Miksi tarvitsemme historiaa? Siksi että historiantaju on ainoa tajunnallinen akseli joka auttaa meitä suhteuttamaan ja sijoittamaan omat kokemuksemme vaihtoehtoisiin raameihin.
Olemassaolonkokemus tarvitsee perspektiivinsä, joka syntyy vasta kun astumme ulos omasta raamistamme. Ellemme edes tiedä raamin olemassaoloa, elämme ajattomassa kuplassa, jossa kaikki tajunnallinen aines muuttuu suhteellisesta absoluuttiseksi, todellakin kaikki, totuudet ja arvot, tavat joilla käsitteellistämme ympäröivää maailmaa.
Sellaisia aikoja omassa eurooppalaisen kulttuuripiirin historiassa on. Keskiaika kesti pyöreästi tuhat vuotta. No, kesti ja kesti – kuinka se pitäisi kuvata, aika, jolloin ihmisillä ei ollut ajan tajua.
Absoluuttisessa maailmassa vallitseva ajattomuuden kokemus tuo mukanaan ikuiset totuudet. Ne jäsennetään ikään kuin ne olisivat aina ja kaikille samoja, ikään kuin luonnon lakeja. Niitä ei voi eikä saa kyseenalaistaa, niiden epäilykin herättää ylipuolustusreaktion.
Galilei ei suinkaan ollut uuden tiedon edelläkävijä, sillä siinä aikalaisraamissa johon hän kuului, oli vain laadullisesti aivan erilaista ”totuutta” – absoluuttista totuutta. Kysymys siitä, oliko Galilei tiedollisesti oikeassa vai väärässä, ei ollut absoluuttisten totuuksien maailmassa ratkaistavissa. Hänen syntinsä oli todellisuudessa vain absoluuttisen auktoriteetin vallan horjuttaminen.
Ihmisen hamassa muinaisuudessa, alkulaumojen aikaan, kun vain yhteisön sosiaalinen sitovuus merkitsi, valta ja totuus olivat yhtä. Yhteisöä sisältä päin yhteen sitovat voimat ovat nimenomaan moraalisia voimia, joten valta ja moraali olivat samaa. Se on lajin ensimmäinen pyhä kolminaisuus: valta, moraali ja totuus.
Kun valta toteutuu ongelmitta, harmonia vallitsee. Siinä on kauneuden elementti. Hyveissä, hyvissä tavoissakin, on moraalisen hyvän elementti. Ja mitä tietoon tulee, totuuksien on oltava toistensa kanssa ristiriidattomia – koherenttinen totuudellisuus on kehityksellisesti ensin, korrespondenssi vasta sen jälkeen. Antiikissa tuo kolminaisuus oli muotoa: tosi, hyvä ja kaunis.
Durkheim eritteli yhteisöllisen moraalin laatuja tarkemmin. Sosiaalisesti ankaran sitoville, kehittymättömille yhteisöille on ominaista absolutismiin palautuva normimoraali. Se tiivistyy dogmeissa, opillisissa ohjeissa, joissa hyvä käyttäytyminen ja oikeat teot määritellään mekaanisen yksityiskohtaisesti. Auktoriteettina on jokin kaiken ihmisyyden yläpuolelle asettuva Absoluutti, olipa jumalan nimi mikä tahansa. Sitä ei saa kyseenalaistaa, ei millään tavalla, äärimmäisessä tapauksessa siitä ei edes saa piirtää kuvaa.
Absoluuttiset arvot muuttavat kaikki keinot suhteellisiksi. Jumalan kunnia on säilytettävä, olipa hinta mikä hyvänsä. Absoluuttisen normimoraalin tuomiot ovat tavattoman julmia, niissä ei ihmishenki ole koskaan paljoa painanut. Ihmiset pystyvät tappamaan toisiaan estoitta, kunhan tappokäsky tulee jumalan nimissä.
