 |
| Pääministereitä Katja Ståhlin viihdeohjelmassa: Jyrki Katainen, Sanna Marin, Antti Rinne |
1.
Ihmiset kuolevat kahdella tavalla. Toisilla on kuollessaan kesä, toiset jäätyvät kylmiksi kaloiksi.
Presidentti Kekkonen luki kerran uudenvuodenpuheessaan muutamia liikenneonnettomuudessa kuolleen runoilija Lauri Viidan viimeisiä säkeitä. Se oli tapa, jolla Kekkonen avasi liikennevalistuskampanjan, jonka tarkoituksena oli saada vasta autoistuvan Suomen hurjat liikennekuolemaluvut edes hieman tolkullisemmalle tolalle.
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.
Mitä tapahtuu todella? Kulkematon polku kasvaa umpeen. Omenapuu on ollut Eedenistä itään elämän ja kuoleman metafora. Käyttämätön reppu ei jää jupisemaan rupisia riimejään, vaan saa uutta käyttöä. Ei syytä kysyä Inkeri Kilpisen näytelmässä kuolevan Juho Lallukan tavoin: ”Miten tuli yht’äkkiä niin kylmä?” On lämmin, kesä. Kesä jää tänne, kun kuolemme.
Ehkä hyytävimmän kuoleman maalasi Paavo Haavikko, hän joka aloitti samaistamalla puissa kasvavat ja kirjapainon printtaamat lehdet. Kerrotaan että hän muuttui toiseksi mieheksi vaimonsa Marja-Liisa Vartion kuoltua. Voisin ajatella, että hänestä tuli liikemies silloin. En tiedä pitääkö se paikkansa, luulen, ettei hän itsekään olisi tiennyt.
Mutta kaikille jotka rakastavat käy niin – jos ja kun rakastettu kuolee, kuolee myös osa itseä. Kipu kestetään esimerkiksi uskonnon avulla. Kaikki uskonnot ovat sarkofageja, joihin jäljelle jääneet hautaavat osan omaa ihmisyyttään. Kun kipeä kohta on turta, muumioitu, tuska häviää. Ihminen voi kuolla osin, osina, sisältä päin. Se ei ole vain naisille ominaista, kuten Haavikko väitti -- että nimenomaan mies kuolee nopeasti, kerralla. Miehen kuolema on oikeasti kuin konkurssi, liiketoimintaa, taloususkonto. Niin katosi voitto maailmasta.
Kun mies on kuollut, hän menee vielä kerran
auton luo, naisen luo, töihin.
Moottori ei starttaa, nainen ei herää, on liian aikaista.
Hän on kuollut.
Kuolema on kauhistuttavimmillaan silloin kun se on täydellistä arkipäivää, ei-mitään. Kun jäljellä ei ole tekijää eikä yhtään työtä, yhtään tunnetta, ei rakkautta, ei vihaa. Kun itse oleminenkin on lakannut, kun kaikki aito oloisuus on hukkunut. Kun se ei ala, eikä jatku, ei ole, ei jää.
2.
Haavikko tiesi senkin, että "parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse." Poliitikot, journalistit, juristit – mutta varsinkin poliitikot. Ja journalistit. Ja juristit.
Shakespeare oli eurooppalaisella uudella ajalla ensimmäinen joka kirjoitti näytelmän näytelmän sisään. Nyt, kun uuden ajan rautainen ajatushistoria ruostuu, me olemme ensimmäisiä, jotka eivät enää ymmärrä Shakespearesta mitään. Hamlet, isättä jäänyt päähenkilö, katsoo unikuvaa kaipauksen kouriessa sisintä.
Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen. Kerroksellinen ajattelu on katoamassa, samoin ajattelun koherenttinen totuudellisuus. Faktojen huutelijat eivät ymmärrä miten vähän niillä on merkitystä. Sateen jälkeen taivaalla on sateenkaari, mutta sen kaikki värit ovat mustia. Eikä ole niin, etteivätkö värit olisi siellä, vaan niin, että ihmisiltä puuttuu kokonaan mielikuvitus (Paul Simon).
Elämäni biisi soi, vaikka artistit eivät ainakaan mitään varsinaisia ajattelijoita ole. Pystyyn kuolleet poliitikot kuuntelevat ylijännitteisinä ja sydän tykyttäen, ja liikutukset koetaan syvällisyytenä. Muistan vieläkin, millaista tekoitkua Jyrki Katainen yritti tyrskiä lehdistötilaisuudessa, kun joutui erottamaan ulkoministerinä toimineen Ilkka Kanervan, tämän seksitekstiviestien tähden.
Tässä ja nyt vain twitter laulaa. Politiikkaa tehdään puolikkailla lauseilla. Myös oikeassa maailmassa kävisi niin kuin Netflixin uudessa ”Don’t Look Up” -elokuvassa. Siinä jättimäisellä teleskoopillaan yötaivaalle tähyävät tähtitieteilijät havaitsevat tappajakomeetan, joka suunnistaa suoraan kohti maata. He eivät pääse presidentin puheille kertomaan uhkaavasta maailmanlopusta. Presidenttikin elää ”tässä ja nyt”, hänellä on nyt muita kiireitä.
Yritys kertoa komeetasta kariutuu myös aamu-TV:ssä, jossa sukkelat suosikkijuontajat laskettelevat asiasta vitsiä. Ja tästä lähetyksestä mitattujen katsojareaktioiden perusteella myöskään suuri sanomalehti ei juttua julkaise – se ei kiinnostavuudeltaan ylitä uutiskynnystä.
Elokuva on osoitteleva kuvatessaan poliitikkojen, journalistien ja viranomaisten asenteita. Sen sijaan siitä ei kannata päätähden tapaan vetää yhtäläisyysmerkkejä mihinkään tiettyyn nyt ihan oikeassa maailmassa kyseessä olevaan asiasisältöön tai totuuteen. Vain se, miten systeemi toimii, on raaka totuus. Poliitikot keskittyvät omaan habitukseensa ja sanovat vain sitä mikä lisää heidän kannatustaan. Journalistit toimivat klikkijournalismin ehdoilla. Oikeudenpalvojat tarvitsevat mahdollisimman sekavia lakeja voidakseen soveltaa pykäliä ”tässä ja nyt”, kulloistenkin tarpeiden mukaan.
Systeemi hyväksyy ”hyvät tyypit”. Oloisuus, oleminen, imago – se mikä on näennäistä on olennaista. – Ennen vanhaan toimittajan ohje kollegalle oli: raahaa vallankäyttäjä televisioon kameroiden eteen. Riittää että se näytetään kansalle ja sen annetaan puhua. Se nolaa itse itsensä ja kansa järkyttyy ja hylkää sen. Nyt tilanne on tasoittunut. Kaikki on yhtä viserrystä. Poliitikot ovat vallanneet viihdeohjelmat. Politiikka ja viihde ovat sulaneet yhteen, ja järki valuu pöydän reunan yli lattialle.
Historioitsija Teemu Keskisarja sanoi Alfa-TV:llä suunnilleen, että kaikki feodalismin jälkeisen itsevaltiuden ajan kruunupäät olivat kusipäitä. Miten näitä nykyisiä itsevaltiaita sitten pitäisi nimittää?
 |
| YLE:n viimeiseksi jäänyt poliittinen satiiri |
--------------------------------