Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneet visuaalisen mieltämisen perushahmot, siis syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatushahmot, voivat olla olemassa vain avaruudellisessa tilassa – kolmiulotteisessa maailmassa. Ne ovat järkijäsennyksen malleja kulttuurissa, jossa ajattelu perustuu silmän ja näköaistin kognitiivisille resursseille.
Kun Spengler puhui ”kulttuurien alkukuvista”, hänen on täytynyt vaistota se yhteismitattomuus, joka eriperusteisten suurten kulttuurien välillä vallitsee. Idea ”kulttuurisesta morfologiasta” on oman, visuaaliseeen mieltämiseen perustuvan eurooppalaisen uuden ajan kulttuurimme tuote, ja Spengler katseli siis maailman suuria kulttuureja oman kulttuurimme silmin – meille ominaisen visuaalisen järjen raameissa. Hän oli profeetta omalla maallaan, eikä se vähennä hänen jättimäisten järkijäsennystensä arvoa. Häntä voidaan ymmärtää visionäärinä, joka kalibroi kartesiolaisen tarkkailijan ja ottaa paikkansa itsensä yleiseen teoriaansa sisällyttäen.
Spengler oli historistina verbalisti, joka kirjoitti loppuun asti jäsenneltyjä satasanaisia virkkeitä, joiden älyllinen hallitseminen on narsistisiin ajatteluansoihin käpertyneille ja vaille psyykkisiä kehityskerroksia jääneille nykynuorille mahdotonta. On myös todettava, että kuten useimpien ajattelun pioneerien, myös Spenglerin hengentyö sisältää virheitä, jotka eivät kuitenkaan kumoa visionäärisyyden varsinaisinta sisintä ydinsanomaa. Joskus sanoma voi vain vilahtaa ohitse jossain oivaltavissa sanavalinnoissa. Esimerkiksi maininta ”renessanssista musiikittomana ajanjaksona” on hätkähdyttävä havainto, joka asettuu paikalleen ja saa täyden merkityksen vasta kun se sijoitetaan maamerkiksi siinä suurimittaisessa aikakausien aistikvaliteettien vaihtumisessa, jossa vanhan- ja keskiajan retorinen perinne sai rinnalleen vielä vahvemman visuaalisen mieltämisen mallit.
Kun hän puhuu esimerkiksi arabialaisen kulttuurin alkukuvasta, ”luolatunteesta”, hän ei tarkoita luolan avaruudellista interiööriä, vaan nimenomaan kaksiulotteista vaikutelmaa lattian ja katon välissä olemisesta. Visuaalisesti jäsentymättömässä oloisuudessa tila on ”kaikkiallinen” – ja Spengler haluaa luolatunteella ilmaista nimenomaan tässä tilassa koettavaa massiivista ”painoa” – raskasta taakkaa, joka painaa yksilöä maata vasten. Yksilöiden vertaistasolla – joukon kokemuksena – tämä painon tunne nimetään ”alistumiseksi”, joka on siis myös opillisesti islamin perustunne.
Kieltämällä visuaaliset esittävät kuvat tämä kulttuuri on amputoinut kognitiivisesta kehityksestään nimenomaan sen osan, joka eurooppalaiselle uuden ajan kulttuurille on kaikkein ominaisin. Mitään perustoiltaan järkyttävämmän yhteismitatonta kulttuurikonfliktia tuskin on kuviteltavissakaan kuin se valtava kuilu mikä vallitsee arabialaisen kulttuurin ja eurooppalaisen uuden ajan ajattelun välillä.
Mietin miten erilaista visuaalinen mieltäminen voi erilaisten tajunnallisten alkuehtojen maailmoissa olla. Voiko assyrialainen kaksiulotteinen kuva hevosrattaista toimia heidän omissa silmissään rakennuspiirustuksina? Onko mahdollista nähdä antiikin ja arabian ornamenteissa esimerkiksi ”juokseva koira”? – Kukaan meistä ei voi tietää vastauksia tällaisiin kysymyksiin.