Kehittyneemmissä yhteisöissä, joissa vallitsee institutionalisoitunut työnjako ja roolien periaatteellinen vaihdettavuus, kehittyy toisenlaatuinen moraali. Durkheim nimeää sen ”orgaaniseksi solidaarisuudeksi”, ja se on luonteeltaan omantunnonetiikkaa. Itse asiassa sosiologian koko asema ja merkitys autonomisena tieteenä perustuu siihen kehityskynnykseen, jonka ylitettyään ihminen ymmärtää, että ihminen on olemuksellisesti sosiaalinen olento, joka saa ratkaisevan ”valtansa” yhteisöllisyytensä raamituksesta, ei mistään sen enempää ihmistä suuremmasta jumalasta kuin yksilön katseen vangitsevasta Narkissoksen taikalähteestä.
Omantunnoneettinen järjestelmä ei hyväksy kuolemantuomioita siksi, että tässä järjestelmässä tuollaisen tuomion käytäntöönpano jää jonkun ihmisen tehtäväksi. Pyövelin rooli ei tämän yhteiskuntamoraalin raameissa ole ristiriidaton. Voimme suojella yhteiskuntaa eristämällä rikoksentekijän yhteiskunnan ulkopuolelle – siihen meillä voi olla ristiriidaton yhteisön valtuutus. Hengen riistäminen ei kuulu ihmisen osaan – emme ole itse antaneet elämän lahjaa itsellemme, ja jos emme tunnusta mitään ihmistä suurempia voimia, emme myöskään omilla valtuuksillamme voi ottaa edes pahinta väärintekijää hengiltä.
Tämä on äärettömän tärkeä seikka. Vastakkain ovat järjestelmät, joista toinen siirtää ihmistä koskevat päätökset jumalien nimissä ratkaistaviksi, toinen taas ymmärtää ihmisen oman vastuun.
Normimoraalin ja omantunnonetiikan erilaatuisuus – se että ne käytännössä etsivät vahvistuksensa eri suunnista ja ovat toisensa poissulkevia – on sellainen kohtalonkysymys, joka näinä aikoina ratkaisee sen, selviytyykö kehittynyt Eurooppa alkaneella vuosisadalla massiivisiin mittasuhteisiin paisuvasta kehitysmaalaisten kansainvaelluksesta. Normimoralististen tunnustuksellisten yhteisövoimien yhteentörmäys eurooppalaisella uudella ajalla täällä pitkälle kehittyneen omantunnonetiikan kanssa tulee kriisiyttämään vanhat valtiot ja romauttaa niiden kognitiiviset rakenteet totaalisesti.
Mitään ei tule jäämään jäljelle, kun historiallisen perspektiivin ja ajan taju, tosi, hyvä ja kaunis katoavat tajunnasta. Absoluuttisten arvojen maailmassa jaetaan taas absoluuttisia tuomioita.
Nyt pandemian aikana tästä yhteiskuntien hajoamismekanismista on saatu havainnollista näyttöä. Kun luottamus yhteiskunnallisiin vallankäyttäjiin katoaa, ihmiset eivät enää pysty käyttäytymään omaehtoisesti vastuullisesti. Kaikesta kehittyneisyydestämme huolimatta olemme romahtamassa sosiaalisesti sitovien normimoralististen yhteisöjen tasolle – ikään kuin kaipaisimme taas jonkin yli-ihmisyyden, pyhitetyn jumalan äänen, joka enempiä kyselemättä julistaisi meille absoluuttiset toimintaohjeet.
Tällainen romahdus tapahtuu – on aina ihmisen historiassa tapahtunut – mitä hienoimpien ja tunnustuksellisimpien arvojen nimissä. Niin nytkin. Rajoitus- ja rokotevastaiset ihmiset vetoavat empimättä ”ihmisarvoon ja -oikeuksiin” taistellessaan elämän mukavuutta haittaavia rajoituksia vastaan. Ihmisoikeusideologiat ovat nyt niitä ihmistä suurempia, jumalallisia totuuksia ja voimia, joiden nimissä voimme taas jakaa kuolemantuomioita absoluuttisessa kuplassa nimettömiksi jääville kanssaihmisillemme.
-----------------------------