Tuoreen raportin mukaan peruskoulunsa päättäneiden matematiikan taidot ovat romahtaneet niin etteivät heikoimmat yhdeksäsluokkalaiset tahdo enää selvitä edes kolmasluokkalaisten matematiikasta. Moni miettii nyt, miten tällainen matemaattisen osaamisen romahtaminen heijastuu kaikkeen muuhunkin ajatteluun. Tarvitaanhan logiikkaa kaikkialla arkielämässä. Ovatko nämä nykyajan ilmiöt, esimerkiksi salaliittoteoriat ja kaikenlaiset ääriliikkeet – jotka suorastaan huokuvat kaikenlaisia taikauskoja ja puutteellista asiahallintaa, mutta omaavat silti samalla aksiomaattisia asenteita – jonkinlaisia logiikan karikatyyreja? Ovatko ne merkkejä jostain yleisemmällä tasolla tapahtuvasta ajattelun pahenevasta sairastumisesta.
Uskomme, että matematiikka opettaa meille loogista ajattelua. Mutta asia on hieman monimutkaisempi. Matematiikka ja logiikka ovat eri asioita, ja niiden näennäinen yhteismitallisuus perustuu siihen, että molemmissa on pohjimmiltaan kyse tautologiasta. Kaikki matematiikka, sellaisena kuin sitä on mahdollista opettaa, palautuu yhtälöön, eli kaikista mahdollisista viritelmistä täytyy lopulta paljastua sen, että yksi on yhtä suuri kuin yksi, ja yksi ynnä yksi on kaksi. Logiikka sen sijaan, sellaisena kuin se eurooppalaisen uuden ajan ajattelussa on vaikuttanut, perustuu dynamiikkaan, eli me todellakin olemme sieluttaneet aristoteeliset syllogismit ja päättelemme loogisten konnektiivien muodossa. Tämä lisää matematiikkaan syysuhteen, eli tällöin ajatteluun tulee mukaan myös aika, jolla syy ja seuraus asettuvat aikajanalle järjestykseen.
Jos olisimme paremmin tietoisia oman ajattelumme historiallisista kehitysvaiheista, voisimme ymmärtää paremmin sen mitä päässämme nyt tapahtuu. Ajatellaanpa vaikka syysuhdeajattelun ensimmäisiä ”opillisia” muotoja – miten se vielä valistusajalla Diderot’n uraa uurtavassa romaanissa esiintyi fatalismin muodossa. Ajan looginen järkiajattelu pakotti sen siihen. Jos jokainen asia todellakin johtuu jostakin tietystä syystä ja johtaa johonkin tiettyyn seuraukseen, eikä muita mahdollisuuksia ole, silloin kaiken maailmassa on oltava jotenkin täydellisesti määrättyä. Luonnon lait läpäisevät kaiken, kaiken on pakko olla ennalta määrättyä. – Tällaisen näkemyksen kannattaja oli jo Leibniz, jonka paras perintö olivat tajunnalliset alkiot, monadit. Voltaire, irvileuka, teki Leibnizista pilkkaa ”Candidessa”, mutta tuskin ymmärsi kovin syvällisesti, mistä oli pohjimmiltaan kyse.
Ja jos tuomme tuon logiikkaan olemuksellisesti kuluvan dynaamisen päättelyn, todistelutarpeen, nykyaikaan, voimme nähdä että matematiikka saattaa edelleen olla kaikesta sellaisesta vapaa. On ihan mahdollista että omat lapsemme – toiskulttuurisista tuskin kaikista koskaan tulee tässä mielessä ”kulttuurisesti sopeutuneita” – edelleenkin voivat oppia laskemaan. Mutta jossain sillä harmaalla alueella, jossa laskento muuttuu logiikaksi, jokin kognition kantti alkaa pettää. Eikä se liity lukuihin, vaan vähän paradoksaalisesti pikemminkin lukemiseen. Loogisen päättelyn eteneminen syysuhteiden varassa edellyttää nimittäin kaikkeen dynamiikkaan olemuksellisesti kutoutuvan ajan – aikajanan – hahmottamista. Luvut, numerot, ovat olemuksellisesti ajattomia, aina samoja, joten ajantajun on tultava mukaan jostain aivan muualta kuin matematiikasta. Missä ja milloin ihmisen ajantaju syntyy? Ei suinkaan lukujen, vaan lukemisen yhteydessä. Vain kirjoitettu kieli nimittäin omaa sen ominaisuuden, jolla aika tajunnassa voi pysähtyä jokaisen äänteen kohdalle muodostaakseen silmillä hahmotetusta visuaalisesta merkistä kuuloaistin tunnistaman puhekielen alkion.
