Ihmisessä on ikuisia ominaisuuksia, jotka ovat säilyneet läpi lajin historian. Yksi perustavanlaatuinen totuus on, että olemme lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolentoja, ja on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.
Olemme selviytyneet olemassaolon taistelussa vain lajina ja yhteisöinä, ja yhteisöominaisuudet ovat olleet evolutiivisessa valikoitumisessa ratkaisevassa roolissa. Siksi niin sanotut ”kulttuurit” ovat ”perinnöllisintä” mitä ihminen nahkansa alla kantaa.
Emme ole fyysisesti ylivoimaisia olentoja, joten sekin on lajimme evoluutiohistoriasta tehnyt nimenomaan kulttuurievoluutiohistoriaa.
Meidän on tietysti mahdotonta suoraan eläytyä lajimme primitiivisiin kehitysvaiheisiin, alkulaumojen aikaan. Mutta kehityksen perspektiivillä on kääntösuuntansa, ja löytyy askelmerkkejä takaisin taantuneisiin tajunnantiloihin. Alkuihmisen ominaisuuksista ja käyttäytymisestä meillä on edelleen sekä suoraa että epäsuoraa tietoa ja todisteita, ja jäljellä myös reliikeiksi ikuistuneita esimerkkejä.
Alkulaumojen on täytynyt olla sosiaalisesti hyvin sitovia, koska laumanjohtajan merkkisignaaleiden välitön seuraaminen -- paniikki- ja pakoreaktiot -- ovat mahdollistaneet selviytymisen. Paniikki- ja pakoreaktioita esiintyy vahvasti tunnustuksellisen ajattelun yhteydessä edelleenkin. Puhumme paljonkin "primitiivireaktioista" aggressioiden yhteydessä, mutta tajunnallisesti aivan vastaavanlaisia ovat myös puhtaasti verbaalitasolla tapahtuvat loukkaantumiset ja puolestaloukkaantumiset.
Vaikka alkuyhteisöä organisoinut "valta" oli ehdotonta, se ei ollut "pakon" muotoista. Itse asiassa aikalailla päinvastoin. Alkulaumoja organisoinut "valta" on vuosimiljoonien mittaan jalostunut yksilön kokemukselliseksi "tahdoksi", joka kuitenkin voidaan edelleenkin erityistä regressoivaa metodia, "hypnoosia", käyttäen taannuttaa takaisin alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin yllätykseksemme huomaamme, että yksilöllinen "tahto" voikin omituisen ongelmattomasti siirtyä henkilöltä toiselle.
Koska jokaisen meistä tajuntaan varhaisessa lapsuudessa syntyy ensin häntä hoitavan ihmisen hahmo, siis "Sinä", ja vasta vuosia myöhemmin alkaa kehittyä se, mitä nimitämme "Minäksi", elämme kaikki alusta alkaen ikään kuin toinen toisemme sieluissa, ja läpi elämämme kaiken, minkä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme. Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä seuraa lajityypillinen "moraalimme kultainen sääntö", jonka monet uskonnot ja ideologiat ovat koettaneet omaksua yksityisomaisuudekseen, mutta joka ei oikeasti ole mitään "opillista".
Emme voisi kuvitella maailmaa ilman yhteisötason joukkomittaisia tunne-elämyksiä, ilman tuota peri-inhimillistä taipumustamme affektitartuntoihin.
Tietyt kehityskynnykset ovat olleet erityisen merkittäviä, muuttaneet meitä paljon. Sellainen on ollut esimerkiksi vaeltelevien laumojen asettuminen aloilleen, viljelyn aloittaminen, yhteisöllisten instituutioiden ja sosiaalisten roolien synty. Sen seurauksena kieli on kehittynyt reaktiiviselta signaalitasolta ”elämänmuodollisen nimeämisen” (Durkheim, Wittgenstein) kautta lopulta symbolitasolle – kaikki sellainen on vain korostanut ”kulttuurien” merkitystä.
