Aika harva tajuaa, ettei inkvisition ja Galilein kohtaamisessa ollut kyse ”tiedosta”. 

Kyse oli paljon kokonaisvaltaisemmista aikakauden tajunnallisista perusasemoinneista, siitä, että ptolemaiolaisessa maailmankuvassa todellisuus koettiin staattisena ja ”kaikkiallisena”, kaikille samana. Se oli asettunut paikalleen, eikä mielikuvitus riittänyt maailman rajoja rikkomaan, ei turvalliselta alustalta irtautumiseen ja siirtymiseen johonkin toiseen tarkastelupisteeseen, josta katsoen perspektiivin rajoittuneisuus paljastuisi ja kaikki muuttuisi suhteelliseksi. 

Kun puhutaan sosiaalisesta sitovuudesta, puhutaan moraalipaineesta, joka pitelee ihmistä aloillaan ja paikoillaan ja sanelee ne rajat, joissa hän voi ajatuksia muodostaa. Sellaisen paineen alla kaikella ja kaikilla on paikkansa ja roolinsa, paitsi ettei edes voida muodostaa ajatusta paikasta ja roolista, koska vaihtoehtoisia paikkoja ja rooleja ei ole. 

Normit ovat tuossa maailmassa muuttumattomia, absoluuttisia, ja jos niitä jotenkin loukataan tai uhataan, se aiheuttaa sietämätöntä ahdistusta ja nostattaa torjunnan tai raivon. Muutos on pelottavaa, silloin kaikki pahan voimat saisivat vallan. Ja juuri jotain sellaista Galilei edusti. Moraalista, ei tiedollista uhkaa. 

Jos ihmiset olisivat voineet ajatella vapaasti – jos mielikuvitus olisi laukannut tajunnallisella taivaalla ja katsellut eri suunnista ajatuksia ja käsitteitä kuin ne olisivat tähtikuvioita – silloin he olisivat oivaltaneet, etteivät ajatukset näytä samoilta muualta kuin vain siitä yhdestä pisteestä johon he olivat oman olemassaolonsa naulanneet. 

Muutos ja murros vaativat aikansa. Ajatusten ja käsitteiden vapaudesta, suhteellisuudesta, seurasi myös moraalin laadun muuttuminen. Sosiaalisen sitovuuden sijasta moraalin perustaksi muodostui paikan – ajatuslokaation asemien, myös yhteisöllisten asemien eli ”roolien” – vaihdettavuus. 

Mutta inkvisition tarvitsi vain kävelyttää Galilei kidutuskammion kautta. Se riitti hyvän mielikuvituksen omaavalle ajattelijalle. Hän ymmärsi, ettei mikään järkiajattelu voisi vaikuttaa tajunnallisiin käsitekiinteyksiin. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan moraalilla sementoidut absoluuttiset totuudet, uudella ”tiedolla” ei olisi mitään mahdollisuuksia. 

Niin se käy. Sosiaalisesti sitova normimoraali ei ole yhteismitallista tiedon kanssa. Vasta kun aikakaudet vaihtuivat ja yhteiskunnat kehittyivät työnjaon ja roolien moninaistumisen ja vaihdettavuuden kautta, uutta tietoa vastaanottava orgaaninen omantunnonetiikka tuli mahdolliseksi. 

Vanhan ja keskiajan tiedollinen ajattelu oli perustunut kuuloaistin kognitioon. Retoriikka, grammatiikka, lukusuhteiden harmonia ja musiikki. Se kaikki tavallaan pysäyttää ajan – kaikki tapahtuu yhdessä jatkuvassa ajanhetkessä – kun ääniaallot saavuttavat rumpukalvon ja tajunta noteeraa ne. 

Syvällä keskiajalla ihmisillä ei juuri ollut ajantajua. Yksikään eurooppalainen ihminen ei myöskään pystynyt piirtämään kuvaa, jossa olisi esiintynyt syvyysperspektiivi. Nämä tajunnalliset lokatiiviset jäsennykset puuttuivat. Tajunnallinen taantuma oli niin totaalinen. Toinen vaikeus koski kielen yleiskäsitteitä. Niiden suhdetta ”kaikkialliseen” todellisuuteen oli mahdotonta keskiaikaisen järjen työkaluilla selvittää. 

Eurooppalaisella uudella ajalla uudet tiedonalat syntyivät visuaalisen mieltämisen pohjalta. Prosessi haki pitkään muotoaan. Siitä muodostui sitten valtavin tajunnallinen murros ihmiskunnan historiassa. Eurooppalaisen uuden ajan tiedollinen ajattelu on muuttanut maailmaa ja ihmisen elinehtoja nyt muutaman vuosisadan aikana miljoona kertaa enemmän kuin mitä ne muuttuivat koko ihmissuvun kehityshistorian miljoonan aikaisemman vuoden kuluessa. 

Meillä ei ole mitään syytä väheksyä eurooppalaisen uuden ajan erityislaatuisuutta. Meidän pitäisi vain ymmärtää, miten ohuiden kognitiivisten lankojen varaan tiedollinen ajattelumme on ripustettu. 