Ajatelkaa sitä täydellistä näköalkioiden jäsentymätöntä sekamelskaa, joka kaihileikkauksen myöhäisellä iällä läpikäyneitä ihmisiä kohtaa. Ihmisen tajunta muodostuu miljardeista miljardeista tajunnallisista alkioista – kaiken alkuperäisen aistivalikoinnin keskinäinen työnjako, havaitseminen, tajunnan pohjalla tapahtuva hahmon- ja käsitteenmuodostus, kunkin kulttuurin historiallisessa jatkumossa syntynyt ja kehittynyt kieli ja sen varassa rakentunut ajattelu ja kulttuurinen ”järki” – ne ovat ihmisen historiassa olleet ainutkertaisia emergenssejä, kulttuurisia junia, jotka on jo hyvin varhaisessa historiassa asetettu raiteilleen ja puuskuttavat oman dynamiikkansa ehdoilla kohti ihmiskunnan tuntematonta tulevaisuutta.
Ja tuokaa sitten tähän kuvaan – sen raamien alareunaan, jostain kuvan ulkopuolelta raamin sisään kiipeävä, kiukkuisesti itseään esiin kampeava valkotakkinen akateeminen oppinut, itsensä ”kansainvälisen oikeuden asiantuntijaksi” esittelevä äkäpussi, joka ääni täynnä närkästystä käy selittämään seikkaperäisesti omia juristerisia käsityksiään siitä, miten ”maailman kaikki ihmiset ovat samanarvoisia” ja että on ”rasismia” kuvitella ”kulttuurien” olevan jotain yksilöä arvokkaampaa – jne, jne, jne.
Mistä tällaiset tyypit, inkvisiittorit tulipunaisissa tai mustissa kaavuissaan, saavat valtansa ja asemansa, auktoriteetin arvovallan ja legitiimit valtuudet tuomita luolasta kaukoputken läpi ylös taivaalle katselleet tähtitieteilijät – tänä päivänä siis ihmistieteilijät – kidutuskammioihin? Meillä ovat edelleen voimassa muodollisesti de facto aivan samat – saman tarkoituksen täyttävät – lakipykälät ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”, joiden perusteella kritiikki, jota yhdenmukaisuuden alistavaa painetta vastustavat toisinajattelijat kaikkina aikoina ovat esittäneet aikansa harhaisia valta-auktoriteetteja vastaan, voidaan edelleenkin tuomita ja sensuroida, julistaa laillista valtaa uhkaavaksi, rikolliseksi ja harhaoppiseksi.
Nigel Calder kirjoitti ja Peter Ustinov juonsi
Einsteinin satavuotispäivää juhlistamaan 1976 BBC:lle televisio-ohjelman,
joka painettiin samana vuonna myös kirjan muotoon
Mitä ymmärtää kala vedestä, jossa se ui koko elämänsä? Näin kyseli Einstein, joka tällä yllättävällä kysymyksellä halusi havainnollistaa sitä samaa ongelmaa, joka ihmisellä on omassa suhteessaan siihen maailmankaikkeuteen, jonka syvässä äänettömässä äärettömyydessä valtavat galaksit kelluvat kierteishaarojaan verkkaisesti venytellen, ja jossa myös maapallo osana omaa aurinkokuntaansa kantaa pinnallaan ilmiötä nimeltä ihminen.
Luonnontieteet syntyivät eurooppalaisella uudella ajalla – siis aivan tietyssä kulttuurissa, tietyn vuosituhantisen ajatteluperinteen jo varhaisessa alkuhistoriassaan asettamien sisäisten ehtojen pohjalta, aivan tiettyjen historiallisten ajatteluehtojen vaikutuksesta, aivan tietyssä paikassa aivan tiettyyn aikaan. Tämä tosiasia ei ole mitenkään ristiriidassa sen yleispätevyyteen pyrkivän ”tieteellisyyden” kanssa, jonka empiristinen metodi ja korrespondenttinen totuudellisuus määrittelevät. Ne edustavat yhtä järjen muotoa – ja ”ihmisjärjellä on ollut monia muotoja, ja myös se erityinen järjen muoto, joka on saanut ilmauksensa tieteessä, on ollut aikojen varrella muuttuva” (G H von Wright).
