 |
| Elokuvan tähtihetki: ihmisyyden pohjakosketus |
Runsaat puoli vuosisataa sitten teattereihin tuli italialaisen elokuvaohjaaja Federico Fellinin filmi ”Satyricon”, joka perustui Rooman valtakunnassa ensimmäisellä vuosisadalla keisari Neron hovipalvelijana eläneen Petronius Arbiterin satiirisessa romaanissa olleeseen ja yli aikojen säilyneeseen kertomukseen ”Trimalkion pidot”.
Fellini selitti filminsä suunnatonta brutaalisuutta toteamalla halunneensa vain kuvata millainen rappeutunut aistikultturi Rooman valtakunnassa vallitsi ennen kuin kristinuskon moraali alkoi vaikuttaa. Elokuva ei esitä historiaa eikä roomalaisten elämäntuntoja mistään lintuperspektiivistä, tapahtumien yläpuolelta, eikä anna katsojalle mitään selitystä tai muodosta juonellisista runkoa – vaan kamera vie suoraan keskelle raa’angroteskia elämänmuotoa, omissa silmissämme täysin järjettömältä tuntuvaa melua ja mekastusta, sellaisten ihmisten keskelle joiden motiiveja tai tekemisiä emme yhtään ymmärrä mutta jotka itseämme voimakkaampina tulevat suoraan valkokankaalta syliimme.
Kuvasto on kuin riemunkirjavaa primitiivistä sirkusta, kuten se monessa muussakin Fellinin filmissä on. Historiallinen autenttisuus on kuitenkin aivan omaa luokkaansa – elokuva taidemuotona pohjautuu suoraan eläytymiseen, ja Fellini on onnistunut tämän ominaisuuden hyödyntämään ennen näkemättömän vahvalla tavalla. ”Satyricon”in katsoja todella elää parituntisensa kokonaan toisessa ajassa, totaalisesti toisenlaisin ihmisyyden ehdoin.
 |
| Aistikulttuurin uskonto on aina taloususkonto |
Muistan tunnelmat reilut viisikymmentä vuotta sitten, rockin, rauhan ja rakkauden ajat, Woodstockin kesän 1969, jolloin länsimaailmassa tapahtui niin paljon kaikenlaista uutta. Fellinin filmiä kiiteltiin ja käytiin katsomassa, mutta sitä pidettiin lähinnä riemunkirjavaan ajanhenkeen kuuluvana efekti-ilotulituksena. Sen historiallinen sanoma ja tarkkanäköisyys jäivät kriitikkojenkin silmissä vähemmälle huomiolle, vaikka elokuva saikin arvostusta ja monia ehdokkuuksia moniin alan arvostetuimpiin palkintoihin.
Nyt oman aikamme uutiskuvasto alkaa pelottavasti muistuttaa tuossa elokuvassa esitettyä erinomaisen kokemus- ja todellisuusvoimaista kuvausta eurooppalaisen kulttuurin ensimmäisestä suuresta rappioajasta. En todellakaan voi olla huomaamatta ja kokematta esimerkiksi presidentinvaalejamme tai tapaa, jolla eurooppalaisen kevyen musiikin kulttuuri-instituutioon, Euroviisukilpailuun, on pesiytynyt sellainen määrä ulkomusiikillisia ”arvoja”, ettei itse musiikista ole enää jäljellä kuin uhoa ja sisäelintoimintoihin tahdistuvaa rytminjumputusta.
Käki kukkuu, sitä sanotaan räpiksi. Melodia ja duurin ja mollin vaihtelu on hävinnyt.
Toisaalla kansakunnalle valitaan uutta keisari Neroa kahdesta toinen toisistaan kloonatusta pukumiehestä – jos nyt enää ketään saa edes mieheksi sanoa. Aihettahan siihen ei olisi. Tuleeko miellyttämistarpeisista poliittisista kiipijöistä hyviä hallitsijoita? Onko täydellisestä tekopyhyydestä jokin tie ulos- tai ylöspäin? Kuinka kukaan itsekunnioituksestaan kiinni pitävä kansalainen voi käydä äänestämässä kumpaakaan?
