Joukko ja valta
Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, ja olemme selviytyneet ja selviydymme, jos ylimalkaan selviydymme, olemassaolon taistelusta yhteisöinä, emme yksilöinä, jotka uhraavat parhaat voimansa toistensa nokkimiseen.
Ihmisen alkulaumassa kaikki tunnot olivat kollektiivisia – laumaa läpäisi yksi ainoa ”valta”, joka organisoi kaikki lauman toiminnot. Miljoonien vuosien evolutiivinen kehitys jalosti tuon yhteisöllisen vallan yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, joka kuitenkin erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen voidaan yhä edelleenkin palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin yllätykseksemme nähdään, että yksilöllinen ”tahto” voikin siirtyä henkilöltä toiselle.
Ihmisen alkuperäinen sosiaalisuus merkitsee sitä että hän on pohjimmiltaan epäitsekäs, altruistinen olento. Hän on luonnostaan osa kokonaisuutta, eikä hänen yksilöllisyyteensäkään ole istutettu mitään mikä lähtökohtaisesti asettaisi hänet poikkiteloin yhteisönsä kanssa. Tästä johtuen ei hypnoosillakaan saada yksilöä toimimaan vastoin hänen luontaista moraaliaan – saman asian toinen puoli, mutta kokonaan toinen juttu on sitten se, että joukkohypnoosilla on voimia saada yksilöt tekemään jotain, jota joukon yksikään yksilö ei yksinään tekisi.
Hypnoosihan ei ole mikään ihmismielen kummallinen kuriositeetti-ilmiö, vaan aivan kaikkien aivoissa tallella oleva lajin alkuperäisen sosiaalisuuden toimintamekanismi. Nykyihminen – tai sanotaanko että nykyinen eurooppalaisen uuden ajan individualisti – omaa pitkälle eriytyneen ”minuuden”, ja vaikka esimerkiksi kieli ja käsitteellinen ajattelu ovat alun alkaen sosiaalista ja historiallista muodostetta, nyt käytössämme olevat käsitteet ovat syntyneet yksilökokemuksen maailmassa. Siksi meidän nykyeurooppalaisten on niin tavattoman vaikea ymmärtää lajimme sosiaalista peruslaatua.
Toisaalta tarvittiin nimenomaan tuo pitkälle menevä yksilöllinen eriytyminen, jotta olisi syntynyt tarkkailuetäisyys lajille ominaisiin yhteisövoimiin. Tavallaan kaikki ”tieto” on seurausta uuden ajan individualismista. Myös ihmistieteellinen tieto, tärkeimpänä se sosiologinen tieto, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.
Esimerkiksi yksilön altruismi ei ole yksilöominaisuus, vaan nimenomaan yhteisövoimien vaikutusta. Altruismilla on sosiologisessa mielessä tarkoitettava nimenomaan koheesiota, yhteisössä vallitsevaa sosiaalisidosta. Kun alkulauma syystä tai toisesta kriisiytyi, laumassa vallitseva sosiaalisidos vahvistui, ja lauma tiivistyi kuin se olisi ollut yksi yhtenäinen orgaani. Jos näkisimme ajassa taaksepäin, lajimme alkuhistoriaan, meitä voisi hämmästyttää se, miten pienten signaalien vaikutuksesta saattoi syntyä nopeita koko laumaa läpäiseviä reaktioita. Tuollaisista – varsinkin ”pakoreaktiosta” – puhuu paljon Elias Canetti monumentaalisessa teoksessaan ”Joukko ja valta”.
Sosiaalisen sitovuuden aste on yksi pysyvä yhteisölle ominainen ”kulttuuritekijä”. Koska olemme yhteisöeläimiä, juuri yhteisöominaisuudet ovat niitä, jotka evolutiivisessa olemassaolon taistelussa ovat varmistaneet selviytymistämme – ja siksi yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet ovat kehityshistoriallisesti valikoituneita ja vahvistuneita – ja siksi niin sanotut ”kulttuurit” ovat kaikkein ”perinnöllisintä” mitä ihmisolennossa voi olla.
Nykyinen individualismimme, joka on kasvanut sokeuden asteelle, estää meitä näkemästä ja ymmärtämästä tällaisia ihmisyyden perusasioita. Me voimme yksilökokemuksen maailmassa syntyneillä käsitteillämme ihan tosissamme pähkäillä kysymyksiä siitä, onko ihmisyksilö ”synnynnäisesti” jotain – sellainen ja sellainen – vastakohtana sille miten paljon ”ympäristö” on yksilöä muokannut. Tällaiset käsiteparit ovat täydellistä stiiknafuulaa. Kouluissamme ihmisyyden lajityypillisiä perusasioita ei opeteta.