Eurooppalainen ihminen on ollut olemassa oman kulttuuripiirinsä historiallisena jatkumona antiikin kreikkalaisten maailmasta meihin uuden ja uusimman ajan individualisteihin, jotka emme enää kaiken ihmisyyden yhteisöllisistä lähtökohdista mitään ymmärrä. Uuden ajan vahvimpana kulttuurisena kantoaaltona vaikuttanut, jatkuvasti vahvistunut individualismi on muuttanut meitä miljoonakertaisesti enemmän kuin kehityksemme mikään aiempi vaihe.
Eurooppalainen elämänlaatu romahti Rooman valtakunnan sorruttua monikulttuurisuuteen, ja eurooppalainen ihminen vajosi tuhanneksi vuodeksi, toistan: tuhanneksi vuodeksi outoon, "minuuden" hukuttaneeseen depersonalisaation tajunnantaantumaan. Jos tietäisimme miten tämä suurimittainen historiallinen tapahtuma sai alkunsa ja eteni, itseymmärryksemme kasvaisi ratkaisevasti (Neil Postman).
Rooman valtakunnassa jo olemassa olleet kognitiiviset kyvyt, kuten syvyysperspektiivin ja ajan hahmottaminen sekä luku- ja kirjoitustaito katosivat. Koko tuhatvuotisen keskiajan kaudelta meillä ei ole tallessa ainoatakaan esittävää kuvaa, jossa olisi nähtävillä järjen jäsentämä syvyysperspektiivi.
Uuden ajan individualisti syntyi kun syvyysperspektiivi elpyi renessanssissa. Tajuntaamme hahmottui tuolloin kokemuksellinen fokus, ”minä”, joka otti etäisyyttä ulkoiseen todellisuuteen ja jäsensi maailmaansa perspektiivin raamituksessa. Itseidentiteetti, ”Minä”, on nimenomaan se kokemuksellinen raami, jonka puitteissa yksilö kokee oman olemassaolonsa jatkuvuuden. ”Minän” varsinainen rakennusaine on ”aika”. Niinpä renessanssissa yhdessä syvyysperspektiivin kanssa tajuntaamme syntyi myös ajantaju.
Taidehistoria uskoo tietävänsä muutamien vuosien tarkkuudella milloin perspektiivi ilmestyi maalauksiin -- tauluihin -- ja suunnilleen samoihin aikoihin katedraalien kellot alkoivat ikään kuin aikataulun mukaan ilmoittaa ajan kulumisesta.
Tänä päivänä lastenhuoneesta löytyy läjäpäittäin piirustuksia, joissa keskiaikaisten kuvitusten tavoin on esitetty yksittäisiä kohteita, henkilöitä tai esineitä, ja jopa niin, että "tärkeät" kohteet on piirretty suurempina kuin muut. Keskiajan kuvissa tätä kutsutaan "arvoperspektiiviksi".
Jo hamassa muinaisuudessa tehty kulttuurinen perusratkaisu, äännekirjoitus, opetti eurooppalaisen ihmisen hidastamaan ja hallitsemaan tajunnallista aikaa. Kun luku- ja kirjoitustaito keskiajan jälkeen elpyivät, nimenomaan lineaarinen ajantaju oli se kulttuurinen tekijä, jonka pohjalle saattoivat vuosisatoja myöhemmin syntyä uudet tiedonalat, luonnontieteet, tekniikka ja lopulta teollinen hyvinvointi.
Visuaalisen mieltämisen mallit – syvyysperspektiivi, peräkkäisyys, päällekkäisyys, porrasteisuus, hierarkia ja priorisointi – merkitsivät tajunnallisesti uutta keskeisten aistiemme työnjakoa. Se tarkoitti koko vanhaa- ja keskiaikaa tajunnallisesti hallinneen retoriikan pitkän vaikutuskauden päättymistä ja uusien tiedonalojen emergoitumista. Kulttuurista käymistilaa, niin sanottua "inkubaatioaikaa" (Spengler), kesti 1300-luvulta 1600-luvulle.
Niin sanottu "kartesiolainen rationaalisuus" oli yksi ihmiskunnan merkittävimmistä tajunnallis-tiedollisista emergensseistä. Lineaarisen ajantajun varassa hahmottuivat syysuhteet ja syntyi päämäärärationaalinen järki. Lineaarisesta aikajatkumosta oli mahdollista "alun" ja "lopun" käsitesaksia käyttäen leikata irti "ilmiöitä", joiden kokeellinen empiristinen tutkiminen johti luonnonlakien löytymiseen.
