Kuten päivälehtien ja sähköisen median uutisotsikoista olemme – moraalista moitteettomuutta todistavalla tavalla muotoiltuna – voineet lukea, ja kuten tv-kanavien totisten uutistenlukijoiden kaikkein uskottavimmalla vakavalla äänensävyllä kerrottuna kuulleet, maan uusi hallitus on heti alkutaipaleellaan joutunut ”rasismikohun” kohteeksi, ja eräiden ministerien edelliseen elämään kuuluneet suttujutut ovat nostaneet kohua ja paisuneet tulisesti polttaviksi puheenaiheiksi, josta johtuen hallitus on hyökkäystä torjuakseen ja yhtenäisyyttään puolustaen muotoillut jonkinlaista rasisminvastaista julkilausumaa, jossa tämän päivän tietojen mukaan suunnitellaan ainakin holokaustin kieltämisen kriminalisoimista ja eräiden natsi- ja neuvostototalitarismien aikanaan käyttämien visuaalisten symbolien kieltämistä.
”Kohu” on tosiaan ollut kovaa, mutta epäaitoa samassa mielessä kuin kaikki tietoisesti tehty ja mielipiteitä manipuloimaan tarkoitettu juoruilu aina on – ja vaikka kohisijoina ovat poliittisten pukarien rinnalla olleet omasta imagostaan huolehtivat narsistiset journalistit – jotka mielestään ovat samaan hengenvetoon maailman tiedonhaluisimpia ja toisaalta jo omaksumistaan totuuksista vuorenvarmoja ihmisiä – kenenkään mieleen ei ole juolahtanut miettiä mitä tuo jokaisessa uutisessa käytetty käsite ”kohu” oikein merkitsee.
”Kohu” on kai otettu annettuna tosiasiana, kuten kaikki muutkin nyt ilmassa olevat käsitteet. Varsinainen tragedia paljastuisi jos joku oivaltaisi, että jokseenkin kaikki tässä ”keskustelussa” avainpaikoille asettuvat käsitteet ovat periaatteessa koskaan täsmentymättömiä – pelkkää yliyleistävää stiiknafuulaa, jolla ajattelu saadaan lakkaamaan ja ymmärrys noidutaan.
Esimerkiksi tuon käsitteen ”kohu” ovat journalistit itse luoneet ja itse itselleen antaneet – joten kukapa sen perään sen enempää kyselemään. Parasta sihdata kielen ja kynänkäytön kärki sen asian ohi ja tähdätä maaliin – siis maalittaa – suoraan siihen kohteeseen jota eniten inhotaan, eli siihen haisevien impivaaralaisten sivistymättömien rasistien joukkoon, jota jokaisen itsensä kunnialliseksi tai muuten paremmin ajattelevaksi ihmiseksi tunnustautuvan pitääkin vihata kritisoida.
On sankaritoimittajilla ollut tärkeitäkin kysymyksiä, esimerkiksi että tekeekö hallitus joskus ja jotain tätä ”rasismikohua” laannuttaaakseen ja riittäkö se, ja mikä olisi sitten riittävää, olisiko mitään mikä pelastaisi hallituksen uskottavuuden?
Kuka ottaa ”kohun” tosissaan? ”Kohu” on oikeasti vain kuolaa ja vaahtoa juorutoimittajien suussa, mutta kaipa ”kohu” kuitenkin perustuu johonkin todelliseen – sillä sehän tulee mahdolliseksi tai siis perustuu niihin yleiseen ajatteluun ja ”yhteiskunnalliseen keskusteluun” jo auenneisiin valkeisiin tabuaukkoihin, joita nykyinen ”poliittiseen korrektiuteen” pitäytyvä tiedonvälitys yleisessä käsitteenmuodostuksessa ja tiedollisessa asiahallinnassa on synnyttänyt.
Ehdotan, että ”kohun” sijasta rupeamme puhumaan ”valkoisesta kohinasta”, joka sitäpaitsi on jo entuudestaan monille enemmän reaalimaailmassa elävälle tekniikan miehelle tuttu termi.