Tahdon kolmijako-oppi
Nykyinen yksilölähtöisyytemme ja -keskeisyytemme on eurooppalaisen uuden ajan tuotetta. Sen alku on perinteisesti kirjattu noin neljänsadan vuoden takaiseen aikaan, ja eräs tajunnallinen maamerkki on kirjattu kaikkiin historiankirjoihin: filosofi Descartesin kuuluisa lause: ”Ajattelen, siis olen olemassa.” –
Descartesin pohdiskeluja voitaisiin kouluissamme käsitellä vähän syvemminkin, eikä nykyiseen tapaan kuitata häntä vain filosofina, joka löi kiilan ruumiin ja sielun väliin. Kartesiolaisen subjektin synty oli se aikalaisajattelun vallankumous, josta kaikki muu, myös kartesiolaiset dualismit, oli seurausta. Juuri ”minän” kirkastuminen herätti eurooppalaisen ihmisen keskiajan pitkään jatkuneesta depersonalisaation unesta, jossa kaikkein oppineimpienkin oli mahdollista epäillä omaa olemassaoloaan.
Mikä on ihmisen ”minä”? Se on se tietoisuuden raami, jonka puitteissa koemme olemassaolomme jatkuvuuden. Minä on ajallinen jatkumo – jos meillä olisi jokin mittari, jolla voisimme mitata tajuntamme hallitsemaa aikaulottuvuutta, meidän ei tarvitsisi ajan kuvaamisessa käyttää matkalle ominaisia käsitteitä. Nyt me puhumme ajasta ja matkasta samoilla sanoilla: pitkä aika ja pitkä matka, kauan ja kauas. Kaiken takana on kuitenkin juuri renessanssissa tapahtunut yksilöminuuden uudesti syntyminen – aikajatkumo syntyi tajuntaamme samaan aikaan kun aloimme silmillämme hahmottaa sijaintiamme ja tajuta syvyysperspektiiviä.
Eurooppalaiseen maalaustaiteeseen perspektiivi ilmestyi kuin salama taivaalta. Ensimmäisiä maalauksia joiden katsoja koki sijoittuvansa raamin sekä ulko- että sisäpuolelle – koki olevansa tietoinen tarkkailija eläytyessään perspektiiviä esittävään kuvaan – ja maalaus loi saman illuusion kuin todellisuus – vaellettiin katsomaan kuin ihmettä. Aikalaiset kertovat että ”maalaus oli kuin joku olisi puhkaissut aukon seinään ja voitaisiin katsella suoraan ulos luontoon”.
Keskiajan ihmisten ”minä” oli ollut totaalisesti kadoksissa, ja heille oli mahdotonta hahmottaa oman minän ja maailman rajaa – he elivät ajattomassa ja vailla tarkkoja rajoja olevassa ”kaikkiallisessa” ja ”kaikkivaltaisessa” maailmassa, jossa mitään todellisuutta objektivoivia eriytyneitä järkijäsennyksiä ei voinut syntyä. Maailma, josta puuttuu aika, on maailma, josta puuttuu myös esimerkiksi syysuhde.
Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivointi ovat ne tajunnalliset emergenssit, joiden pohjalle eurooppalaisen uuden ajan uusi ajattelu rakentui. Aikalaisajattelijoista niin sanotut suuret systeeminrakentajat kiinnittivät tarkkailevan huomionsa yhtä lailla mielen sisäisiin liikkeisiin kuin ulkomaailman ilmiöihin. ”Minän” herätessä ne olivat vielä yhtä lähellä. Syysuhde oli epäselvä vielä valistusajattelijoillekin. Vanhan- ja keskiajan tiedonalat, jotka olivat perustuneet kuuloaistin kognitiivisiin resursseihin – retoriikka, grammatiikka, aritmetiikka eli ajattomien numeroiden laskenta, musiikki – väistyivät vähitellen, kun visuaaliseen mieltämiseen – perspektiivin, perättäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian, jne, mielikuviin – pohjautuvat ajatushahmot alkoivat jäsentää maailmaa.
Syysuhde tosiaan oli epäselvä vielä valistusajattelijoillekin. Jos joku haluaa havaintoja siitä millaisia polkuja pitkin itsetietoisuuden ja -tarkkailun sekä syysuhdeajattelun kehitys on kulkenut, suosittelen Diderot’n teosta ”Jacques fatalisti”, jota Milan Kundera piti uuden ajan tärkeimpänä romaanina. – Kuinka moni muuten mahtaa ymmärtää, että romaanitaide on eurooppalaisen uuden ajan emergenssi, ja kirjallisuuden roolihenkilöillä on enemmän tekemistä edustuksellisen demokratian kanssa kuin valtio-oppineiden opillisilla muotoiluilla? Kuinka moni ymmärtää, että vallan kolmijako-oppi on oikeammin roolijako-oppi? – Tällaisia asioita ei opeteta koulussa.