Erityistieteiden ongelmaksi tuli se, että teologinen selittäminen jäi elämään luonnontieteellisen selittämisen sisällä. Sen seurauksena kukin erityistiede tavoitellessaan omaa koherenttista totuudellisuuttaan jakautui sisäisesti moneen osaan – tutkimuskohteiden ja -metodien, jne, pohjalta – ja lopulta päädyimme elämään pirstoutuneiden koulukuntien ja "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitteistö riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa. 

Näin vallankin ihmistieteissä palattiin ikään kuin sisältä käsin takaisin keskiaikaiseen skolastiseen käsiterealismiin. Ja juuri tätä taantumailmiötä kaikki tämä nykyinen identiteettikriisiytyminen ja myös identiteettipolitiikka on. Käsitteet, nimenoman yleiskäsitteet, noituvat ymmärryksemme, ja olemme alkaneet taas päätellä käsitteistä todellisuuteen päin. 

Samaan ajattelun taantumiseen kuuluu, että tiedolliset ja aatteelliset ismit voivat nyt sulaa syvällä symbioottisessa käsitehämärässä yhteen, jolloin myös tiedollisista taisteluista tulee tunnustuksellisen totuuden manifestaatiota.

Suomeksi sanottuna: huonosti menee, ja aina vain huonommin. 

Nyt itseään ihan viisaina pitävät ihmiset rakentavat yliyleistävien käsitteiden varassa puhtaasti teologisia todellisuuksia, jotka kovasti muistuttavat keskiajan skolastikkojen käsiterealistisia ajatuskyhäelmiä. Niissä nyt koetaan ja ratkotaan moraalisia ongelmia. Noidat heräävät taas henkiin. Syyttäjäviranomainen ottaa inkvisiittorin roolin ja tulkitsee lakipykäliä teokraattisilla valtuuksilla mätkiessään syytteitä "vihapuhujiksi" nimeämiensä vääräuskoisten niskaan. 

Teokraattista valtaa uhkaa taas tieto ja totuus. Ainoa tapa suojautua on sulkea silmät – tositieto voidaan vaientaa sensuurilla, ja ainoa sallittu totuus suojella tabun koskemattomuudella. Mutta mitä epämääräisemmäksi uhka muuttuu, sitä pelottavammaksi se kasvaa. Tässä torjuntataistelussa inkvisiittori kokee itsensä totuuden puolustajaksi ja pitää itseään paholaisen hyökkäyksen viattomana uhrina. 

Kuitenkin juuri uhriajattelu – uhrirooleihin samaistuminen – on se joka johtaa omankädenoikeuteen. Ptolemaiolaisessa kaikkiallisessa maailmassa se laajenee yleiseksi oikeudeksi. Sillä voidaan oikeuttaa hyökkäyssota. Totalitaristisen totuuden tiedolliset perustelut voivat olla minkä tahansa ideologisen käsitekoneiston mukaisia – siinä vaiheessa, kun sosiaalinen todellisuus taantuu totalitarismin asteelle, millään tiedollisella ei ole enää mitään sisällöllistä merkitystä. 

Ei suinkaan ole sattumaa, että uhriajattelun omaksunut Kreml nimittelee nyt muuta maailmaa natseiksi. Projektiiviset identiteettileimat nousevat siltä pohjalta jossa silmänsä ummistanut kieltäytyy itse katsomasta peiliin. Totalitarismiin on yhtä mahdollista taantua minkä tahansa ideologian aatekulisseissa. Mehän itse olemme taantumassa siihen ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” nimissä. 

On paradoksaalista, että myös länsimaissa ”vähemmistöjä” suojellaan nyt yhtä absoluuttisilla ja sosiaalista sitovuutta vaativilla ja vahvistavilla ”totuuksilla” kuin millä ptolemaiolainen maailmanjäsennys ja -järjestys omia lähtökohtiaan sementoi. Nyt maailman keskipisteeseen sijoitetaan kaikista reaalisista yhteyksistään irrotettu ja idealisoitu yli-ihminen. ”Ihmisarvo- ja -oikeusideologiat” on rakennettu sellaisen ihmiskuvan varaan, joka esittää jonkinlaista ylihistoriallista, ylikulttuurista, ylikansallista ja yliyhteisöllistä yliyksilöä – eli yli-ihmistä. 

Ja tuollaiseen ideaaliin saattaa sitten samaistua mikä tahansa identiteettikriisiytynyt ryhmä – siis ”kansanryhmä” – ja totuuksiksi ylevöitetyt käsiterealistiset absolutismit takaavat sen, että mitkä tahansa keinot – kaikkein rumimmatkin – muuttuvat suhteellisiksi ja pyhitetyiksikin. 

Mitä absoluuttisemmat arvot ja päämäärät, sitä suhteellisemmiksi ja rumemmiksi käyvät keinot. Absoluuttisilla totuuksilla hallitsijan on helppoa noitua kansansa ymmärrys. Tositietoa ei edes tarvitse pimittää – kun yhteisömoraali taantuu normatiiviselle asteelle, mitään tositietoa ei enää oteta vastaan. Sosiaalinen sitovuus ja tieto ovat yhteismitattomia. Kremlin käytäville Galileilla ei olisi mitään asiaa.


--------------------------




Ladataan