Jokainen kirjan lineaarinen rivi todistaa kymmeniä kertoja sen, miten intensiivisesti lukija hallitsee tajunnallista aikaulottuvuutta. Hänen silmänsä etenevät juuri sillä nopeudella jolla hän omaksuu tekstiä. Hän voi pysähtyä, pysäyttää ajan, palata vaikka ajan virrassa taaksepäin ja tarkistaa epäselväksi jääneen merkityksen – lukemisen tapahtuma on olemuksellisesti aikaulottuvuuden tajunnallista hallintaa. – Tällaisista syistä johtuen se maailman osa, jossa kulttuurit eivät vielä koskaan ole kehittäneet itselleen kirjakieltä ja kirjoitustaitoa, on niin totaalisen toivottomassa asemassa kaiken kognitiivisen kehityksen suhteen. Ja samanlaisista syistä lukutaitoon olemuksellisesti kuuluvien ja loogisen ajattelun tarvitsemien kognitiivisten edellytysten katoaminen omasta korkean teknologian maailmastamme on se ensisijainen syy nykyiseen ajattelun taantumaan ja rappioon. Jos siihen asiaan pitäisi parannusta saada, suosittelisin palaamaan ekaluokilla kynän ja paperin ja kaunokirjoituksen pariin. Ne ovat ainoat todelliset "tekniikat", jotka voivat kehittää sen kognitiivisen kyvyn, jolla aika tajunnassa vangitaan paperille.
Mutta hedonismi, kulttuurinen narsismi elämyksenmetsästyksineen, tiedonvälityksen sähköinen tekniikka, joka tuo ja luo katselijan tajuntaan vain jatkuvan nykyhetken ja tekee jokaisesta vain vaikutusten ja vaikutelmien – mieluiten nautintojen – vastaanottajia, ja kaiken tiedonvälityksen hyvin yksipuolisesti vain visuaalista kanavaa pommittavat efektit – tämä tulee romauttamaan koko sen kognitiivisen ”kirjallisen” erityislaatuisuuden, joka nimenomaan eurooppalaisen uuden ajan kulttuurista teki niin erityisen. Lukutaidon katoamisen korvaavat ja siunaavat nyt sähköiset äänikirjat, ja niiden myötä menetetään paljon. Menetetään se kokonainen kulttuuri, joka muutti maailmaa ja ihmisen elinehtoja muutamassa vuosisadassa miljoona kertaa enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana. Mutta kun luku- ja kirjoitustaito katoaa, katoaa aika maailmasta, ja pian historiaa ei enää ole.
Historian tajun katoaminen on yksi indikaattori siitä, miten syvällä jo kynnetään. Sen oheisilmiönä ajattelun taantuessa ja ajantajun kadotessa myös kieli ja sen käsitekoneistot muuttuvat niin, että perspektiivejä ja konteksteja hahmottavat ominaisuudet hajoavat, ja jäljelle jää lopulta vain kielen signaloivia efektejä. Joku wokeltaja huutaa ”rasisti!” ja ilma on salamoita ja ruudinsavua täynnä.
Vilinää vilskettä, helinää helskettä, pienten tiukujen. Ne ovat Pavlovin kelloja jotka soivat. Sanat muuttuvat triggereiksi, jotka laukaisevat reaktion. Käsitteisiin kompastutaan. Niiden yli ei päästä. Niiden päällä rähmällään makaavat ne jotka muille huutavat: ”Get over it!” Ja se on kyllä ylipääsemätön paikka. Kuola valuu kaikenlaisten noita- ja rasistijahtaajien suupielistä.
