 |
| Poliittisen elämän valttikortit: narrien täyskäsi |
Huonon poliitikon koko motivaation muodostaa pohjaton vallanhalu, jolle hän itse on totaalisen sokea. Hän keskittyy epätoivoisesti metsästämään sitä pistettä, jonkinlaista fokusta, josta kaikki maailman asiat saavat alkunsa, ja jos hän sellaisen löytäisi, hänellä olisi valmiina kainalossaan ne ideologiset liput, jotka hän siihen maaperään junttaisi niin syvälle että kaikkien maahan muinaisuudessa haudattujen ihmisten sydämet lävistyisivät ja heidän elämäntyönsä kärventyisi tulipäisen seivästäjän tikun nokassa tuhkaksi.
Huono poliitikko ei pelkää mitään, ei ainakaan Kiinan keisaria. Hän ei pelkää totuutta, koska ei ymmärrä siitä mitään ja kuvittelee omistavansa sen. Totuus on hänen moraalinsa rakennusaine, sen varassa hän uskaltaa mitä vain. Hän on oman totalitarisminsa hirmuvaltias, despootti, kuningas ja velvollisuudentuntoisin alamainen – kaikki tämä ja paljon muutakin samassa persoonassa, joka jo aikapäiviä on lakannut olemasta persoona. Totalitarismissa on vain alusta loppuun oikeassa olijoita, se on viimeistä tanssia depersonalisaation haudalla.
Elokuva Oppenheimerista onnistui osoittamaan, ettei poliitikoista, sotilasta ja tiedemiehistä voi muodostaa yhtälöä, siis yhteisöä. Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneillä ja kehittyneillä tiedon ja toiminnan aloilla on ikiomat aitauksensa, niin paljon kuin vallanhimoiset yksilöt yli aidan potkivatkin.
Oppenheimerin elämä toi kuolemaa ja oli tragedia. Näytelmän narreina toimivat poliitikot. Heidän paras aseensa – jolla he alistivat atomipommin valtaansa – oli juristeria. Katsokaa sanakirjasta mitä juristeria tarkoittaa.
Jos filosofin jotain on erityisesti syytä pelätä, niin muuttumista juristeristiksi. Se on tiedonala joka ei ole mahdollisimman kaukana vain filosofiasta, vaan ihmisyydestä yleensä.
Yrittäessään selvittää kielen, ajattelun ja totuuden suhteita Wittgenstein teki valtavan elämäntyön, jossa hän kahlasi läpi kokonaisia tiedonaloja, kuten matematiikan perusteet ja psykologian filosofian. Hänen ajattelunsa varsinainen fokus ei ollut niissä, mutta ne piti asettaa omille paikoilleen. Se on kokonaan toisen laatuinen ja eri suuntaankin menevä yritys kuin kannanotot poliittisiin kysymyksiin. Akateemisen maailman harhaisuutta kuvaa hyvin se, että Wittgensteinin elämäntyön perillisetkin ovat sortuneet yhteiskunnallisiin kannanottoihin.
Perintö muodostuu kahdesta osasta, joista kumpikaan ei ole toistettavissa. (Katso lisäys tuosta.) En ole huomannut kenenkään erityisesti varoittavan siitä, etteivät Wittgensteinin tekstit voi toimia oppikirjoina. Se ajattelu elää omilla ehdoillaan. Se on siinä mielessä vaihtoehto totalitarismille.
Niin mahtava ja monumentaalinen kuin Hannah Arendtin vaikuttava kartoitus totalitarismin synnystä onkin, sekin on olemuksellisesti inventaario jostain joka on ensin käytävä läpi ennen kuin edellytykset minkään fokusoimiselle syntyvät. Se on ennemminkin ja enemminkin totalitarismin yleinen historia kuin sukellus ilmiöiden syntyihin. Jos haluamme oppia totalitarismin synnystä jotain, meidän on ensin haettava lähtökohtaiset käsitteet ja mallit jostain muualta – ja ainoa mahdollinen suunta on syvyyspsykologia ja psyyken syvimpien kerrosten olemuksellisesti kollektiivisen ominaislaadun varaan rakentuva sosiologia.
