahvistautumisen sosiologiaan palautuva ilmiö johtuu yksinkertaisesti siitä, että oma tunnustuksellisuuteen pohjautuva identiteetti on eniten uhattuna juuri niiden taholta, joihin samaistuminen on eniten mahdollista. Se ei ole sen kummempi kehitykselliseen murrosikään liittyvä ilmiö kuin se, että juuri omasta tutusta "perhepiiristä" irti päästäkseen ja itsenäistyäkseen lasten on kapinoitava mitä kiukkuisimmin.
Siksi Räsäs-juttu on oikeastaan Toiviais-juttu. Siinä todellistuu vertaistason ideologinen yhteentörmäys. Tunnelmat ovat todella kuin Dreyfusin oikeusjutussa, jossa todellisten motiivien ja julkispinnan välille repesi ammottava aukko. Tai Kafkan kirja, jonka oikeusjutussa jää lopulta kaikille yhtä epäselväksi sekin mistä oikeastaan oli kysymys. – Sillä eihän näillä uskonnollisilla tunnustuksellisen ajattelun muodoilla mitään sen enempää pätevään teoretisointiin kuin arkirealismiinkaan palautuvaa käsitteellistä järkeä ole käytettävissään. Nämä teologiset kysymykset voisivat ratketa vain totaalisen taantuneen teokratian valtapiirissä, jossa kaikki ”totuudet” omaavat maagisen tabuluonteen. Niin hirvittävää kuin näennäiseen pätevyyteen pyrkivä käsitevääntö kaikessa tosiasiallisessa juristerisessa naurettavuudessaan näissä yhteyksissä onkin – vain inkvisition historiallisella mallilla nämä päätökset voisivat muotoutua omien omituisten ontologisten kehiensä piirissä.
Paitsi tietysti, etteivät ne oikeasti ratkea. Oikeus ei tunnustuksellisen ajattelun yhteydessä voi tehdä muuta kuin vääriä ratkaisuja, koska kaikki se käsitesekaannus, joka oikeudella vaakakupeissaan on, on vailla ensimmäistäkään käsitteellisesti pitävää kosketuskohtaa reaalitodellisuuteen. Kysymys on de facto noitaoikeudenkäynneistä. Kun noitia tuomittiin, inkvisitio kyllä kävi ihan piinallisen yksityiskohtaisesti ja seikkaperäisesti läpi kaikki todisteet siitä, onko sielunvihollinen saanut otteen syytetystä vai ei. Asiaa yritettiin ratkaista myös kokeellisilla menetelmillä. Kukaan ei kysynyt, että mahtaakohan sitä maailmassa edes olla olemassa sellaista asiaa kuin "noituus".
Ihan sama juttu edelleenkin. Maagista tabuajattelua koskevat ongelmat voivat ”ratketa” vain aivan saman taantuneen tunnustuksellisen ajattelun maailmassa. Se, että oma oikeusinstanssimme edes yrittää ratkaista tällaisia kysymyksiä, kertoo vain siitä, miten syvällä symbioottisen itsensä sisään sulkeutuvan juristerian piirissä jo elämme. Ja nykymenolla suunta vain vahvistuu – kaikenlaista tunnustuksellista ajattelua ja loukkaantumisherkkyyttä koko ajan kasvatetaan.
Kuinkahan moni nykypäivän koulusivistyneistä ihmisistä mahtaa tietää ja edes yhtään ymmärtää, että se syysuhteita määrittelevä päämäärärationaalinen ajattelu, johon kaikki eurooppalaisella uudella ajalla tapahtunut inhimillinen edistys perustuu, sai tosiaan alkunsa vasta valistusajalla? Ja ettei ole mikään ihme ja kumma, jos yhä joissakin pyhitetyissä, tabuajattelun ominaisuuksia omaavassa asiayhteydessä, kuten vaikkapa näissä nykyajan noitaoikeudenkäynneissä, paitsi oikeussali myös koko yhteiskunnallinen keskustelu vielä sortuu ja taantuu keskiaikaisen teokratian symbioottisesti sulkeutuneiden ajattelupremissien huomaan?
Nyt meillä on näitä kiihotusjuttuja, joissa oikeutta käydään yhtä olemattomalta pohjalta ja samanlaiseen maagisten merkitysten ontologiaan sulkeutuen kuin taannoin noitaoikeudenkäynneissä. Taustalla vaikuttaa aikamme kulttuuriseen narsismiin olemuksellisesti kuuluva uhriajattelu, jossa äärimmilleen viritetty tunnustuksellisuus ja loukkaantumisherkkyys vievät reaalimaailmasta irronneen puhdasoppisen opillisuuden mielettömyyksiin. Kysymys ei oikeasti ole mistään minkä ilmoitetaan olevan kysymyksessä. Kysymyshän ei esimerkiksi ole mistään "vähemmistöjen suojelusta", vaan yhä syvemmälle samaan käsitemagiaan vaipuneiden lahkojen keskinäisestä kärhämöinnistä. Ja jos "asiat" muka millään lailla missään mitään laajempaa seurakuntaa koskettavat, niin siellä on kyse vain "puolestaloukkaantumisesta", jonka pitäisi kyllä jo olla niin naurettava vaikuttamisyrityksen muoto, ettei se saisi enää keneenkään vedota.