Aikalainen on aikalaisajattelun vanki. ”Kieli on talo jossa elämme”, sanoi Heidegger. ”Jokaiseen kieleen sisältyy oma metafysiikkansa”, sanoi Spengler. ”Käsitteen merkitys on sen käyttö”, sanoi Wittgenstein. ”Ilmaisulla on merkityksensä vain elämän virrassa.” ”Väline on viesti”, todisti McLuhan. – Mutta mitä tekee wokeltaja? Lähestyy pulttipistooli kourassa naulatakseen oman sanansa vihaamansa ihmisen otsaan. Sanat irtoavat maailmasta ja niillä niitataan ihmisiä.
Tilanteen koko kauheutta emme tajua emmekä ymmärrä. Koherenssit, kerroksellinen ajattelu ja kontekstit ovat kadonneet. Arkielämässä eivät edes päättäjät itse noudata niitä päätöksiä, joita ovat tehneet. Viime päivinä on tullut julki, miten pääministeri – joka taannoin eduskunnassa raskaimman mukaan hurskasteli oppositiolle ”Eikö teitä hävetä”, kun hallitus omien absoluuttisten arvovalintojensa sokaisemana ja oikeuttamana hyväksyi käyttöönsä mitkä tahansa keinot joilla ISIS-äitejä lapsineen voitaisiin palauttaa takaisin maahamme – voi olla täysin piittaamaton myös niistä ohjeistuksista joita hänen oma virkaväkensä on pandemian suhteen laatinut. Ikään kuin ohjeet olisivat poliittisia iskulauseita, blowin in the wind. Ne eivät oikeasti kosketa ainakaan niitä, joilla on valta niitä muotoilla.
No, toki hän oli pahoillaan. Ikään kuin pyysi anteeksi. Yhtä muodollisen korrektisti kuin mitä ohjeetkin muotoillaan. Siitä tuli tahaton vitsi. Hän sanoi, että hänen olisi pitänyt käyttää ”parempaa harkintaa”. Ikään kuin hänellä olisi toki ollut hyvää harkintaa, mutta sen lisäksi takataskuun unohtui vielä parempaa harkintaa.
Siinäkin on kyseessä vain yleinen tyypillinen käyttäytyminen – syy-yhteyksiä ei enää hahmoteta väistämättömyyksinä, jotka yksilön pitäisi noteerata omissa edesottamuksissaan. Asiahallinta on irronnut omiin sfääreihinsä. Se on irronnut ei vain historiasta vaan jopa omasta ajastaan, ja siitä on tullut taantunutta, itsetarkoituksellista, lähinnä keskiaikaista käsiterealismia. Sitä se tosiaankin muistuttaa – taivaallisten dogmien skolastista ylöskirjaamista. Siellä ylhäällä on toinen valtakunta, toinen taivas ja maa, jossa toiset totuudet vallitsevat – me olemme lopulta vain kirjureita, välikäsiä, aatteen asiamiehiä ja taistelijoita, poliittisia toimijoita. Voimme muotoilla täydellisyyttä tavoittelevia säännöksiä siitä miten koronapandemian kiihtyessä ihmisten, ja taivas varjelkoon, myös ministerien, pitäisi käyttäytyä, mutta täällä maan päällä näistä päätöksistä ei enää seuraa se, että joku, ainakaan maallisiin menoihin hurahtanut ministeri, vaatisi itseltään sitä ehdotonta pidättäytymistä, mitä syysuhteet välttämättä edellyttäisivät. –
Joukkomittaisen tajunnallisen taantuman keskiössä on pilliä puhaltava pelle.
Ruotsissa sama ilmiö oli läsnä pandemian alkuvaiheesta lähtien. Pääepidemiologi Anders Tegnellin ajattelua voisi kuvata vaikkapa aneemiseksi tilastomatematiikaksi, sillä hänen eläytymiskyvytön sokeutensa ihmisten käyttäytymistä ohjaavan dynamiikan suhteen oli alusta alkaen totaalista. Ruotsalaiseen hyvätapaisuuteen ja poliittiseen korrektiuteen sopien sielläkin muotoiltiin moitteettomia ohjeita joita reaalielämässä kuitenkaan tuskin kukaan kunnon kansalainen omakohtaisesti noudatti.
Poliittinen korrektius on arkipäivän logiikan hajoamista ja katoamista. Se tulee romauttamaan koko elämänmuotomme, ja juuri sille hajoamiskehitykselle esimerkiksi yhteiskuntien monikulttuuristuminen on hurja akseleraattori.
 |
| Epistola |
-------------------------------------