Meidän kannattaisi opettaa kouluissamme historiaa. En todellakaan ymmärrä, miksi ihmisyyden historia ei ole oppiaine – sehän on kaikkein tärkeintä mitä elämä meille voi tarjota. Vain aikamatka historiaan voi opettaa sen, miten erilaatuisia eri kulttuurit ja saman kulttuurin eri aikakaudet voivat olla. Historia on aikamatka siinäkin mielessä, että juuri oman eurooppalaisen kulttuuripiirimme menneisyydessä hahmottuvat aikakaudet ovat omanneet tyypillisesti itselleen ominaisen ajantajun.
Elementaarilauseen jäsenet
Antiikin kreikkalaisten ajattelussa ”syyt” – syysuhde, siinä vaikuttavat voimat – sijoittuivat olioiden sisään niiden ominaisuuksina. Heille subjekti ei ollut se, joka kaiken tekee, vaan maailman vaikutusvoimista paljon paikallistui juuri niihin objekteihin, jotka me nyt ymmärrämme tekemisen kohteina. He elivät siis tyystin toisenlaisessa todellisuudessa – emme ymmärrä heidän ”myyttistä” maailmankuvaansa, ellemme pysty ymmärtämään tapaa, jolla heidän ”minuutensa” koki olemassaolonsa ulkoisten voimien vaikutuskentässä. Heidän jumalansa olivat ihmismuotoisia ehkä siksi, että heidän piti antaa jokin ulkoinen hahmo todellisuudessa vaikuttaville kohtalonvoimille.
Saamme kiittää noita ihmismuotoisia jumalia paljosta. Ne merkitsivät sitä, että ihminen, ja jossain mielessä myös ”minä”, oli alusta alkaen olennainen osa havainnon, kuvauksen ja selityksen suhdetta. Tällainen ihmisläheinen, plastinen hahmotus on ollut pohja sille että Subjekti ja Objekti ovat sitten paljon myöhemmin voineet nousta mielen näyttämön päärooleihin. Siihen meni reilut kaksituhatta vuotta, joista yksi vuosituhat nukuttiin keskiajan depersonalisaation unessa.
Mutta siitä unesta havahduttiin, ja vastavaikutus oli koskaan ennen näkemätön. Se oli yhä vahvistuva individualismi, jonka yhtenä oheistuotteena kaikki ”tieto” ilmestyi maailmaan. Nyt tuo uutta aikaa kannatellut kantoaalto on saavuttanut omien voimiensa rajat ja iskeytyy mantereemme rantakallioista takaisin. Kun kielen käsitteet irtoavat reaalimaailmasta ja alkavat elää omaa, vain yksilökokemuksen maailmassa mahdollista elämäänsä, myös tiedollinen ajattelu taantuu takaisin keskiajan skolastikkojen käsiterealismiin.
”Tiedon” historiaakaan ei opeteta kouluissamme – sekin käsite on saanut ”kaikkiallisuuden” ja ”kaikkivoipaisuuden” ominaisuuksia. Kuvittelemme ihan tosissamme, että ”tietoa” voitaisiin viedä myös kulttuureihin, joilla ei ole minkäänlaista yhteismitallisuutta oman eurooppalaisen ajattelumme kehitysteiden kanssa. Emme ymmärrä miten kovia kognitiivisia tosiasioita ”kulttuurit” ovat. Maailmassa on esimerkiksi kulttuureja, joissa vaikutusvoimista on tehty pyhitettyjä pelottavia tabuja – vain ”kaikkiallisuuden” ja ”kaikkivaltaisuuden” kokemus on sallittu – ja kulttuurisella kuvakiellolla on estetty yritykset hahmottaa maailman ääriviivoja. Meillä ei ole mitään jakoa sellaisten kanssa.
Ihmisyyden historia – kouluista puuttuva oppiaine. Miten hirveisiin virheisiin täydellinen tietämättömyys ihmisyyden peruselementeistä on meidät jo saattanut? Yksilökeskeisyydessämme voimme kuvitella, että maailman kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Ja juuri pohjimmiltaan he ovat jotain ihan muuta -- eivät vain erilaisia vaan kokonaan erilaatuisia. Kuvittelemme, että siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, jotenkin seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” voisivat sopeutua keskenään. Syysuhdeajattelumme tuskin voisi sortua pahemmin. Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä, ja kulttuurit voivat vahvistautua nimenomaan sulkemalla toisensa pois. Kulttuurien yhteismitattomuuden ongelmat eivät ratkea yksilötasolla.
-----------------------------