 |
| Wittgenstein: mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan se, että se on |
Traagista on, että rationaalisuutemme ”opillisesta” laadusta johtuen kuvittelemme, että ratkaisut yhteiskunnallisiin kysymyksiin löytyvät tiedollisten tai poliittisten ”ismien” käsitepuitteistuksissa. Ikään kuin meidän tarvitsisi vain valita oikea ”ismi”, ja kaikki nykyiset ongelmamme selviäisivät.
Mikään ei ole enemmän väärin. Kaikki – siis todellakin aivan kaikki – opillinen ajattelu jättää käsittelemättä sen varsinaisen syvätason, joka tiedollisten käsitepintojen alla varsinaisesti vaikuttaa.
Avaimena ajattelun ongelmiin on paneutuminen ihmisen alkuhistoriaan, kielen ja käsitteellisen ajattelun syntyyn, hahmon- ja käsitteenmuodostukseen – niiden tajunnallisille juurille meidän pitäisi päästä, jos mieli ymmärtää mistä totalitarismien johtajat saavat valtansa. Ihminen ajattelevana olentona on ratkaisevasti kielen käsitekoneistojen armoilla, ja vain kielen arkeologisten kaivausten kautta paljastuu ihmisyytemme alkuperäinen, kaiken määräävä maaperä.
Yksilö syntyy jo olemassa olevaan kielimaailmaan ja elää oman kokemuksellisen kielimaailmansa ”sisällä”. Suunnilleen koko elämä menee siihen, että ajatus askaroi annetuilla aikalaiskäsitteillä muodostettujen merkitysongelmien kanssa. ”Onko tämä siis tätä vai tätä?”
Heidegger, joka leimattiin natsien mielistelijäksi, sanoi suunnilleen, että sen sijaan että väitteemme ovat muotoa ”tämä-ja-tämä on tätä-ja-tätä” meidän pitäisi kyseenalaistaa ”olemisen” yksitulkintaisuus.
Hän sanoi myös, siis suunnilleen, että ”kieli on talo jossa elämme”.
Wittgenstein, joka pakeni natseja, sanoi että yksilö on vankina kielen häkissä. Kielen rajat ovat maailman rajoja. Hän sanoi myös, suunnilleen, ettei ihmeellistä ole se, miten maailman asiat ovat, vaan se, että maailma on.
Yksilön ehkä ylipääsemättömin ongelma on kuitenkin se, ettei meillä ole käytössämme sellaista kieltä, joka kuvaisi yhteisötodellisuutta vastaavalla tavalla – ikään kuin ”sisältä käsin” – kuin mitä yksilökokemuksessa tapahtuu. Siksi se perustavanlaatuinen ajatusvirhe, jossa joko yleistämme yksilön yhteisöksi tai päinvastoin määrittelemme yksilön yhteisöominaisuuksien pohjalta, on jokseenkin väistämätön. Se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus.
Sellaisesta virheestä ei ainakaan pitäisi rangaista ketään. Mutta sellaisesta on kautta ihmisen historian rangaistu. Ihmisen historia on näihin päiviin asti ollut tunnustuksellisten totuuksien historiaa, ja vääristä uskontunnustuksista on langetettu äärimmäisen julmia rangaistuksia.
Tositiedolla ei koskaan ole ollut yhteiskunnallista valtaa. Valta on aina ollut jotain tavattoman alkukantaista, olemuksellisesti tunnustuksellisen ajattelun luonteista. Inkvisitio kävelytti Galilein kidutuskammion kautta oikeussaliin, ja sillä matkalla nerolle valkeni, ettei kannata toivoa tulkoon valkeus.
Jos järjellä olisi noitaoikeudenkäynneissä ollut edes jokin rooli, syytteitä ei alun alkaenkaan olisi voitu nostaa. Mutta tällaisissa yhteyksissä järjellä ei koskaan ole ollut eikä ole mitään mahdollisuuksia.
Järjetön inkvisitio pystyi pilkuntarkasti todistelemaan syytteensä, mutta huomatkaa: vain sillä ehdolla, ettei kukaan kysynyt, mahtaako maailmassa yleensä edes olla sellaista asiaa kuin ”noituus”. – Myös nykyisten sensuurilakiemme mielettömät pykälät – jotka itsessään ovat pelkkää käsitesekoilua – ovat johtaneet nykyajan noitaoikeudenkäynteihin, joissa inkvisitiolla on kaikki valta, mutta ei mitään ymmärrystä.
Luulisi, että tuollaiset ajat olisivat jo jääneet kauas taakse. Mutta alkukantainen yhteisöllinen valta on meihin lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti istutettu, ja aina kun tiedollinen ajattelu kriisiytyy, valta ratkaisee.
Edelleen on niin, että kun toiseen vaakakuppiin pannaan outo tarve suojella jotain tunnustuksellista uskontoa – joka saattaa olla miten primitiivinen ja väkivaltainen tahansa – ja toiseen vaakakuppiin vaikkapa kaikki antropologian, kielifilosofian ja sosiologian antama sivistys ja tieto, uskonnon suojeleminen painaa enemmän. Ja juristeristimme iloitsevat siitä, että tuomioissa osoitetaan paikka sille, joka tohtii provosoida vallanpitäjien valtaa.
Historiassa ei tässä suhteessa ole tapahtunut mitään ratkaisevaa edistystä. Valta on aina voittanut tiedon. Kulttuurit ovat pohjimmiltaan yhteisön olemisen muotoja, ja kulttuureissa periytyvintä ovat yhteisöllisen vallan laadut.
Koska ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaolento, joka on selviytynyt ja selviytyy, jos ylimalkaan selviytyy, olemassaolon taistelusta vain yhteisöinä, eikä toisiaan vastaan taistelevina yksilöinä, tästä on seurannut se, että nimenomaan kaikki kulttuuriset yhteisöominaisuudet ovat lajihistoriassa valikoituneita ja ovat kaikkein periytyvintä mitä nahkamme alla ja korviemme välissä sukupolvien ketjussa kuljetamme.
Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä, kaikki kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita. Jokaiseen kieleen sisältyy sen oma metafysiikka. Kukin aika ajattelee ehdoillaan, eikä mitään järin ylihistoriallista ole olemassa. – Kaikki tällaiset yleisinhimilliset totuudet jäävät meiltä käsittämättä.
Kulttuurit syntyivät lajin alkuhistoriassa, kun vaeltelevat ryhmät asettuivat aloilleen ja aloittivat viljelyn. Yhteisöissä syntyi työnjako, sosiaaliset instituutiot ja roolit. Kulttuuri tarvitsee alueensa. Rajojen yli ei pitäisi tunkeutua yhdenkään hullun vallananastajan, Hitlerin tai Putinin, eikä myöskään kenenkään kokonaan toisenlaatuista kulttuurikognitiivista perintöä kantavan kansainvaeltajan.
Traagista on, että kouluissamme opetetaan vain erilaisia ”opillisia” totuuksia. Rationaalisuutemme ”opillisesta” laadusta johtuen kuvittelemme, että ratkaisut yhteiskunnallisiin kysymyksiin löytyvät tunnustuksellisten tai poliittisten ”ismien” käsitepuitteistuksissa. Ikään kuin meidän tarvitsisi vain valita oikea ”ismi”, ja kaikki nykyiset ongelmamme selviäisivät.
Mikään ei ole enemmän väärin.
----------------