Toinen ”kohussa” laajalti viljelty ilmaus on vaikeiden aiheiden vakio, alusta asti kaikkea pätevää käsitteenmuodostusta sabotoinut termi ”maahanmuuttopolitiikka”. Se on jotain josta siis mitä ilmeisimmin kärhämia käydään. Siinäkään ei ole oikeasti sisällä muuta kuin valkoista kohinaa. Miettikäähän mielikuvia ”muuttamisesta”, josta oikeastaan aika monella oman kulttuurimme ihmisellä on käytännössä kokemusta, koska useampi meistä on elämänsä aikana muuttanut paikasta toiseen, monet moneenkin kertaan. Muuttaminenhan on sitä, että käydään läpi kaikki tarpeellinen, tehdään suunnitelmat ja sovitaan entiset ja tulevat toimeentulon ja elämänjärjestelyn ehdot, jätetään entinen osoite ja kotiudutaan uuteen. Muuttaja tietää kuka hän itse on, mistä tulee ja mihin on menossa, ja millä ehdoilla, mistä luopuu ja miten aikoo uudessa orientaatiossa asiansa järjestää.
”Maahanmuutossa” ei ole yhtäkään näistä ominaisuuksista. Se on täysin harhaanjohtava termi – se ei tuo mieleen ainoatakaan mielikuvaa siitä mistä ko. ilmiössä on todellisuudessa kysymys. Oikeasti on kysymys Afrikassa ja Lähi-idässä tällä vuosisadalla tapahtuvasta väestönräjähdyksestä, jonka seurauksena kehitysmaista syntyy mahdollisesti satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvava hallitsematon kansainvaellus valmiit kulutusmahdollisuudet omaavaan Eurooppaan.
Kukaan kansainvaeltaja ei edes lähde liikkeelle mistään järjestäytyneestä yhteiskunnasta, ei omaa yhtään mitään muuttamisen edellytyksiä – Kansainvaellus on raakaa taloudellista toimintaa sekä lähtömaissa että kohdevaltioissa, jossa vastaanottotoiminnan myllyissä pyöritetään valtavat summat yksityisille näennäisen kannattavaa mutta yhteiskunnalle kallista rahaa. Jos mukana on muita motiiveja, ne liittyvät sitten rumiin tunnustuksellisiin ideologioihin.
Eurooppa ei tästä kokonaan toisenlaatuiset kognitiiviset ominaisuudet mukanaan tuovasta kehitysmaalaisten vyörystä tule selviytymään. Kun nyt keskuudessamme joku hyvin pienisilmäinen, pienipäinen ja korviensa välissä pelkästään kaikenlaista kallon valkoista kohinaa kuljettava poliitikko, journalisti tai juristeristi, paasaa omien korviensa kohinasta satavarmasti vaikuttuneena ja vakuuttuneena yhtä paatoksellisesti kuin harhaisesti ”maahanmuutosta”, ne puheet pitäisi jättää ihan omaan arvoonsa.
Mutta nythän me teemme aivan päin vastoin. Juuri ne puheet kelpaavat tabuajattelun aukkoihin pudonneille moralisteille paatosteltaviksi, kelpaavat kohujournalisteille uutisoitaviksi, kelpaavat tv-ajankohtaisohjelmissa ”keskusteltaviksi”, kelpaavat yhä uusien, toisen, kolmannen, neljännen, jne, polven kiertoilmauksien kantasanoiksi – toisin sanoen sairastuttavat kaiken ajattelun ja tuhoavat tiedollisen asiahallinnan. ”Maahanmuutto” on yksi niistä yliyleistävistä yleiskäsitteistä, jolla me nyt koko ajan vahvistuvassa puhumattomuuden kulttuurissamme sementoimme umpeen ”poliittisesti korrektissa” ajattelussamme auenneet valkoiset tabuaukot.
Tikun nokkaan nyt nostettu stiiknafuula – siis käsite ”rasismi” – on kaikessa epämääräisyydessään sekin vain yksi mutta maagisessa taikavoimassaan mahtava reaktiivinen triggeri – asiakokonaisuuteen tiukasti kietoutuva maaginen tabukäsitte, jolla pienten ihmisten pieni ymmärrys tehokkaasti noidutaan. Sille käsitteelle voisi anoa Koneen säätiöltä kiitospalkkiota, sillä mitään yhtä maagista ei millään vertaistason tabukäsitteellä ole tarjottavanaan. ”Rasismi” voittaa kaikki, se on yliveto.