Itse asiassa – jos sen mahdollisimman rumasti sanoisi – ei ole vain niin, että nyt vallassa oleva huulipunamultahallitus tunnustaisi "intersektionaalisen feminismin" ideologiaa, vaan myös oikeuslaitoksemme näyttää olevan tällaisen ideologian lahko. Sillä mitäpä muuta nämä epäselviksi jäävät käsitykset "suojeltavista vähemmistöryhmistä" ovat, ellei nimenomaan uhriajattelun pohjalta nousevaa "omankädenoikeutta" – millä siis pitää tässä tarkoittaa sitä, että on otettu kaiken oikeudellisenkin ajattelun premissiksi jokin julkilausumaton, pohjimmiltaan maaginen mutta myös oudosti sukupuolittunut käsitys siitä mikä "tarvitsee" erityissuojelua ja sen myös "ansaitsee".
Jo tuossa lähtökohdassa ollaan täysin tyhjän päällä. Ei vain kaiken valta-ajattelun sukupuolittuneisuuden vuoksi, vaan myös paljon yleisemmässä mielessä. – Todellisuudessa ei ole olemassa mitään sellaista oletettua kaikkialla vallitsevaa vakioitua yhteisöpohjaa, jolla esimerkiksi "enemmistön" ja "vähemmistön" käsitteet omaisivat saman merkityksen. Omassa eurooppalaisen uuden ajan ajattelussamme me muodostamme mielikuvat enemmistöstä ja vähemmistöstä kuvitellen automaattisesti, että enemmistö omaa enemmän "valtaa" ja vähemmistöä täytyy suojella koska se ei omaa samaa "valtaa". – Mutta tosiasia, siis tosiasia on, että yhteisöllinen "valta" on erilaista ihan riippuen siitä mikä on yhteiskunnallisen kehityksen ja yksilöiden aikuistumisen aste. Sosiaalisesti sitovissa kehittymättömissä yhteisöissä vallitsee aivan erilaatuinen yhteisömoraali kuin yksilönvapauteen suuntautuvissa yhteisöissä – ja on esimerkiksi niin, että sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä nimenomaan hyvin pienillä vähemmistöillä voi olla hyvin suuri valta.
Lainsäätäjät ovat olleet totaalisen sokeita sosiologisille perusasioille, kun he ovat näitä nyt käytössä olevia sotalakeja rusnanneet. Pykälissä "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" tai "uskonrauhan rikkomisesta" jo tuo avainasemassa oleva "ryhmän" käsite jää täydellisesti määrittelemättä. Ihmistieteissä ”ryhmän” käsitteellä on kaksi täysin toisensa poissulkevaa sisältöä – joko sosiologinen, jolloin voidaan puhua vain yksilötasolle palautumattomista yhteisövoimista, yhteisöominaisuuksista ja yhteisöilmiöistä, tai yksilölähtöinen, jolloin ”ryhmä” kuvitellaan pelkästään yksilöiden summaksi – ja lakitekstissä nämä perustavanlaatuiset, yhteismitattomat lähtökohtaerot on ohitettu kuin yhteisöistä voisi tosiaan puhua samoilla käsitteillä kuin yksilöistä.
Lakien henki on lähinnä samaa mustaa magiaa joka motivoi noitaoikeudenkäyntejä, ja kaikki ratkaisemattomat ongelmat haudataan yhä edelleen pyhitettyyn tabuun. Kun alusta alkaen harhaiseen valtamagiaan lisätään se, että pykälien yliyleistävät yleiskäsitteet – sellaiset kuin ”kiihottaminen”, ”uskonto” tai ”vakaumus”, yms – käsitteet, joita käytetään pelkkinä reagensseina, siis niin, että esimerkiksi ”uskonnoksi” riittää jonkin uskonnon nimi – hajoavat taivaan tuuliin yhteisöajattelun raamituksissa, voidaan kysyä, voiko tällainen lakiteksti nauttia minkäänlaista legitimiteettiä?
Nämä lakipykälät ovat pelkkää käsitesekoilua, eikä yhdenkään oikeusasteen eikä oikeudenpalvelijan pitäisi suostua käsittelemään mitään juttuja sellaiselta juristeriselta pohjalta, joka tarjoaa raamitukseksi vain maagista tabuajattelua. On tilanteita, joissa virkamiesten pitäisi pystyä sanomaan selvästi: ”Ei! Minä en lähde mukaan tällaiseen!” Toimiminen kiltisti vain totalitaristiseen tunnustuksellisuuteen taantuvan koneiston lainkuuliaisena rattaana ei toteuta sen enempää virkamiehen ihmisarvoa kuin hallintoalamaisten ihmisoikeuksiakaan. Se kertoo vain ikävän totuuden siitä, ettemme enää ymmärrä ihmisyydestä mitään.
----------------------------------