Omnipresenssi ja omnipotenssi. Kaikkiallisuus ja kaikkivaltaisuus. Tajunnantilat kaikkein varhaisimmassa lapsuudessa, kun maailma on vielä ajaton, muodoton ja hahmoton, ja kaikki vaikutukset ja vaikutelmat kokonaisvaltaisia. Nuo alkusymbioosin tajunnantilat ovat maailman kaikkien uskontojen rakennusainetta. Ne elävät vielä tiedollisessakin maailmassa, käsitteissä kuten ”valta” ja ”tahto”, jotka ovat sitä puhtaampaa magiaa mitä lähempää ja tarkemmin niitä tarkastellaan.
Meille on varsin vaikeaa, ja luultavasti useimmille mahdotontakin, tarkastella tiedollisista käsitteistä muodostuneita ”ajatuksiamme” muuten kuin käsitteiden semanttisten ”merkitysten” kannalta. Koemme, että lauseen ”merkitys” on jotain joka ikään kuin asettuu tietylle ”käsitepinnalle” – eli siihen kontekstiin, jossa yksittäiset sanat kussakin käyttöyhteydessä saavat sisältönsä. Emme normaalisti näe, että ajatukset ovat kuin tähtikuvioita tajunnallisella taivaalla – että tietyt käsitteet sijoittuvat ajattelun kehityksellisessä syvyyssuunnassa tapahtumahorisontin taakse ja omaavat aivan erilaatuisen voimavarauksen kuin mitä käsitepinnan tiedolliset maamerkit antavat ymmärtää.
Me uskomme käsitteisiin. Se usko on samaa uskoa, joka ilmenee maailman kaikissa uskonnoissa. Kun ”tiedollisessa” maailmassamme kuvittelemme, että on olemassa eri uskontoja – ja olemme antaneet kullekin uskonnolle ”nimen” – se on vähän samanlainen harhakuva kuin jos vieraalle planeetalle astuva astronautti odottaisi, että siellä olisi valmiina asemarakennus ja nimilappu jossa lukisi esimerkiksi: ”Mars.”
Uskomme käsitteisiin. Se on sitä, että meillä on katteeton taipumus päätellä käsitteistä todellisuuteen päin. Siinä elää alkusymbioosin kaikkiyhteys. Ajatukset, sanat ja teot sulavat siinä yhteen.
Teokratian vallitessa eurooppalaisella keskiajalla oppineet skolastikot väittelivät niin sanotuista ”universaaleista”, eli yleiskäsitteistä. Kaikille oli selvää, että oli olemassa koirat Musti ja Haukku, mutta oliko jossain olemassa jokin yleinen ”koira”? – Se oli keskiajan parhaille aivoille todellinen ajatteluongelma. Koulukunta, joka piti itseään ”realisteina” väitti, että yleinen ”koira” oli olemassa – että se oli siis yhtä ”todellinen olemus” kuin Musti ja Haukku. Toinen koulukunta, joka nimitti itseään ”nominalisteiksi”, piti yleistä koiraa jonkinlaisena kieleen kuuluvana olentona.
Me tiedämme, että tässä miltei tuhat vuotta jatkuneessa ja tavattoman taantuneessa tajunnantilassa käydyssä kiistassa nominalistit perivät lopulta voiton. Mutta se ei ollut pysyvä voitto, koska tänä päivänä oma ”tiedollinen” ajattelumme on jälleen taantumassa skolastisen käsiterealismin asteelle. Olemme taas noitumassa ymmärrystämme yliyleistävillä yleiskäsitteillä. Päättelemme taas yleiskäsitteistä todellisuuteen päin.
Maailman pelastajiksi koetaan nyt erilaiset akateemisen ihmistieteen ”ismit”, joissa ”tiedolliset” ja ”aatteelliset” ainekset sulavat yhteen – ja tässä uuden teokratian tunnustuksellisuudessa uskotaan jälleen siihen että ”sanat ovat tekoja”. Tunnustuksellisin harhausko on kuvitelma ja oppi jonkinlaisesta ylihistoriallisesta, ylikulttuurisesta, ylikansallisesta ja yliyhteisöllisestä yliyksilöstä, eli jonkinlaisesta yli-ihmisestä, jolle kuuluu ajaton ja ikuinen, loukkaamaton ja jakamaton ”ihmisarvo ja ihmisoikeudet”, joiden toimeenpaneminen sitten jää todellisten ihmisten velvollisuudeksi.
Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja inhimillisen kielen evoluutio, joka alkoi alkulauman reaktiivisista vaarasignaaleista ja kulki symptomaattisen asteen kautta symbolitasolle, on kehityskertomus vailla vertaa. Kieli on aina ollut sosiaalista muodostetta, ja, kuten Wittgenstein sanoi, kieli ei voi olla ”yksityistä”. Kielen alkuvoimat ovat kollektiivisia, ja nämä voimat – varsinkin syvyyssuuntaiset kytkennät – yhä edelleenkin antavat ratkaisevan merkityksen ja sisällön ratkaiseville käsitteillemme.
Siksi symbioottiset omnipresenssin ja omnipotenssin tunnot ovat edelleenkin ne, jotka kaikkea ”ymmärrystämme” eniten määräävät. Ne määräävät esimerkiksi yhteisöllisen moraalin laatua – alkulaumat olivat sosiaalisesti kiinteitä, ja niissä vallitsi sosiaalisesti sitova normimoraali. Vasta paikoilleen asettuminen, työnjaon ja elämänmuodollisten instituutioiden kehittyminen mahdollisti roolien vaihdettavuuteen perustuvan omantunnonetiikan. – Nämä kaksi moraalin laatua – normimoraali ja omantunnonetiikka – ovat sosiodynaamisesti totaalisen erisuuntaisia – eli ne saavat vahvistuksensa kehityksellisesti eri suunnista – ja tällainen kulttuuristen kehitysasteiden ero on edelleenkin tosiasia, joka tekee liian erilaisten kulttuurien yhteiselämän mahdottomaksi.
Mutta tuollaiset moraaliset ristiriidat voivat sijoittua myös yksilön korvien väliin, ja silloin tapahtuu meitä ehkä eniten hämmästyttäviä ilmiöitä. Oman kulttuurimme kasvatti saattaa omata ”älyllisesti” erinomaiset eväät, olla ”tiedollisesti” hyvin koulutettu, omata ”valistusta” ja toimia ”vastuullisessa” asemassa – ja sitten yhtäkkiä, niksnaks, psyykenrakenteiden syystä tai toisesta pettäessä, koko korttitalo sortuu, tähtikuviot tajunnan ja ajattelun taivaalla romahtavat, ja tyyppi syöksyy suoraan aurinkoonsa joka polttaa poroksi kaiken opitun.
Jos ja kun sellaista tapahtuu kehittymättömissä kulttuureissa, joissa ajattelu kauttaaltaan on uskonnollista – tai muuten tunnustuksellista – yhteisössä, jossa vallitsevat ankarat normipaineet – silloin oikosulunomaiset, reaktiiviset käyttäytymisen muodot ovat meille ymmärrettävämpiä. Voimme vaistomaisesti eläytyä tapaan jolla vahva sosiaalinen paine pakottaa yksilön käyttäytymään julkilausumattomien tabujen ohjaamana, ja hän voi olla kuin pakotettu esimerkiksi tekemään väkivaltaa, jolla hän yrittää estää tai kostaa jonkun loukkaavan sanan tai epäpyhän teon. Voimme jopa eläytyä terroristien psyykeen, joissa tuhoamistarve on niin symbioottista että se yhtyy itsetuhoon.
Mutta se, ettei tuollaisissa psyykenrakenteissa pohjimmiltaan ole mitään ihmiselle vierasta, ja etteivät ihmiset myöskään keskellä omaa sosiopsyykkistä taantumaamme – nykypäivänä ja näennäisesti ”kehittyneessäkään” kulttuurissa – kasva enää irti symbioottisista riippuvuuksista autonomisiksi aikuisiksi – se on meille aika mahdotonta ymmärrettäväksi. Jos sen ymmärtäisimme, suhtautuisimme myös ”monikulttuurisuuden” aiheuttamaan väistämättömään yhteiskunnalliseen häiriöön aivan toisin – nimenomaan kielteisemmin – kuin pinnallista elämää elävinä kulttuurisen narsismin kasvatteina suhtaudumme.
Jos ihmistä lajina ja yksilöinä jokin käsite eniten kuvaa, tuo käsite on ”kehitys”. Ihminen on kehittyvä laji ja kehittyvä olento. Niin laji kuin yksilötkin käyvät kasvussaan läpi tyypilliset kehitysvaiheet, ja niistä meidän pitäisi olla paljon paremmin selvillä kuin mitä nyt olemme.
--------------------------