Emme edelleenkään tiedä mitään siitä, millaiset vaikutusvoimat universumin mittakaavassa vaikuttavat energian ja aineen määrittelemättömällä rajapinnalla. Mielikuvat joiden varassa olemme genesistä ajatelleet voivat olla joko ainetta sieluttavia – kuten Teilhard de Chardinin ajattelu – tai aineensisäiset vaikutusvoimat kieltävää – kuten Jacques Monodin ajattelu. Kartesiolaisen rationaalisuuden perusasemoinneista nouseva päämäärärationalismi on näiden kummankin vaihtoehdon takana – eli kyseessä voisivat olla vain näennäiset vastakohtaisuudet, jotka pohjimmiltaan rakentuvat samojen tajunnallisten alkioiden varaan.
Sehän on tuttu kuvio – kaikki todellisuutta kuvaavat ajattelun mallit toimivat kahdenlaisten selitysten alustana. Sama totuus mahdollistaa myös vastakohtaisen totuuden.
Maailman synnystä ja aineen sisäisistä salaisuuksista emme tiedä toistaiseksi mitään. Jos sanotaan, että fysiikan kehitys – siitä lähtien kun Einstein pani suureet uuteen keskinäissuhteeseen aina siihen saakka, missä kvanttimekaniikka nyt avaa mallinnuksen mahdollisuuksia – on jo opettanut meille yhtä ja toista maailmankaikkeuden perimmäisistä totuuksista, silloin saatamme olla ainakin jonkinasteisen hybriksen vallassa. Pikemminkin pitäisi nöyrtyä sen tosiasian edessä, että kaikki kosmologiaa koskeva tositietomme on vielä historiallisesti ottaen kovin nuorta – tuskin edes vastasyntynyttä.
Eurooppalaisen uuden ajan maalaustaidetta:
Rene Magritte "Vapauden kynnyksellä" (1937)
Avaruudellinen tila, koordinaatisto, syvyysperspektiivi ja dynamiikka
Ymmärrysharjoitukseni ovat koskeneet sitä kognitiivista kytkentää, joka eurooppalaisella uudella ajalla tajuntaamme emergoi visuaalisen syvyysperspektiivin ja dynaamisen lineaarisen ajantajun. Ne kytkeytyvät yhteen ja ovat ymmärtääkseni yksi ja sama asia. Ja juuri ne ovat se kaiken ajattelumme avaintekijä, joka mahdollisti kartesiolaisen rationaalisuuden ja luonnontieteiden nousun.
Mielikuvituksen voima, josta suomalainen kasvatusoppinut Juho Hollo viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä oli niin kiinnostunut että teki siitä väitöskirjansa – ja hän teki myös pyhiinvaellusmatkan Wieniin, jossa oli aistittavissa se intellektuaalinen henki joka eri aloilla hengentyötä tehneiden nerojen – Einsteinin, Freudin, Wittgensteinin – elämäntöissä täydellisti neljäsataa vuotta vaikuttaneen kartesiolaisen rationaalisuuden mahdollisuudet – mielikuvituksen voima on hengenlahjoistamme se ainoa, joka meidät lopulta on intellektuaalisesti pelastanut ja joka voi vielä viedä meidät tästä täydellistymisen pisteestä eteenpäin.
Fysiikassa kvanttimekaniikka muuttaa kaiken lukusuhteiksi, eikä kokemuksellista aineistoa ammentavista mielikuvista ole enää suoranaista apua. Luulen, että tämä ajattelupremisseihin sijoittuva laatuero oli se syy, jonka vuoksi Einstein vierasti kvanttimekaniikkaa. Hän kuittasi jopa tämän vierastamisensa tyyliinsä sopivalla metaforisella mielikuvalla: ”Jumala ei heitä noppaa.” – Hän oli puhtaasti mielikuvituksen mies.
Miten nuo käsitteellisesti niin erilliset tajunnalliset tekijät, syvyysperspektiivin hahmottaminen ja dynaaminen ajantaju, muodostavat yhteisen kudelmansa?
Ehkä meidän on ensin kuviteltava keskiaikainen elämänkokemus ja elämänpiiri, josta nuo tajunnalliset ominaisuudet vielä kokonaan puuttuivat. Meillä ei eurooppalaisen keskiajan koko tuhatvuotiselta jaksolta ole arkistoituna ainoatakaan sellaista kuvaa, jossa olisi esiintynyt järjen jäsentämä syvyysperspektiivi. Keskiajan piirroksille ja maalauksille oli ominainen niin sanottu ”arvoperspektiivi” – jossa tärkeät henkilöt oli kuvattu kooltaan isompina ja vähemmän tärkeät pienempinä. Voimme kuvitella, että tämäkin jäsennys tavallaan käytti jonkinlaista ei-visuaalista hierarkian mallia – millainen se sitten aikalaisen aivoissa oli, sitä meidän on ehkä mahdotonta lähteä lähemmin määrittelemään.