Uusien tiedonalojen -- tieteiden -- hahmon- ja käsitteenmuodostus perustui nimenomaan silmän ja näköaistin kognitiivisten resurssien varaan, se tarvitsi ja kehitti visuaalista mieltämistä. Kahtiajaot -- tai tajunnallinen kerrostuneisuus -- kirkastivat kuvan muodostumista alusta alkaen. Erottui tausta ja kuvio, asiayhteys ja asia, teoria ja malli, suure ja mittayksikkö. Nämä ovat oman järkiajattelumme ehdottomia ja ohittamattomia muotorakenteita edelleenkin. Tai niiden pitäisi olla.
Kartesiolaiseen paradigmaan pitäisi sisältyä myös päämäärien ja keinojen erottaminen toisistaan. Valitettavasti nämä uuden ajan ajatustyökalut ollaan taas menettämässä. Ihmistieteethän eivät niitä alun alkaenkaan kunnolla -- luonnontieteitä vastaavalla tavalla -- voineet sisäistää. Positivistinen tieteenfilosofia toimii luonnontieteissä, joissa tutkimuskohteena on "ihmisestä riippumaton ulkoinen todellisuus". Ihmistieteissä jo empirismin edellyttämään, ilmiöitä mahdollisimman täydellisesti kuvaavaan käsitteistöön sisältyy eläytymistä ja tulkintaa.
Freud oli luonnontieteellisen koulutuksen saanut ajattelija, joka käytti fysiikan käsitteitä sielunelämän kuvailemiseen ja selittämiseen. Se on antanut monelle oman aikamme kirjanoppineelle mahdollisuuden mitätöidä koko syvyyspsykologian perinne. Yhteiskuntatieteissä käsitteellinen epämääräisyys taas on kääntynyt legitimoimaan ideologisia "ismejä". Akatemioiden poliittisia propagandisteja ei tunnu haittaavan se, että sosiologian nelinkentät on mahdollista rakentaa muodostamalla taustakoordinaatisto samoista määreistä, joilla kohteet on kuvattu, tai se, että nyt niin muodikkaan "intersektionaalisen feminismin" uhripisteytyskehä on yhtä tieteellinen kuin horoskoopin eläinrata.
Tunnustuksellista totuutta varjelleen puheen valta toki väistyi jo silloin, kun kirjapainossa tuotettiin tuhansittain kirjoja, joiden rivin pituus on tyypillisesti pysynyt suunnilleen samanmittaisena koko kirjan elinkaaren ajan. Sillekin on tajunnalliset syynsä. Nyt kirja on ajattelua provosoivana välineenä totaalisesti romahtanut. Siinä määrä ja laatu ovat kumpikin pettäneet historiansa.
Ja edelleenkin poliitikot vaikuttavat puhumalla, kun taas kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla.
Vain kirjoitetulla kielellä on mahdollista tehdä tiedollinen vaikutus lukijaan. Lukutapahtuma toteutuu lukijan aivojen ehdoilla, ja yksilö on täydellisesti yksin ollessaan kahden kirjansa kanssa. Silloin uusien asioiden omaksuminen ja ymmärtäminen tulee mahdolliseksi.
Epäilemättä "Suuri Ensyklopedia" merkitsi ratkaisevaa valistuksen voittoa Ranskan suuren vallankumouksen ja demokratian synnyn takana. Se oli laiton kapinaliike vallitsevaa järjestystä vastaan, eikä se järjestäytymättömänä voimana välttynyt ajautumasta omiin sisäisiin ristiriitoihinsa. Mutta eurooppalaisen ajatushistorian se muutti.
Jatkuvasti vahvistuva individualismi nosti yksilön arvoon. Se merkitsi mullistuksia myös yhteisöjen valtajärjestelmissä. Eurooppalaisella uudella ajalla syntyivät kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ja niille – ja vain niille – ominainen, erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia. Emme edelleenkään ymmärrä, ettei näillä yhteen kuuluvilla yhteisöilmiöillä – kansallisvaltioilla ja edustuksellisella demokratialla – ole muuta kuin näennäinen yhdenmuotoisuus esimerkiksi antiikin kreikkalaisten demokratiakäsitysten kanssa.