Totalitarismi on lajille ominainen yhteisöllinen taantumailmiö, jossa vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt yksilöllinen ”tahto” taantuu takaisin ihmisen alkulaumoissa vallinneen vahvan sosiaalisen sitovuuden ja yhteisöä tiukasti orientoivan ”vallan” mekanismeihin. Jos meillä on oikeasti halua ymmärtää, mistä tällaisessa taantumassa on kyse, tarvitsemme siinä esiintyvien ilmiöiden kuvaamiseen ja selittämiseen esimerkiksi sellaisia käsitteitä jotka nousevat durkheimilaisen sosiologian pohjalta.
Meidän on opittava ajattelemaan ihmisyhteisöjä evoluutiohistoriassa kehittyneinä ja kehittyvinä orgaaneina – ja kehitystä hyvin kuvaavat ja selittävät Durkheimin visiot moraalilaaduista, siis kehittymättömille yhteisöille ominaisesta ”mekaanisesta” normimoraalista ja kehittyneille yhteisöille ominaisesta ”orgaanisesta” omantunnonetiikasta. ”Moniarvoisuus” on mahdollista ainoastaan tässä jälkimmäisessä.
Nämä moraalilaadut saavat oman vahvistuksensa sosiodynaamisesti päinvastaisista suunnista: normimoraali vahvistuu sosiaalisen sitovuuden kasvaessa, omantunnonetiikka toimii vain ja ainoastaan jos ja kun yhteisössä vallitsee toimiva työnjako ja yksilöt voivat identifioitua toimimaan erilaisilla paikoilla erilaisissa rooleissa. On syytä huomauttaa, että kyseessä ovat yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet – eivät individualismissaan sokeutuneen yksilön kokemukselliset ”totuudet”.
Toimiakseen moniarvoinen demokratia edellyttää yhteisöltä ehdottomia ominaisuuksia: ”edustuksellisuuden” kognitio edellyttää symbolisen ajattelun hallintaa – ja on ihan turha kuvitella, että ”demokratiaa” sellaisena kuin me eurooppalaisen uuden ajan kasvatit sen tunnemme, olisi mahdollista vientituotteena istuttaa kehittymättömiin maihin, missä kaikki kognitiiviset edellytykset puuttuvat. Koska asiasta ei ole puhuttu yhdessäkään koulussa, yksi itseään sivistysvaltiona pitävä maailmanmahti on yrittänyt viedä demokratiaa asevoimin jos jonnekin. Ei juurru, ei istu.
Tämän tosiasiassa hirvittävän yksinkertaisen mutta kaikkea yhteisöllisyyttämme määräävän moraalilaatujen kahtiajaon olemassaolosta ja merkityksestä ei valisteta missään oppilaitoksessa. Elämme tätä nykyä täydellisen käsitesekaannuksen vallassa – pidämme ”moniarvoisuutta” ja ”monikulttuurisuutta” jopa toistensa synonyymeina, vaikka ne todellisuudessa siis ovat toisensa pois sulkevia ja ihan äärimmäisiä vastakohtia.
Yhdessäkään koulussa ei opeteta että keskuudessamme nyt vallitseva täydellinen käsitesekaannus on seurausta oman yhteiskuntamme taantumisesta keskiajalla vallinneen ”käsiterealismin” suuntaan – mekin otamme tietyt tiedolliset käsitteet lähtökohtaisesti ”realiteetteina” ja olemme alkaneet päätellä käsitteistä todellisuuteen päin. Kuten keskiajan aivoille muodostivat ongelman ”universaalit” – tietyllä tavalla kiinteytyneet ja ”todellisina olemuksina” mielletyt yleiskäsitteet – aivan vastaavasti mekin nyt yhteisöjemme kriisiytyessä ja taantuessa olemme ottaneet käyttöömme yliyleistäviä yleiskäsitteitä, joilla noidumme ymmärryksemme ja joita käyttäen päättelemme käsitteistä todellisuuteen päin ja esitämme jopa todellisuutta koskevia vaatimuksia.