Kuten antiikin miellemaailma, jossa piirrosten perspektiivi oli ratkaistu merkitsemällä hahmon alle viivoja, joiden määrästä piti päätellä, miten kaukana kohteet olivat – kuten tämä maailma oli olemuksellisesti ikään kuin kaksiulotteinen – jopa niin että kivipaaden sisälle kuvanveistäjä kuvitteli aivan todellisuusvoimaisesti siellä odottavan ihmishahmon, jonka kaksiulotteisen pinnan – ääriviivan, ”apeironin” – paljastaminen oli hänen talttansa tehtävä – samoin keskiajan ihmiset elivät ikään kuin syvyysulottuvuutta vailla olevan todellisuuden pinnalla. Kokemuksellisesti tämä palaa kaikkein varhaisimpaan lajin ja yksilön kehitysvaiheeseen, jossa ensimmäiset vaikutelmat maailmasta ovat pelkkää ”kaikkiallisuutta”. Keskiajan ihmisen ”tiedollinen” totuus oli tämän omnipresenssin toistumaa: Jumala oli asettanut maailmassa kaiken paikoilleen, ja maallisen järjestyksen kunnioittaminen oli Jumalan tahto.
Galilein oikeudenkäynnissä ei siis ollut kysymys mistään ”tiedollisesta” – silloin nykyisen kaltaista ”tietoa” ei vielä yleisesti ottaen ollut olemassakaan, vaan inkvisitio koki Galilein ajattelun perusteet loukkauksena jumallista maailmanjärjestystä, teokratiaa, vastaan. Periaatteessa siinä oli kysymys samasta maallisen vallan kunnioittamisesta kuin mitä nykyisin on myös kysymys niissä oman aikamme ”pyhitetyn" – siis käsitteellisesti epäselvää ”moniarvoisuutta” ja ”monikulttuurisuutta” palvovan – ajanhengen sanelemissa näytösoikeudenkäynneissä, joissa sotalakiemme pykälien perusteella syytetään ja tuomitaan ”kansanryhmää vastaan kiihottaneita” tai ”uskonrauhaa loukanneita” toisinajattelijoita.
Syvyysperspektiiviä äärettömyyden mittakaavassa
Stanley Kubrickin elokuvassa "2001: Avaruusseikkailu"
Keskiajan yksitasoista elämänmenoa on kuvannut hyvin Johan Huizinga teoksessaan ”Keskiajan syksy”. Myös muutamilta muilta mikrohistorian harrastajilta löytyy hyvinkin eläväisiä kuvauksia tuosta tajunnallisesti oudosta ajasta. Taiteilijoiden mielikuvitus voi tuoda nähtävillemme silmiä aukaisevia assosiaatioita – olen nauttinut suunnattomasti esimerkiksi Kubrickin ”2001: Avaruusseikkailun” siitä kohtauksesta, jossa pimeän avaruuden äärettömissä syvyysulottuvuuksissa vallitseva absoluuttinen hiljaisuus alkaa kuin itsestään soida: ja katsoja tajuaa että kyseessä on iki-ihana ja ajaton Straussin valssi ”Tonava kaunoinen”. Voisiko ihmiskunnan historian valtavinta tajunnallista harppausta, siirtymistä korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien hallitsemasta, vanhan- ja keskiajan retorisen ajattelun perinteestä eurooppalaisen uuden ajan visuaalisen mieltämisen, silmän ja näköaistin kognitiivisten resurssien varaan – voisiko tätä jättiaskelta paremmalla mielikuvituksella kuvata kuin mitä Kubrick on taiteellisen intuitionsa ohjaamana tuossa elokuvassa tehnyt?