Valtiotieteemme ei yllä sellaiseen selittävyyteen ja todellisuudenhallintaan, johon uudella ajalla syntyneet luonnontieteet kykenevät. Itse asiassa yksi tiedonala – ”taloustiede” – jäi premisseissään täydellisesti keskiaikaisen teokratian ja ptolemaiolaisen ajatusjäsennyksen kannalle. ”Talouden” maailman keskipisteeseen asettuu taloudellinen toimija, jonka tilinpidot ovat yhtä vähäjärkisiä kuin tähtien sijaintien seuraaminen ja ratojen laskeminen maakeskeisessä järjestelmässä.
Talousajattelusta tuli talousteokratiaa, ”rahassa” jäi elämään vain pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. "Raha" yrittää olla yhtä aikaa tausta ja kuvio, suure ja mittayksikkö, päämäärä ja keino. Kun eurooppalaiset kansallisvaltiot nyt ovat hajoamassa ja romahtavat, ylikansallinen ”talous” on romahduksen ehkä suurin syy. "Talous" on uusi, demokratian jälkeinen hallitusmuoto, ja uskonnollislaatuiset kaikkivoipaisuuskuvitelmat omaavat ihmismielen alkuperäisimmän alitajuntaisen "vallan".
On paradoksaalista, että maailmanlaajan rahakaupan systeemit määräävät, eivät yksilöt, vaikka "rahan" kaikkivoipaisuus oikeasti puhuttelee pienistä pienintä yksilöä.
Toinen yhtä hajottava tekijä on sama, joka romautti Rooman valtakunnan: kansainvaellus. Kuten roomalaiset eivät pystyneet -- ehkä "kristinuskosta johtuen" (Gibbon) -- pitämään kansainvaellusta kurissa, samoin emme mekään pysty ymmärtämään, miten yhteiskunnat romahtavat sosiaalisesti ja sivistyksellisesti, koska yhteisömoraalin sijasta tunnustamme vain individualistisia oppeja.
Freudin käsiteharhoja halveksimme samaan hengenvetoon kuin "kansainvaelluksen" sijasta puhumme "maahanmuutosta".
Se merkitsee joukkomittaista taantumaa kulttuurien kaikkein primitiivisimmille tunnustuksellisen ajattelun asteille. Tajunnallisten premissien kulttuurisidonnaisuus on meille tabu, joten emme tule koskaan ratkaisemaan kulttuuristen hylkimisreaktioiden ja yhteiskuntiemme sosiopsyykkisen taantumisen ja hajoamisen ongelmia. Yksilöiden tasolla ne eivät ratkea. Kaikessa tiedollisessa sivistyneisyydessämme odotamme ilmeisesti yhä, että jumalat ratkaisevat ongelmamme. Ja pidämme tätä vastuunpakoilua humanistisena hyveenä.
Kansallisvaltioiden liput on nyt liehuteltu, maailmanlaajat imperiumit taas muodostettu, ja niiden johtajiksi ovat nousseet suuruusharhojaan hautovat narsistit, jotka ovat sisäistäneet alitajuntaa voimaannuttavan marttyyriroolin ja hullut kuvitelmat historiallisesta tehtävästään. Sellaista valtamagiaa ei olekaan, joka saisi perusnarsismin vammoihin palautuvat ihmisyyden epämuodostumat pysymään ruodussa tai ylimalkaan tavoittelemaan kansallista hyvää. Vallassa ne kyllä pysyvät, ja veljeilevät maailmaa jakaessaan kakkien kahtiajakojen yli kollegiaalisesti keskenään.
Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria toimisi vain edustuksellisen demokratian ehdoilla.
Kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio oli ”luonnollinen” yhteisö. Se tarvitsi reviirin, pysyvät instituutiot ja sosiaalisten roolien periaatteellisen vaihdettavuuden, joihin niin ”oikeudenmukaisuus” kuin ”edustuksellinen demokratiakin” perustuvat. Näiden yhteisötekijöiden merkitystä emme ole koskaan täysin ymmärtäneet, joten ei ole ihme ettemme niistä nyt pysty pitämään kiinni.
-------------------------------------