Natsi-Saksassa harjoitetun ihmistuhonnan paljastuminen aiheutti trauman ja käynnisti koko länsimaailmaa kouraisseen suurimittaisen sosiopsyykkisen taantuman, joka ensi vaiheessa yritettiin korjata laatimalla YK:n ”Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus”, josta tuli sitten vahvasti ihanteellisen yksilöajattelun voitto kaikesta joka jotenkin kuviteltiin ja koettiin ”totalitarismin” ominaisuudeksi. Julistuksen pohjana on idealisoitu ihmiskuva, käsitys ihmisestä jonkinlaisena ylihistoriallisena, ylikulttuurisena, ylikansallisena ja yliyhteisöllisenä yliyksilönä – eli siis eräänlaisena yli-ihmisenä – jolle kuuluvat kaikki luetellut luovuttamattomat ”oikeudet”, joiden toimeenpaneminen sitten jää jonkun nimeämättömän sen enempää määrittelemättömän ali-ihmisjoukon velvollisuudeksi.
Näin ei totalitarismia kuitenkaan voiteta. Itse asiassa on käymässä täysin päin vastoin. Koska totalitarismiin taantuminen on ikiaikainen ihmisyhteisöjen itsesuojelumekanismi, joka voi käynnistyä yhteisön kriisiytymisen seurauksena koska tahansa ja missä tahansa, sillä ei ole mitään määrättyä ”opillista ideologiaa”. Se voi vallan hyvin käynnistyä esimerkiksi sen seurauksena, että käsitteellisesti ymmärrystä noituvat ”ihmisarvo- ja -oikeusideologiat” yritetään väkisin panna toimeen avaamalla rajoja ja kannustamalla kansainvaellusta – jolloin ”monikulttuurisuuden” nimissä romautetaan Euroopan kansallisvaltiot ja niille ominainen omantunnonetiikka takaisin normimoraalisiksi järjestelmiksi.
Yhteisöt voivat kriisiytyä joko ulkoisen vaaran uhatessa tai sisäisen hajoamisen tilassa. Taantuminen käynnistyy pienin askelin kuin huomaamatta. Ensi vaiheessa vielä epäselvät uhkakuvat yritetään pysäyttää painokkain puhein ja nostamalla otsikoihin normimoraalisia vaatimuksia. Pian on vuorossa tunnustuksellinen absolutismi ja nollatoleranssin vaatimukset. Yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu leimasanoiksi, reagensseiksi ja triggereiksi – maagiset tabukäsitteet alkavat täydellä teholla sekoittaa ymmärrystä. Pian eletään keskellä ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuria, jossa syytetyksi saattaa joutua kuka tahansa ja melkein mistä tahansa. Ikään kuin jokaisen olisi vaadittaessa voitava todistaa ettei ole juutalainen rasisti.
Tällä taantumisen asteella siis oma yhteiskuntamme tällä hetkellä on. Normimoraali nousee ja tunnustuksellinen ajattelu korvaa tiedon ja järjen. Sisäministeri Haavistoa ei tuomittu vaikka hän syyllistyi laittomuuksiin haaliessaan keinolla millä hyvänsä ISIS-taistelijoiden vaimoja takaisin Suomeen. Pääministeri Marin rääkyi oppositiolle eduskunnassa: ”Eikö teitä hävetä!”
Kunnian ja häpeän tunnot ovat vain ainoa sisältö mitä normimoraalinen järjestelmä tarvitsee. Kun yhteiskunta vajoaa tunnustuksellisen ajattelun asteelle, kunniasta tulee akateeminen oppiala, jolla yliopistot häpäisevät sivistyshistoriansa. Illuusio hyvästä ja pahasta on raaka kahtiajako joka ainoana jää jäljelle.