Minut yllätti myös Tarkovski, joka niin ikään klassikoksi päätyneessä, Stanislaw Lemin tieteiskertomukseen perustuvassa elokuvassaan ”Solaris” panee ihmisen sukeltamaan maailmankaikkeuden yhä salattuja alkuvoimia edustavaan alkumereen – ja sen jälkeen tajuntamme alkaa tuottaa todellisuuteen jotakin jonka olimme kuvitelleet ja toivoneet pysyvän alitajuntaamme piilotettuna. Mielikuvituksen voimaa, todellakin – ja yksi kohtaus kuvaa pitkään Pieter Brueghelin keskiaikaista maalaismaisemaa, oman järvensä jäällä säntäileviä säkkipukuisia ihmisiä.
Millainen oli tuo keskiajan ihmisen mielenmaisema? Kun kolmiulotteista tila-avaruutta ei hahmotettu, kaikki todellakin tapahtui kuin katutason teatteri – kasvoista kasvoihin. Mikään ei muodostanut syvyysulottuvuutta, mikään dynaaminen ei irronnut siitä keskinäisyhteydestä, jonka ihmisten välinen yksitasoinen vuorovaikutus muodosti. Tämä outo, melkein verenmakuinen läheisyys, oli ajan ihmisille annettu realiteetti, ajanhenki, josta he itse eivät tietenkään voineet ymmärtää sen enempää kuin mitä kala ymmärtää vedestä jossa se ui koko elämänsä. Mutta meille, jotka näemme sen ulkoapäin, toisin silmin, se ehkä voisi opettaa jotain siitä meille ominaisesta, kokonaan toisenlaatuisille premisseille perustuvasta ajattelusta ja tiedollisesta järjestä, jolle ilman tällaisia omalla tiedollisella kaukoputkellamme tehtäviä, toiseen aikaan ja toiseen ihmisyyden laatuun ulottuvia avaruusseikkailuja oman maailmankokemuksemme syvempi ja parempi ymmärtäminen voisi olla hyvinkin vaikeaa.
Nigel Calderin kirjan takakansi,
kokoontuminen koordinaatiston raamilla,
tekijä itse toinen oikealta
Kun ihmiset ja eläimet elivät samassa rakennuksessa – eläimet alakerrassa antamassa lämpöä, ihmiset yläkerrassa. Kun mikään avaruudellinen tila ei avaruutena jäsentynyt – kun majatalon keittiö ja pöydät eivät erottuneet eri tiloihin, kun elämän inhimillinen näytelmä toimi kaduilla ja toreilla, kaikki aina ikään kuin vailla tasoeroja ja syvyysulottuvuutta.
Tilanjakajat, jotka halkaisivat avaruudellisen sisätilan, tulivat mahdollisiksi vasta sen myötä kun kolmiulotteinen maailma syvyysperspektiivin kautta avautui tajunnalle. Kestikievariin ilmestynyt tarjoilutiski ja teatteriin ilmestynyt estradi ja esirippu olivat saman tajunnallisen emergenssin ilmenemiä. Se tajunnallinen solmukohta, jossa maailma sielutetaan dynamiikalla, on vaikeasti hahmotettavissa. Voidaan ehkä jotenkin eläytyä siihen, että kaikki dynamiikka tarvitsee hahmottuakseen kolmiulotteisen avaruudellisen tilan, jossa liike tapahtuu. On oltava kuvitteellinen avaruuskoordinaatio, jota vasten liike hahmottuu. Näin syvyysperspektiivi ja dynaaminen ajantaju kytkeytyisivät yhteen. Mutta näiden yhteyksien näkeminen on mielestäni hyvin vaikeaa ja edellyttää kykyä sietää suurta sielullista epävarmuutta, kun tajunnan on annettava taantua niin alkutekijöihinsä, ettei sitä mikään omaan järkeemme kuuluva sidos enää hallitse.
Se on kuin kierkegaardilainen hyppy suureiden fysiikan maailmasta kvanttimekaniikkaan. Sielumme silmät näkevät massan – se on se raskas kuula, joka painollaan taivuttaa sen venyvän verkon joka havainnollistaa avaruuskoordinaatistoa ja markkeeraa kaareutuvaa avaruutta. On vaikeaa hahmottaa tilannetta niin, että kuula poistettaisiin koska koordinaatioverkkoon itseensä kuuluisivat ne vaikutusvoimat jotka sen saavat kaareutumaan.