Euroviisut ovat oman aikamme Trimalkion pidot, sukupuolisen ahdistuneisuuden purkauksellinen manifestaatio, ihmiskarjan maatalousnäyttely, eläimellisen tai esineistyneen eroottisuuden eläintarha. Höyryävien makkaroiden sijasta täällä sylkevät tulta pyroefektit. Kastraatit laulavat ohuella äänellä. Itku ja nauru ovat läsnä institutionalisoituneina, juuri sellaisina kuin ne Fellinin filmissä esitetään.
 |
| Vaalipäivä, liputuspäivä |
-----------------------------
Lisäys 12.2. 2024:
Ennakko-odotusten mukaisesti vaalien toisella kierroksella Stubb voitti Haaviston, mutta ero kannatusprosenteissa oli pienempi kuin ennustettiin. Stubb sai äänistä 51,6 prosenttia, Haavisto 48,4 prosenttia.
Äänestysprosentti oli reilut neljä prosenttia alhaisempi kuin vaalien ensimmäisellä kierroksella, joten mistään massiivisesta äänikadosta ei ollut kyse. Hylättyjen äänien määrä tuplautui toisella kierroksella, niitä oli nyt noin 20 000 tuhatta. Suuri osa noista oli tyhjiä äänestyslippuja.
Kumpikin ehdokas säilytti korostuneen ”poliittisen korrektiuden” mukaisen asenteensa aivan loppuratkaisuihin saakka. He kiittelivät ja kehuivat toisiaan, ”reilu kamppailu”, ”toinen toistaan kunnioittava asenne”.
Samaan hengenvetoon he kirjasivat tämän herrasmiesmäisyytensä ”demokratian” voitoksi. Siinä suhteessa he eivät enää enemmän väärässä voisi olla. Kyseessä on nimenomaan demokratian alennustila.
Sekä suuttumusta että sääliä tuntien seurasin televisiosta heidän paluutaan omien kannattajajoukkojensa ja vaaliväkensä joukkoon – politiikka on yksi urheilulaji monen muun joukossa, ja voittoa tai hyvää menestystä juhliva kenttäväki ottaa oman ilonsa irti palvoen idoliansa loppumetreille asti.
Koko touhun motiivina on nimenomaan samaistuminen johtajaan, ja vaikka voittajan joukoissa on helpompi hymyillä, myös hävinneen puolen aktiivit tuntevat tehneensä hyvää työtä. Poliittiset pukarit eivät tietenkään tunnista itsessään vaikuttavia alkulauman ominaisuuksia.
Ehkä eniten epämääräistä vihan ja säälin sekoitusta herättää tällaisissa yhteyksissä liian räikeänä päälle hyökkäävä pinnallisuus – vaalikeskusteluissa ilmi tullut täydellinen tietämättömyys oman eurooppalaisen ajatteluperintömme erityislaatuisuudesta – esimerkiksi juuri demokratiamme historiallisesta ainutlaatuisuudesta. Politiikka on pintailmiö jos mikään, ja on traagista, että juuri pinnallisimmat poliitikot pääsevät päättämään ihmisten elämästä ja kuolemasta.
Olen sanonut satoja kertoja, että sellainen yhteiskuntatilanne, jossa presidentti, hallituksen ministerit, kansanedustajat ja puolueaktiivit, korkeat virkamiehet, juristeristit ja journalistit, akateemikot ja jopa yhteiskuntatutkijat eivät ymmärrä edes sosiologian perusteita – että siis on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin – että tällainen tilanne on omilla aivoillaan ajattelevan kansalaisen kannalta sietämätön.
Kun kaikki ”yhteiskunnallinen keskustelu” on pelkkää skolastista käsiterealismismia ja yliyleistävillä – vieläpä usein ylevöitetyillä – yleiskäsitteillä tapahtuvaa ymmärryksen noitumista, mitä toivoa meillä on selviytyä omaa eurooppalaista kulttuuriamme konkreettisesti uhkaavilta tekijöiltä, kuten nyt alkaneella vuosisadalla valtaviin mittoihin paisuvalta kehitysmaalaisten kansainvaellukselta?
Mitä auttavat mitenkään sisällöllisesti täsmentymättömät iskulauseet ”yhteisestä Suomesta”?
Yksilöt loistavat omaa narsismiaan tajuamatta. Sokea individualismi voittaa kaiken.
-----------------------------------