Emme yhtään ymmärrä mitä ympärillämme on tapahtumassa. Meiltä puuttuu kokonaan koulutus, yhteiskunnastamme puuttuvat valistuneet valistajat, poliitikkomme ovat sielunsa syvintä sisintä myöten vakaumuksellisia valtataistelijoita. Yhteiskuntaan on syntynyt yliyleistävillä yleiskäsitteillä umpeen muurattu käsitepinta, jonka koemme ”yhteiskunnallisena keskusteluna” – mutta joka tosiasiassa on puhumattomuuden kulttuuri, jonka alle haudataan kaikki yhteiskuntaa oikeasti kriisiyttävät kipeät asiat. Kuten vieraskulttuurien myötä tapahtuva moraalin romahdus.
Kuinka tässä yhteiskuntatodellisuudessa voisi enää löytyä se läpinäkyvyys, jonka demokratia tarvitsisi? Kohta kaikkiin kadunkulmiin tarvitaan aseistetut vartijat, samoin kaikkien koulujen käytäviä vahtimaan. Yhteiskunta romahtaa kauttaaltaan – ei ole sitä saareketta joka säilyisi ehjänä pinnan yläpuolella. Hyvä ajattelu häviää. Yhteiskunta voi olla näennäisesti jakautunut eri aitauksiin – niitä voidaan rajata monellakin perusteella – mutta kaikki nämä alueet kuin myös muut yhteiskunnan näennäiset jako- ja rintamalinjat taantuvat saman mekanismin mukaan, vaikka näennäiset asia- ja arvosisällöt olisivat erilaisia ja eri etumerkillä varustettuja.
Totalitarismi on totaalinen – siinä eivät jää vastakkain hyvät ja pahat, eivät viisaat ja typerykset, vaan järjestelmä taannuttaa ja hautaa jokaisesta ihmisestä hänen kehittyneimmät ominaisuutensa -- ne painuvat pinnan alle ja katoavat -- ja jäljelle jää vain joukkoihminen, joka joukossa voi käyttäytyä tavalla jolla yksikään yksilö ei yksinään käyttäytyisi.
Ihan riippumatta niistä ideologisista sisällöistä tai muista ajanmukaisista opillisista ajatuskulisseista, jotka yksilöitä omissa aitauksissaan puhuttelevat, totalitarismin ihmiset ovat kaikki samaa laatua: oikeassa olijoita. Oikeassa oleminen on jokaisen totalitaristisessa todellisuudessa elävän omin olemassaolonkokemus.
Puhumattomuuden pintaa me nyt muuraamme tiukasti umpeen. Olemme sokeita individualisteja, jotka eivät ymmärrä mitään yhteisötodellisuuden lainalaisuuksista, vaan uskomme totaalisen kokonaisvaltaiseen ”pahuuden porttiteoriaan” eli siihen, että yksilön sanat johtavat joukon tekoihin – kuten ne toki hyvin primitiivisen moraalilaadun maailmassa voivat johtaakin. Siihen suuntaan emme saisi suunnistaa – vain oman omantunnoneettisen moraalijärjestelmän pelastaminen voi meitä auttaa. –
Puhumattomuuden pinta on ilmiö, joka viime kädessä todistaa sen etteivät totalitarismissa ole vastakkain pahat ja hyvät ihmiset, vaan kysymys on olemuksellisesti toisenlaisista tekijöistä – yhteisövoimista, yhteisöominaisuuksista ja yhteisöilmiöistä. Kaikki totalitarismissa tapahtuu puhumattomuuden pinnan alla. Jos ihmistuhontaa olisivat harjoittaneet pahat ihmiset jotka uskovat omaan sairaaseen ideologiaansa, ihmistuhontaa ei olisi koskaan tarvinnut salata. Mutta totalitarisminkin oloissa aidot häpeän tunnot olivat olemassa – vaikka ne voitettiinkin kuvitelluilla kunnian tunnoilla – ja salaaminen toteutui, eikä tuhoamisleireiltä juuri vuotanut tietoa ulkomaailmaan.
---------------------------