Siis jos sellainen instanssi olisi olemassa joka ottaisi ihmisten alitajunnan kollektiiviseen syvyyteen palautuvat maagiset reagenssit vastuulleen ja olisi oikeutettu pokkaamaan niistä palkinnon. Sitähän ei ole. Kaikki hahmon- ja käsitteenmuodostuksen tajunnalliset alkiot palaavat syvälle psyyken kollektiivislaatuisen alitajunnan poimuihin – kaikki mitä sieltä pinnalle nousee on laadultaan depersonalisoitunutta. Totalitarismissa – joka on siis sellainen yhteisöllinen systeemi, jossa yksilötietoisuus – yksilön valta ja vastuu – on pelattu täysin pois – kaikki tapahtuu ikään kuin passiivisessa verbimuodossa, ilman elementaarilauseeseen normaalisti kuuluvaa subjektia.
Rasismin määritelmää perätään hyvin usein. Ehkä paras määritelmä olisi: ”Rasismi on sitä tiedollista asiahallintaa, joka meiltä nyt puuttuu ja aina tulee puuttumaan, ja jonka puutteeseen Eurooppa tulee romahtamaan."
Samaan aikaan kun uutiset Saksasta kertovat, että sinne palanneet ISIS-naiset on oikeusistuimissa tuomittu vuosikausien vankeusrangaistuksiin vankileireillä harrastamistaan julmuuksista, kun taas samaan aikaan omien presidenttigalluppiemme suosikkina keekoilee maireahymyinen vihreä idealisti, joka ministerinä toimiessaan sortui laittomuuksiin haaliessaan keinolla millä tahansa suomalaisia ISIS-vaimoja takaisin kotimaan suojiin.
Jostain syystä on vähemmän tunnettu se sielullinen tosiasia, että mitä absoluuttisempia arvoja poliitikko tunnustaa, sitä suhteellisemmiksi tyypillisesti käyvät keinot joilla poliitikko päämääriään ajaa.
Tämähän seuraa suoraan ihmisen varhaiskehityksessä määräytyvästä sielunrakenteesta. Meistä jokainen syntyy vielä hahmottomaan ja muodottomaan maailmaan – ”kaikkiallisuuden” ja ”kaikkivaltaisuuden”, omnipresenssin ja omnipotenssin maailmaan – nämä psyykkiset perustunnot ovat esimerkiksi kaikkien maailman uskontojen pohjimmaista rakennusainetta – ensin olemme "kohteena", ”objektin” roolissa – hoivan ja huolenpidon, vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajan osassa – ja tähän rooliin sitten myöhemmässä elämässä kuuluu taipumus samaistua ”uhrin” asemaan.
Ja koska kaikki ”uhrit” ovat alitajunnassa viattomia, sama psyykkinen rakenne vahvistaa taipumusta ottaa oikeus omiin käsiin. Siksi kaikki maailman ”puolestaloukkaantujat” – perusnarsismin vammasta kärsivät ”oikeustaistelijat” – omivat niin vaivattomasti ja herkästi omankädenoikeuden – ja siksi he tänä kulttuurisen narsismin aikana saavat omille hyökkäyksilleen ja marttyyriselle mielenlaadulleen välittömästi ryhmävahvistusta ja aatteilleen kannatusta.
On tosiasia – montako kertaa tämä pitää toistaa ennen kuin asia otetaan vakavaan harkintaan – että eurooppalaisella uudella ajalla syntynyt ja kehittynyt ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia ei koskaan voi sulattaa piiriinsä kokonaan eriperusteista teokraattista valtajärjestelmää. Miten tavattoman tietämätön ja typerä täytyy olla ihmisen, joka ei tällaista asiaa jaksa ajatella?
Avaa televisio ja seuraa ajankohtaisohjelmaa. Sieltä ei enää miltään kanavalta tule ”keskustelua” jota ei käytäisi täydellisen invalidilla käsitteistöllä. Kukaan ei esimerkiksi sano, että ”maahanmuutossa” tänne tunkeutuva teokratia ja oma demokratiamme ovat totaalisesti yhteismitaton ja yhteen sovittamaton käsitepari.