Ehkä on niin, ettei omasta rationaalisuuden laadustamme ole apua kaikkein taantuneimpien ajattelun tasojen saavuttamisessa ja tulkitsemisessa. Ne ovat kerta kaikkiaan jotain oman järkemme kanssa niin täydellisen yhteismitatonta. – Ja ehkä on niin, että taide eri muodoissaan voi avata silmiämme näkemään jotain sellaista, johon käsitteellinen jäsennyksemme ei vielä pysty. – Mutta jo se, että pystymme edes jotenkin arvioimaan oman tilanteemme suhteuttamalla sen oman kulttuurimme varhaisempiin vaiheisiin, auttaa meitä ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten totaaliseen pinnallisuuteen perustuvat oman aikamme ajattelun muotivirtaukset, kuten kaiken toiskulttuurisen tolkuton palvonta ja monikulttuurisuuden kriitikoiden oikeuteen haastaminen.
-----------------
https://www.imdb.com/title/tt6061610/
https://www.imdb.com/title/tt0062622/?ref_=fn_al_tt_1
------------------
Lisäys 15.8. 2023:
Inhimillinen kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus. Jokainen meistä syntyy valmiiseen kielimaailmaan, ja suurin osa elämästä käytetään opetellen ja käyttäen jo olemassa olevia käsitteitä.
Kielen tehtävä on varmistaa ja lujittaa yhteisöllistä eheyttä, ja täyttääkseen tämän tehtävänsä kielen muotojen ja käsitesisältöjen on oltava hyvin pysyviä. Kielen käsitekoneistot muodostavat eräänlaisen pilven (Wittgenstein), joka sukupolvesta toiseen elää omaa elämäänsä ihmisten päiden yläpuolella ja määrää sen ajatusilmaston, jossa yhteisö elää ja yksilöt todellisuutensa kokevat.
Kuten aivotutkijat tietävät kertoa, sata miljardia aivosolua on valjastettu vastaamaan niihin havaintoihin joita aistielimemme todellisuudesta tekevät. Tuo prosenssi on varsin erityinen -- yhden kymmenesosan input-impulsseihin tajuntamme vastaa yhdeksän kymmenesosan output-tulkinnalla ennustaen sitä mistä koemme kulloinkin olevan kyse.
Nämä tajunnallisten alkioiden systeemit ovat erinomaisen yhteisöllisiä ja kulttuurisia -- kognitiiviset langat ovat ohuita kuin hämähäkinseitit (Wittgenstein), mutta ne kutovat yhteen kollektiiviset yhteisövoimat ja yksilöllisen kokemuksen.
Koko tuhatvuotisen eurooppalaisen keskiajan kaudelta arkistoissamme ei ole ainoatakaan esittävää kuvaa, jossa olisi näkyvillä järjen jäsentämä syvyysperspektiivi. Ne kognitiiviset kyvyt, joita syvyysperspektiivin, kolmiulotteisen tilan ja lineaarisen ajan hahmottaminen edellyttävät, syntyivät kaikki vasta europpalaisella uudella ajalla. Kun kaikki "arvonmuodostus" tarvitsee aivan tiettyjä visuaalisia ajatushahmoja -- porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatusmalleja -- on aikalailla harhaista puhua esimerkiksi "tasa-arvosta". Se on käsitteellinen oksymoroni, ja jos joku väittää ymmärtävänsä mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaa, hänen ajattelunsa on taantunut keskiaikaisen skolastisen käsiterealismin tasolle.
Tällaista ajattelua, joka palauttaa ongelmia niiden kognitiivisiin edellytyksiin, meillä ei juuri esiinny. Elämme nyt suuren kulttuurimme alkavan taantuman aikaa, yhteisöjen kriisiytymisen aikaa, ja joukkomittaiseen kielen ja ajattelun kriisiytymiseen ja taantumiseen kuuluu nimenomaan sellainen käsitesisältöjen karkeus, jota niin sanottu "yhteiskunnallinen keskustelumme " tätä nykyä miltei yksinomaan on.
