Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan uutta puheenjohtajaa valittaessa vaati ruotsalaisten Eva Biaudet toimitettavaksi suljetun lippuäänestyksen, vaikka kyseinen valiokuntapesti tällä istuntokaudella on sovittu perussuomalaisille ja vaikka vakiintuneiden käytäntöjen mukaan myös paikan uusi täyttäminen eronneen Mika Niikon tilalle olisi ollut pelkästään perussuomalaisten sisäinen asia.
Lähinnä palavamielisenä ihmisoikeusaktivistina tunnetuksi tullut ruotsalaisnainen nosti julkisuudessa jälleen uudestaan esille uudeksi puheenjohtajaksi esitetyn Jussi Halla-ahon taannoiset kirjoitukset, joissa tämä esitti toivomuksen, että monikulttuuristumisen myötä joka tapauksessa lisääntyvien raiskausrikosten uhreiksi valikoituisivat sellaiset naiset, jotka itse aktiivisesti ovat olleet edistämässä monikulttuurisuutta.
On hieman hämmästyttävää, että tuo kirjoitus on kaivettu vuosien varrella yhä uudelleen esiin, mutta kaivelemisen motiiveja ei ilmeisesti vieläkään ole kylliksi kaivettu esiin. Kirjoitus on tosiaankin toiminut triggerinä kuin täydellinen Pavlovin koirien ruokakello – aina kun se on mainittu, alkaa tarhassa hirmuinen haukunta ja rähinä.
Mistä tuossa tekstissä oli oikeastaan kyse? Miksi sen sisältö tai sanoma on ollut niin monelle niin vaikea – oikeastaan ylivoimaisen vaikea – ymmärrettäväksi?
Ehkä kysymys on pohjimmiltaan siitä, että ihmisten suurelle enemmistölle on täysin mahdotonta ymmärtää, mitä tilastolliset tosiasiat merkitsevät. Että siis on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.
Suurin osa ihmisistä elää vain omien korviensa välissä, yksilökokemuksen maailmassa, jossa näyttää siltä, että kaikki mitä maailmassa tapahtuu johtuu siitä mitä yksilöt tahtovat ja tekevät.
Tämä ymmärryksen kehittymättömyys on ehkä mahdollista havainnollistaa vertaamalla tilanne siihen kuiluun mikä lapsen ajattelun ja aikuisen ajattelun välillä vallitsee. Lapsi ei voi mitenkään ymmärtää miten aikuinen ajattelee, mutta aikuiselle pitäisi olla mahdollista ymmärtää miten lapset ajattelevat. Inhimillinen kehitys voidaan nähdä vain kehityksen suunnasta, se on niin sanoakseni yksisuuntainen perspektiivi.
Sosiologia, joka tarkastelee nimenoman tilastoja, joissa yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet tulevat näkyviin, on varsin vaikea tiedonala. Sosiologia on syntynyt hyvin erityisten, paradoksaalisesti juuri individualisaatioon kuuluvien kognitiivisten edellytysten varassa eurooppalaisella uudella ajalla. Tarvittiin ihmisen historiassa ennen kokematon yksilöllinen eriytyminen jotta saavutettaisiin se tarkasteluetäisyys, jota sosiologian näkökulma edellyttää.
Kun tämä oman ajattelumme pitkä, noin neljänsadan vuoden mittaan kehittynyt tiedollinen jäsennys ja selkäranka nyt on katkeamassa, ja oma kulttuurimme hajoaa ja taantuu takaisin kulttuurisen narsismin ja symbioottisen lapsenomaisen kokemuksen huomaan, myös sosiologia on muuttumassa yksilölähtöiseksi, emmekä enää ymmärrä oman ihmisyytemme lajityypillistä, lähtökohtaista ja olemuksellista sosiaalisuutta.
Siksi rikostilastot eivät kerro eivätkä todista meille enää mitään. "Kulttuurinen rikollisuus" ei terminä avaudu sosiologiaa ymmärtämättömälle. Lapset elävät vain omassa pienessä yksilökokemuksen maailmassaan, ja siellä kaikki tapahtuu siksi että yksilöt tahtovat ja tekevät.
Ehkä joillekin jotenkin on mahdollista tajuta, miten erilaista "sosiaalisuus" eri kulttuureissa on. Että esimerkiksi ne vaeltajat, jotka tulevat sellaisista kulttuureista joissa ei koskaan ole kehittynyt kirjoitus- ja lukutaitoa, metelöivät ja elämöivät sekä kodeissaan että kaduilla kokonaan toisella tavalla ja enemmän kuin eurooppalaiset, joiden koko kognition ja elämänhallinnan kirjoitus- ja lukutaito on historiallisesti muuttanut – se saattaa olla joillekin edes jotenkin ymmärrettävissä. Mutta jo se, että paitsi sosiaalisuus, myös epäsosiaalisuus – kulttuurinen rikollisuus – ovat muuttumattomia ja jokseenkin vakioisina esiintyviä kulttuurisia tosiasioita, sitä tuskin kovin moni pystyy ymmärtämään.
Kuitenkin rikostilastojen merkityksen ymmärtäminen olisi edellytys ymmärtää miksi yksilöajattelun tasolla muodostuu noita toiveita siitä, että raiskatuiksi valikoituisivat ne jotka ovat aktiivisesti itse olleet edistämässä monikulttuuristumista.
Huolestuttavinta mielestäni on se, ettemme enää edes pyri lisäämään ymmärrystämme. Yhteiskuntamme taantuu koko ajan yhä lapsenomaisemmaksi, ja koska kaikki lapsenomainen on palkitsevinta mitä alitajuntamme meille voi antaa, yhä symbioottisemmat perustunnot saavat vallan. Elämme eyes wide shut, ja raivokkaat vaatimuksemme ”oikeuksista” tarkoittavat tosiasiassa vaatimusta saada sulkea silmämme tosiasioilta. Esimerkiksi siltä hyvin yksinkertaiselta tosiasialta, että yhteiskunnassa kaikki yksilön oikeudet kääntyvät jonkun toisen velvollisuuksiksi. Ja että monikulttuuristamisesta on maksettava hinta esimerkiksi lisääntyvien raiskausten muodossa.
----------------------------------