Eikä kyse suhtautumisessa erityisesti tähän yhteen tiettyyn teokratiaan ole suinkaan tästä nimenomaista erityissuojelua nauttivasta vaikka tosiasiassa varsin raakalaismaisesta kulttuurista, vaan pohjimmiltaan ongelmamme on paljon kotikutoisempi – se on niin kotikutoinen ja samalla juuri siksi niin kipeä, ettemme pysty sitä ollenkaan lähestymään saati ottamaan käsittelyyn.
Kysymys on nimittäin oikeasti siitä, miksi suomalainen yhteiskunta tarvitsee aina kaikissa kriisikysymyksissä kansaa kahtia jakavan ratkaisun.
Eli miksi suomalainen yhteiskunta omaa tuon erityisesti meille kansana ominaisen taipumuksen ylläpitää vahvaa kuilua niin sanotun "valtaa pitävän" kansanosan ja aliarvostetun kansanosan välillä.
Se on oman kansallisen historiamme valtamagian vaikutusta. Olemme historiallisesti alistettua kansaa – meitä on hallittu seitsemän sataa vuotta rahvaalle vieraalla hallintokielellä. Sen jäljiltä emme nykyisin ole vain vieraskoreita, vaan jaamme yhä toisemme niin että ”voiman oikealla puolella” ovat ne jotka samaistuvat ”legitiimiin” valtaan, ja väärälle puolelle jäävät ne, jotka eivät osaa edes mielistellä.
Tietysti tällaisen asian syvempi ymmärtäminen edellyttäisi sosiologian perusteiden hallitsemista – ja syvimmät juuret palautuvat aina ihmisen alkuhistoriaan, alkulaumoihin asti. Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, ja alkulaumoissa johtajauroksen merkkisignaalien välitön ja ehdoton totteleminen oli lauman selviytymisen ja hengissä säilymisen ehto. Nyt meille on sitten hyvin vaikea ymmärtää, että ”vallan” mekanismit ovat määränneet ja määräävät meitä yhä paljon syvemmältä kuin mitä merkitsee se myöhemmän kehityksen pinta missä esimerkiksi symboloivan kielen käsitteet ovat syntyneet.
”Valta” on edelleen meille ”maaginen” asia. Ei niin, että siihen sisältyisi mitään yliluonnollista, vaan pikemminkin päin vastoin, niin, että se on inhimillisyydessään niin perustavanlaatuista, ettemme pysty sitä käsitteellisesti eristämään. Yksilökokemuksen maailmassa syntyneellä ja kehittyneellä kielellä ja sen käsitekoneistoilla on jokseenkin mahdotonta kuvata ja selittää ”vallan” ilmiöitä.
On vain todettava durkheimilaiseen tapaan: on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, joka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.
Näin jää meiltä käsittämättä esimerkiksi se miten suomalaisille ominainen taipumus – vaikka tästä meille ominaisesta taipumuksesta esimerkiksi suomalaisen sosiologian grand old man Erik Allardt usein huomautti – juontuu suoraan historiassamme seitsemän sataa vuotta jatkuneesta alistetun kansan asemasta. Että me aina tilanteen kriisiytyessä ja epävarmuuden vallassa jakaudumme kahteen rintamaan – niihin jotka samaistuvat ”vallan” puolelle, sitten niihin jotka jätetään tämän ”valtaan” samaistuvan ja sitä mielistelevän piirin ulkopuolelle.
Kaikkea kahtia jakavat ajatusmallit ovat suomalaiseen sieluun niin syvälle istutetut ettei niitä pura kukaan eikä mikään.
Siksi tarvitsisimme jonkinlaisen kansallisen psykoanalyysin, ja se, mitä totisesti emme tarvitsisi emmekä ansaitsisi olisi jonkun Haaviston valinta presidentiksemme. Mutta taitaa olla enemmän kuin mahdollista että sekin valinta toteutuu kansallisen alistushistoriamme pohjalta.
Mitenhän sen voisi kauniisti sanoa, että Suomen nyt työtään aloitteleva hallitus on edelleen tänä armon vuonna suomenkieliseltä osaltaan ollut ruåtsalaisjengin "rasisminvastaisen" propagandistisen simputuksen uhrina – miten tämän rujon ja ruman tosiasiasian voisi edes vähän kauniimmin sanoa?