Emme enää käytä käsitteitä kuvataksemme niillä todellisuutta sellaisena kuin se on -- kuvataksemme sitä mahdollisimman tarkasti ja jäännöksettömästi. Päin vastoin, vajoamme tunnustuksellisen ajattelun valtaan ja kehitämme yhä maagisempia, yhä tabunomaisempia, yhä yleistävimpiä yleiskäsitteitä. Niillä voidaan noitua ymmärrys -- ne on tarkoitettu ajattelua lumoamaan, vahvistamaan pohjimmiltaan "uskonnollislaatuiseksi" muuttuvaa tunnustuksellista julistusta.
Natsien harjoittamasta joukkotuhonnasta järkyttyneinä, shokin ja trauman vallassa, laadittiin "Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus" jonka ihmiskuva esittää eräänlaista ylihistoriallista, ylikulttuurista, ylikansallista ja yliyhteisöllistä yliyksilöä -- siis eräänlaista yli-ihmistä -- jolle on varmistettava kaikki "ihmisoikeudet", joiden toimeen paneminen sitten jää määrittelemättömien, mahdollisesti vähempiarvoisten ihmisten velvollisuudeksi.
Yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme, koska koherenttisen totuudellisuuden raameissa koemme ne ajatteluamme pätevöittävinä. Mikään ei ole valtavampaa tajunnallista harhaa.
Ajattelumme palaa tabuun -- ja tabukäsitteet, triggerit, valtaavat sen ja korvaavat tiedolliset sisällöt. Ajatteluun aukeavia ammottavia valkoisia tabuaukkoja peittämään kehitämme yliyleistävillä yleiskäsitteillä muotoiltuja siltoja, jotka sementoimme niin lujiksi että voimme niiden päällä tanssia sotatanssimme -- kävellä kuin Jeesus vetten päällä.
Niinpä kykymme oikeasti, reaalimaailmassa, ratkaista esimerkiksi monikulttuurisuudesta väistämättömästi seuraavia yhteisöjen yhteismitattomuuden ja yhteensopimattomuuden ongelmia kuihtuvat -- ongelmat muuttuvat meille liian vaikeiksi -- myös moraalisessa mielessä -- ja niinpä kielen ja ajattelun resurssit mieluummin tuhotaan ja siirrytään suoraan alitajuntaan, perusnarsistisen uhrisamaistumisen huomaan, maailman kaikkien viattomien uhrien puolelle, jonnekin alitajunnan omaehtoisiin poimuihin, sinne suureen oikeassa olijoiden kuvitteelliseen joukkoon, maagiseen tabuajatteluun, jossa todelliset ongelmat voidaan "ratkaista" todellisuudentajuttomilla moraalisilla valinnoilla.
Elämme nyt koko ajan pahenevaa puhumattomuuden kulttuurin valtakautta, jossa vaistomainen torjunta päättää puolestamme siitä mitä jätämme tiedollisesti käsittelemättä, missä viralliseksi muuttuva "poliittinen korrektius" muuttaa yhteiskunnallisen keskustelun mussuhumanistiseksi ympäripyörittelyksi ja missä sensuuri ja pelotteiksi tarkoitetut näytösoikeudenkäynnit käynnistyvät.
Puhumattomuuden kulttuuri tuo mukanaan maagiset tabukäsitteet -- kuten "rasismi!" -- ja koko yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu reaktiiviseksi leimasanojen ja triggereiden laukomiseksi. Kun maagiset leimasanat saavat sen vallan joka ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuriin vaaditaan, ollaan jo sosiopsyykkisessä taantumisessa auttamattomasti liian syvällä.
Emme pysty pitämään yhteiskuntaa läpinäkyvänä, vaan suljemme vaikeat asiat puhumattomuuden pinnan alle. Toisilleen totaalisesti yhteismitattomien kulttuurien kohtaamisongelmat ja hylkimisreaktiot ovat meille liian vaikeita -- meiltä onnistuu enää vain aktiivinen torjunta ja unohtaminen. Niillä ei kipeää tilannetta enää ratkaista.
Pinnanalaiset paineet purkautuvat "vihapuheina", ja niitä vastaan kaikkein tekopyhimmät, älyllisesti kyvyttömimmät ja epärehellisimmät poliitikot kehittävät absoluuttista nollatoleranssia. Kuin huomaamatta me menetämme demokratian ja järjestelmämme muuttuu -- ja tämä tapahtuu siis täydellisen pimennyksen, hiljaisuuden, puhumattomuuden, vallitessa -- absoluuttiseksi totalitarismiksi.
-----------------------------