Ruåtsalaisjengin älytön hyökkäys kertoo nykytilanteesta jokseenkin kaiken – myös sen, miten ”yhteiskunnallinen keskustelu” on taantunut maagisten leimasanojen ja tabukäsitteiden tasolle, ja miten yhteiskuntamme taantumisessa tosiasiassa elämme jo totalitarismiin kuuluvan ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuurin vaihetta.
Hallituksen liennytyspaketissa on lähestytty rasisitijahtaajia ja vihapuhevainoajia ikään kuin vertaistasolla – samanlaisen signaalikielen ja käsitereagenssien tasolla – ja kriisin ratkaisuksi löydettiin yleiskäsitteellistä ymmärrystä yksimielisyydeksi noituva hanke: "holokaustin kieltämisen rangaistavuus". Sehän kuulostaa kompromissilta, jolla sosiopsyykkistä taantumista ajava osapuoli voi kokea saavansa ainakin osavoiton rasismiväännössä.
Saatiin ikään kuin kasvot säilymään. Siinä taannutaan ja palataan kunnia- ja häpeäkulttuuriin. Miten sanoa se kauniisti.
"Holokaustin kieltämisestä" tehdään siis meilläkin rangaistavaa? Kaikin mokomin, mutta mikä siinä on se ongelma ja mitä saavutetaan. mitä kriminalisoinnilla kuvitellaan oikeasti ratkaistavan? Siis reaalimaailmassa, ei siinä käsiterealismin maailmassa, jossa stiiknafuuliat muodostavat ”ajatuksia”.
Se puhumattomuuden kulttuuri, johon päättäjämme nyt ovat meitä taatusti taannuttamassa – demokratian kaiken läpinäkyvyyden yliyleistävillä yleiskäsitteillä hautaava, laadultaan tunnustuksellinen teokratia – jollaisesta Venäjä ennen ja Venäjä nyt, natsi-Saksa ja nyky-Ruotsi ovat puistattavia esimerkkejä – siinä ei ole mitään kiitettävää eikä mitään puolusteltavaa. Esimerkiksi Saksa oli natsivallan aikana puhumattomuudessaan niin sementoitu ja vahva, ettei edes miljoonia ihmisiä kaasuttaneista tuhoamislaitoksista vuotanut sanaakaan "keskusteluun" -- keskusten ulkopuolelle. Miten tuo täydellisen itsesensuurin totalitaristinen tila pitäisi ilmaista jotta nyt käsittäisimme mihin oma yhteiskuntamme on ajautumassa?
Yhteiskuntaa hajottavien kipeiden ilmiöiden torjuminen tietoisuudesta on sosiopsyykkisesti taantuvassa yhteiskunnassa kaikille kansalaisille helpoin ja houkuttelevin ratkaisu. Kun sulkee korvat ja silmät, säästyy kaikelta mikä on kipeää ja vaikeaa.
”Maahanmuuton”, toisilleen totaalisesti vastakkaisten, täysin yhteismitattomien sosiaalisten järjestelmien -- teokratian ja demokratian – yhteentörmäyksen yhteisötasolla aiheuttamat hylkimisreaktiot on kaikkein helpointa torjua tietoisuudesta ja kieltää. Tämä kieltäminen käy päinsä koska älyttömät käsitteelliset kiertoilmaisut ja journalistiikan päättäväisesti ylläpitämä yliyleistävillä yleiskäsitteillä ymmärrystä noituva ”keskustelun” pinta on sementoitu niin lujaksi että kansa saa ikään kuin julkisen luvan olla ajattelematta. Ja kaikki toisiaan tukevien ja lohduttelevien toimittajarepsukoiden kovat koettelemukset se myös kestää.
Itse asiassa meidän pitäisi pohtia sitä, pitäisikö jokainen itsesensuuriin syyllistynyt rivisaksalainen asettaa syytteeseen "holokaustin kieltämisestä"? Tämähän olisi ikään kuin se todellinen asiaongelma – tai sellaisena sen voisi realisoida – eikä se suinkaan ole se että joku marginaalinen pienyhteisö tekee ihmistuhonnan kieltämisestä kultin, jolla oman porukan sekopäät saadaan yhteisen tunnustuksen raameihin.
------------------------------